Antirasistista antisemitismiä?

Rakas päiväkirja, eilisestä kirjoituksesta muistuikin mieleeni kuinka marras- ja joulukuun vaihteessa Lontoossa historiallisen materialismin konferenssissa menin kuuntelemaan paneelia, jonka teemana oli sionismi, antisemitismi ja vasemmisto. Tulin paikanpäälle vartin myöhässä kädessä Costa Coffeen pahvitölkki ja edellisenä iltana camdenilaisesta elintarvikekioskista iltapalaksi ostamani puoliksi syöty patonki. Löydettyäni takarivistä paikan – kuten kyseisen konferenssin muutkin paneelit ja luennot, tämäkin oli tupaten täynnä – katsoin ympärilleni ja aloin bongaamaan Ylen TV 2:n viime syyskuussa esitetystä Salainen sota dokumentista tuttuja tyyppejä. Paneelin aihe oli sama kuin kyseisen dokumentin: voiko Israelin valtiota tai edes Israelin hallituksen nykypolitiikkaa arvostella leimautumatta samalla antisemiitiksi, ja mitä vasemmiston pitäisi tällaisessa tilanteessa tehdä?

Niin alustajissa kuin yleisössäkin oltiin sitä mieltä, että antisemitismiä esiintyy vähemmän kuin esimerkiksi 1960-luvulla. Eräskin vanhempi herrasmies kertoi kuinka vielä hänen lapsuudessaan hän sai helposti koulumatkalla turpaansa jos ilmeni, että hän on juutalainen. Tällaista ei hänen mukaansa tapahdu enää tämän päivän Englannissa. Tosin nyt Brittiläisen kansanpuolueen eli BNP:n nousu varteenotettavaksi puolueeksi ja mielipiteiden muokkaajaksi saattaa muutta tilannetta. Sen viha on kohdistettu etupäässä muslimeihin, mutta BNP:n johdosta on kuulunut myös avoimesta juutalaisvihamielisiä kannanottoja: islamofobiasta on lyhyt matka juutalaisvihaan. Valitettavasti paneelissa islamofobian ja antisemitismin yhteneväisyyksien ja erojen pohdinta jäi marginaaliseksi kuriositeetiksi.

Hauska yksityiskohta yleisökeskusutelun alkaessa oli se, että paneelin vetäjä pyysi yleisöpuheenvuoron pitäjiä esittäytymään – oikealla tai keksityllä nimellä. Yleisöllä oli hauskaa. Tämä ironinen huomautus viittasi siihen, että Israelin turvallisuuspalvelu on valjastettu pitämään silmällä myös vasemmistolaisia (juutalaisia) intellektuelleja siltä varalta, että he propagoivat Israelin vastaisuutta erinäisissä vasemmistolaishenkisissä konferensseissa ja yleisössä oltiin tietoisia tästä. Jos kyseisestä paneelin yleisöstä olisi ulkonäön perusteella pitänyt sanoa kuka on on Mossadin agentti, olisin osoittanut nimenomaan sitä naista, joka esitti paneelin ainoan selkeästi poikkeavan puheenvuoron (siis jo ennen hänen käyttämäänsä puheenvuoroa). Hän kun jakkupukuineen oli jotenkin epäonnistuneen fiinisti pukeutunut yleensä niin rentoihin vasemmistolaisiin tutkijoihin, opettajiin ja professoreihin verrattuna. Tietenkin voi olla, että kyseessä oli myös joku ”aktiivinen kansalainen”. Löysin nimittäin tällaisilta sivuilta Rober Finen paneelissa pitämän puheenvuoron. Suosittelen lukemaan sekä Finen alustuksen että tutustumaan kyseisiin sivuihin laajemminkin.

 

Makuja Tunisiasta

Rakas päiväkirja, kotiuduin eilen Tunisiasta Suomeen. Huomenna palaan Tampereelle arkisiin askareihin: väitöskirjan ja luottamustehtävien pariin.

Matka onnistui kutakuinkin suunnitellusti, mutta voi olla, että olin viimeistä kertaa niin sanotulla valmismatkalla. Vaikka en ole Madventures heebojen kaltainen travelleri, olen huomannut omatoimimatkailussa ei ainoastaan saavan enemmän irti vaan myös pääsevän halvemmalla – ja nopeammin. Tosin syy siihen, miksi tällä kertaa valitsin pakettimatkan Tunisiaan oli se, ettei Suomesta ollut suoria halpoja lentoja sinne. Olenko muistanut mainita, että jos Tunisiaan houkutteli eräs Leif Salménin essee (nytkin matkalukemisenani minulla oli mm. Salménin esseekokoelma Kävelyllä Leninin puistossa, jota hän niin ikään on näemmä kirjoittanut Tunisissa), harkitsin myös Gambiaan matkustamista Tuksun eli Johanna Tukiaisen innoittamana (hotellin aulasta Soussessa löytyi marraskuinen Seiska, jossa oli juttu Tuksusta sairaalassa saatuaan malarian Gambiassa)? Nämä kaksi esimerkkiä todistakoon Friedrich Nietzschen ikuisen paluun teorian oikeellisuuden!

Vaikka erityisemmin en paikallisia ravintoloita kiertänyt, viikon mittainen matka antoi kohtalaisen kuvan tunisialaisesta keittiöstä – ainakin matkaoppaissa esitellään samat asiat, jotka koin. Se on mielenkiintoinen kerrostuma alueella vaikuttaneiden kansojen ruokailutottumuksista. Tunisialainen ruoka näyttää hyvälle, on se jotenkin mautonta. Syy saattaa olla vuodenajassa: tunisialaisessa salaatissa käytetyt punasipulit, tomaatit, vihreät paprikat ja kurkku olivat jotenkin vailla aromeita. Niin ikään lukuun ottamatta alkuruokana patongin ja oliivien kanssa tarjottavaa harissaa (eräänlaista chilipestoa), ei ruoka ollut edes kovinkaan maustettua. Pääruoka koostui paistetuista vihanneksista, ranskalaisista (tai joistain muista perunoista) sekä lihasta (lampaasta, broilerista) tai kalasta (mitä nyt Välimerestä saa). Jälkiruoat sen sijaan olivat erinomaiset: erilaisia kakkuja ja makeita leivoksia. Tällaista ruokaa tarjottiin siis hotellissa ja turisteille suunnatuissa ravintoloissa. Kadunkulmissa ja basaareissa myytiin eräänlaista pitakebabbia, mikä koostui pääosin samoista raaka-aineksista kuin edellä mainitsin. Oikeaa olutta sai vain ravintoloista. Jos katukahvilasta erehtyi ostamaan olutta, oli se alkoholitonta. Oudonmakuinen vesijohtovesi toi ikävän sivumaun kahviin.

Sen lisäksi, että ruokaelämykset eivät olleet aivan niin makunystyröitä hierovia kuin odotin ennalta, tuntuu Tunisia muutenkin putoavan jollain tavalla väliin; kaupunkina Sousse on eräänlainen puolinainen turistirysä. Tarkoitan, että Sousse ei huolimatta upeista hiekkarannoista oikein ollut varsinainen rantalomakohde sanan varsinaisessa merkityksessä. Mutta ei siellä ei ollut myöskään niin paljon historiallisia kohteita, että sinne niiden takia kannattaa pelkästään mennä. Medianan eli vanhan kaupungin kapeita kujia, basaareja ja muita kohteita (ribatia eli luostarimoskeijaa, arkeologista museota ja suurta moskeijaa) kiertää yhden päivän ja toisen päivän kävelee muualla kaupungissa käyden vaikkapa varhaiskristittyjen katakombeilla (läheltä löytyy myös juutalainen ja islamilainen hautausmaa, jos sattuu tykkäämään luutarhoista enemmänkin). Sitten onkin koko kaupunki nähty ja koettu.

Itse tein sen virheen, että käytin melkein kolme päivää Soussen katuja pitkin kävelyyn etsien jotain autenttista tunnelmaa. Siitä ainakin yhden päivän olisi voinut viettää uima-altaalla arskaa ottaen ja olutta juoden tai tehden toisen päiväretken maan pääkaupunkiin, Tunisiin, jonne pääsi junalla varsin kohtuulliseen hintaan noin kahdessa tunnissa. Soussen kaltaisissa turistikohteissa tuntuu, että niin katukauppiailla kuin paikallisilla kiskonpitäjillä on omat hinnat paikallisille ja turisteille. Vaikka matkalla rahaa meni vähemmän kuin etukäteen ajattelin, ylimääräisten dinaarien nyhtäminen lähes joka paikassa jätti ikävän sivumaun.

Jos en olisi kävellyt matkalla takaisin Kartahgon raunioilta Tunisin rautatieasemalle Avenue Habib Bourguibaa pitkin, olisin todennut, etten enää palaa Tunisiaan. Nyt ennätin nähdä vain vilauksen pääkaupungin Ville Nouvellen eleganssista, kuinka ranskalainen ja arabialainen kulttuuri yhdistyvät tällä leveällä bulevardilla ja sen varalla sijaitsevissa korkea tasoisissa hotelleissa, ravintoloissa, katusoittajien musiikissa, lehtikojuissa ja katukahviloissa. Tunisissa on myös iso Medina. Sinne en ennättänyt laisinkaan (oli kiire Soussen junalle jotta ennättäisin Hotellilla tarjoiltavalle illalliselle). Mieluummin kuin matkustaa Tunisiaan, suosittelen Tunisia. Sinne matkustan ”pitkäksi viikonlopuksi” vielä jonain päivänä. Sitä ennen opettelen paremmin ranskaa. Vaikka turistikohteissa ihmiset osaavat englantia, jo nyt huomasin muutaman ranskankielen sanan osaamisesta olevan hyötyä. Sen sijaan jos lomalla haluaa rannalle tai hotellin uima-altaalle virvokkeita nauttien löhöilemään, on matkakohteeksi parempi valita Kanariansaaret.

Matka teki tehtävänsä: tunnen itseni pirteämmäksi; asiat näyttävät erilaisilta.

 

Tunisiasta Karthagoon, osa 1

Rakas päiväkirja, olen lähdössä viikoksi Tunisiaan maaliskuun lopulla kuten jo joulukuussa suunnittelin. Tarkemmin matka suuntautuu Soussen kaupunkiin. Se sijaitsee Tunisian keskiosan rannikolla ja on maan kolmanneksi isoin kaupunki 173 000 asukkaallaan. Kyseessä on vilkas yliopistokaupunki, jossa on kuulemma viehättävä vanha kaupunki (arab. medina) ja linnoitettu luostari (arab. ribat), joka oli keskiajalla muslimiritarien lymypaikka. Soussen ei pitäisi olla yhtä turismin pilaama kuin sen naapurikaupunki Monastir. Kummatkin ovat historiallisia kaupunkeja: foinikialaiset perustivat Soussen lähes kolme tuhatta vuotta sitten ja esimerkiksi toisen puunilaissodan aikana se toimi Hannibalin tukikohtana roomalaisia vastaan.

Viikon matkan ajattelin viettää lähinnä uimarannalla arskaa ottaen sekä kaupunkia kiertäen. Alun perin suunnittelin ottavani vähän tutkimuskirjallisuutta ja läppärin messiin, jotta voisin tehdä hieman töitä hotellihuoneen parvekkeella tai uima-altaalla, mutta sittemmin olen tullut toisiin ajatuksiin. Yhtenä tai kahtena päivänä poistunen kaupungista ja suuntana kulkuni kohti Tunisian pääkaupunkia Tunisia ja sen lähiössä sijaitsevia Karthagon raunioita. Kyseessä eivät ole puunilaissodan aikaisen Karthagon rauniot – roomalaiset tuhosivat ne sodan päätteeksi, vaan roomalaisen Karthagon rauniot. Soussesta Tunisiin pääsee kätevästi junalla ja Tunisin rautatieasemalta Karthagon raunioille pikaraitioteillä.

Kyllä, Tunisiassa ja Karthagossa on jo pikaraitioteitä toisin kuin Suomessa ja Tampereella. Tunisia on muutenkin edistyksellisin Välimeren arabimaista. Siellä kun on erinäisillä pakkolaeilla pidetty uskonnolliskonservatiiviset puolueet hallituksesta ulkona kuin Suomessa Kokoomus Urho Kaleva Kekkosen aikana. Tunisian poliittinen elämä muistuttaa kekkosslovakiaa: Ranskasta itsenäistymisen jälkeen vuonna 1956 maassa on vain kaksi presidenttiä, ensimmäinen, Habib Bourguiba, hallitsi maata yli 30 vuotta, jälkimmäinen, Zine el-Abidine Ben Ali, tähän mennessä yli 20 vuotta. Länsimaat ovat luonnollisesti antaneet siunauksensa tälle koska toinen vaihtoehto olisi edellä mainitujen uskonnolliskonservatiivisten voimien nousu maan johtoon.

Kirjoitan matkan jälkeen sekä kokemuksistani tunisialaisesta yhteiskunnasta että maan ja alueen historiasta enemmän…

 

Naistutkimuspäivät 2008

Rakas päiväkirja, Naistutkimuspäivät lumisessa Pohjois-Karjalassa, Joensuun yliopistossa, olivat onnistuneet. Paikalle saapui lähes kaksisataa naistutkimuksen tutkijaa ja opiskelijaa ympäri Suomea, kuuntelemaan kutsuvieraiden luentoja, esittelemään omia seminaaripapereita, kommentoimaan ja keskustelemaan työryhmissä. Naistutkimuspäivien pääpuhujina olivat professori Andrea Peto, Miskolcin ja Keski-Euroopan yliopiston professori Unkarista, dosentti Aino Saarinen Oulun yliopistosta ja Aleksanteri-instituutista sekä professori Elina Vuola Helsingin yliopiston Renwall-instituutista. Peto käsitteli feministisen historiantutkimuksen metodologiaa rikoskirjallisuuden metaforaa käyttäen.

Latinalaisen Amerikan uskonnollisia naisia haastatellut Elina Vuola kysyi luennossaan, onko uskonto tai uskonnollisuus yksi naistutkimuksen sivuuttama ero, joka on jäänyt liian vähälle huomiolle. Vuola kutsui patriarkaaliseksi ekumenismiksi sitä, että uskontojen vanhoillisimmat voimat hakevat yhteistyötä jopa yli uskontorajojen torjuakseen oman uskontokunnan sisällä pyrkimyksen parantaa naisten tai seksuaalivähemmistöjen asemaa. Vuolan ehdotus uskontojen ja uskonnollisten naisten huomioon ottamisesta myös suomalaisessa feministisessä tutkimuksessa, ei saanut varauksetonta tukea luennon jälkeisessä keskustelussa.

Aino Saarinen oli huolissaan venäläisten avioliittomuuttajanaisten asemasta. Toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jos Suomessa maahanmuuttajanainen joutuu aviopuolisonsa pahoinpitelemäksi ja hän hakee avioeroa, ennen kuin on saanut kansalaisuuden, nainen joutuu maasta karkotetuksi. Väkivaltaisessa avioliitossa väkisin asumista Saarisen haastattelemat naiset kutsuivatkin ”lusimiseksi”. Saarisen mukaan poliittiset päättäjät eivät ole juurikaan osoittaneet mielenkiintoa tämän räikeän epäkohdan korjaamiseksi.

Oma työryhmämme herätti kiinnostusta enemmän kun olin kuvitellut. Pari vuotta sitten olisin ollut aivan täpinöissäni (kuten eräs joensuulainen asian ilmaisisi) koska työryhmäämme osallistui sekä Turun että Joensuun yliopiston naistutkimuksen professorit (puhumattakaan muista tutkijoista ja opiskelijoista). Mutta jos olisin tiennyt työryhmämme kiinnostavan, olisin toki hionut paperiani vielä lisää ja valmistellut suullisen alustuksen huolellisemmin. Nyt en ollut suunnitellut sitä laisinkaan.

Ensi viikonloppuna jatkan vähän samasta teemasta kuin naistutkimuspäivillä: käyn Pieksämäellä Vasemmistonuorten kurssilla puhumassa aatteista ja ideologioista samalla tavoin kuin olin vuosi sitten Helsingin Meriharjussa. Naistutkimuspäivillä esittämässäni paperissa esittelin Louis Althusserin tulkintaa marxilaiseksi ideologiateoriaksi. Marx ymmärsi ideologialla ihmisen tai yhteiskunnallisen ryhmän mieltä hallitsevien käsitysten ja ajatusten järjestelmää. Hänen käsityksensä ideologiasta erosi siten aikaisemmasta, jotka ymmärsivät ideologialla jonkin aatteen kokonaisuutta tai maailmankatsomusta. Althusserin mielestä Marx ei kuitenkaan koskaan esittänyt systemaattista teoriaa ideologiasta – esimerkiksi Saksalaisessa ideologiassa esitetty teoria ideologiasta ei ole marxilainen ideologiateoria. Sen sijaan Althusser itse uskaltautuu kirjoittamaan alustavan luonnostelman tällaiseksi teoriaksi. Ymmärrettäessä ideologiaa, onkin otettava huomioon sen kaksoisluonne: on olemassa yhteiskuntamuodostumista, tuotantotavoista ja niistä kehittyvistä luokkataisteluista juontuvia ideologisia rakennelmia, mutta on olemassa myös ideologia sinänsä; teoria ideologiasta yleensä, joka mahdollistaa edellä mainitut historialliset ideologiat. On siis tehtävä ero ideologian muodon ja ideologian sisällön välillä. Jälkimmäinen on sitä, mitä ideologialla yleensä ymmärretään: liberalismi, feminismi, sosialismi jne.

Althusserin luennan mukaan Marx ymmärtää kyseisessä kirjoituksessa ideologian ilmeisen positiivisessa yhteydessä, puhtaaksi harhaksi, illuusioksi tai uneksi. ”Ideologia ajatellaan siis mielikuvitukselliseksi rakennelmaksi, jonka teoreettinen asema ei lainkaan poikkea unen teoreettisesta asemasta Freudia edeltäneillä kirjoittajilla” (Althusser 1984, 115). Althusser mukaan ideologia on freudilaisen alitajunnan tapaan tiedostamaton. Tarkemmin, Althusser antaa ymmärtää marxilaisen ideologiateorian olevan Freudin psyykeen topiikan kanssa (kutakuinkin) analogisia ja ideologian ilmenevän psykoseksuaalisissa kehitysvaiheissa ja sitä kautta kunkin yksilön myöhemmässä elämässä heijastuen yhteiskuntapolitiikkaan. Tätä hän tarkoittaa kirjoittaessaan, että ideologialla ei ole historiaa, mutta sillä on historiallisuus: ideologia ilmenee konkreettisissa historiallisissa yksilöissä, ei sen ulkopuolella.

Jotta asiat eivät menisi liian monimutkaisiksi – Vasemmistonuorten kurssi on nimeltään Opi perusasiat – taidanpa puhua ensi lauantaina vain ja ainoastaan ideologioiden sisällöstä.

Alkutalvi on muistuttanut muutenkin vuodentakaista. Viime torstaina Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liitto TATTE:n vuosikokouksessa lupauduin järjestön viihdytysvastaavaksi. Kokous pidettiin ravintola Veganissmossa, jossa niin ikään vuosi sitten järjestettiin Politiikan tutkimuksen laitoksen pikkujoulut. Ravintola ei edelleenkään saa varauksetonta kannatustani ajatellen safkan maustamattomuutta ja olutvalikoiman suppeutta tai ravintolan sisustusta – ja hintatasoa (vaikka nyt ei tarvinnut itse maksaa).

Tällä – ja luultavasti myös seuraavalla – viikolla jatkan kirjoittamista siitä, kuinka Althusser pyrki yhteensovittamaan psykoanalyyttisen diskurssin ja marxilaisen ideologiateorian. Lainasin myös historioitsija Eric Hobsbawnin klassikkoteoksen Rosvot. Kyseessä on tutkielma ”sosiaalisesta rosvoudesta”, ryöstäjistä ja lainsuojattomista, joita tavallinen kansa tai julkinen mielipide ei ole aina pitänyt pelkästään rikollisina vaan yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden puolustajina tai jopa vastarintataistelijoina. Tähän kirjavalintaan innoittivat uutiset Afrikan sarven rannikolla toimivista merirosvoista, vaikka Hobsbawn ei käsittele merirosvoja laisinkaan. Kun olen saanut edellä mainitun teoksen luettua kokonaan, voisin pohtia päiväkirjassani enemmänkin merirosvouksen poliittisuutta sekä suhdetta kolonialistisiin käytäntöihin, jos vain ennätän.

 

Euroopan sosiaalifoorumi 2008

Rakas päiväkirja, ei voi sanoa muuta kuin, että seuraavan kerran matkustan mukavasti lentokoneella (olkoon se epäekologisempaa kuin bussilla ja laivalla matkustaminen tai ei), vaikka bussimatkailussa hyvässä toveriporukassa on oma viehätyksensä. Toiseksi on syytä varmistaa vielä kerranmajoituksen saatavuus, ja kolmanneksi kannattaisi orientoitua etukäteen tai kysyä itseltään mitä matkalta odottaa ja noudattaa tätä suunnitelmaa. Seuraa reportaasi matkasta Euroopan sosiaalifoorumiin Ruotsin Malmöön.

Matka Malmöön alkoi Turun kautta laivalla Tukholmaan tiistai-iltana. Aamulla nousimme bussiin ja ajoimme pysähtyen mm. Vätternin rannalla olevalla Värdshusissa Malmöön, jossa olimme myöhään iltapäivällä. Kaupungin kaikki hotellit, majatalot ja hostellit olivat täynnä. Niinpä seurueestamme ne , jotkaeivät olleet etukäteen varanneet majoitusta, lähtivät kohti Lundia tai Kööpenhaminaan yöksi. Itse kuuluin jälkimmäisiin. Otin vuodepaikan Danhostelsista kahdeksi yöksi koska päätin suunnitelmista poiketen viettää torstain Köpiksessa ja palata Malmöön seuraamaan ESF:n paneeleita ja seminaareja vasta perjantaina.

Kööpenhamina on säilyttänyt viehätyksensä. Kolme vuotta sitten kolusin ydinkeskustan varsin tehokkaasti joten nyt päätin, yhdessä tovereiden kanssa, käydä tutustumassa kuuluisaan Christianian vapaakaupunkiin. Se oli pieni ja viehättävä alue täynnä hippejä, kasvisravintoloita ja graffitteja. Illalla suuntasimme Tivoliin, jonne pääsi sisään ja sai rannekkeen 100 kruunulla – Tivolin kesäkauden sulkemisviikon tarjous. Vaikka Tivolissakin olen käynyt aikaisemmin, en muistanut kuinka sadunomainen paikka se oli astuessa sisään illan hämärtyessä ja valojen loistaessa suihkuläheistä puolikkaan sinfoniaorkesterin soittaessa lavalla.

Perjantaina palasin Malmöön. Myöhästyin paneelista, mitä oli tarkoitukseni mennä kuuntelemaan aamupäivällä ja alkuilta kului rinkan viemisessä kaupungin laidalla sijaitsevalle leirintäalueelle – edellisenä päivänä olin kuullut että siellä oli puolijoukkuetelttoja, jonne kuka tahansa foorumilainen voi majoittua maksutta. Välissä kuitenkin osallistuin panelistina yhteen keskustelutilaisuuteen ENDYL:in kutsumana. Esitykseni ei ehkä sopinut sen aiheeseen parhaalla mahdollisella tavalla: otsikkona oli Women’s human rights; alustin feminismin teorioista. Onneksi paikalla ei ollut juuri muita kuin tuttuja vasemmistonuoria joten se siitä.

Illalla palasin keskustaan ja päädyin kadunvaltaustapahtumaan, joka käsittääkseni ylitti uutiskynnyksen jopa Suomessa koska sen aikana rikottiin yhden pankin ikkunat ja poltettiin kuulemma yksi auto (mitä en nähnyt). Sosiaalidemokraattisen kansankodin poliisi kuitenkin osasi hommansa: toisin kuin Suomessa Smash Asemin yhteydessä tai Tanskassa poliisi Ungdomshusetin mielenoistuksissa, poliisi blokkasi kulkueen, mutta muuten tyytyi seuraamaan tilannetta sivusta. Paikalla saapuneet poliisin provokaatiota odottaneet mustahuput poistuivat paikalta kun eivät saaneetkaan tapella ja tilanne rauhoittui. Kuulin huhun, että Ruotsin poliisi uhkasi sen sijaan pidättää tanskalaisia aktivisteja varjostamaan saapuneet siviilipukuiset Tanskan poliisit, jos he aiheuttavat ongelmia.

Itse kävin tilanteen rauhoituttua katsomassa rikottuja ikkunoita ja poliisirivistöä, mutta en tohtinut niistä ottaa valokuvia. Täältä kuitenkin löytyy jotain kuvia matkasta – mukaanluettuna kauempaa poliisirivistöstä ottamani kuva.

Lauantaina oli vuorossa loppumielenosoitus, johon osallistui useampi tuhat ihmisitä kaikista niistä järjestöistä ympäri Eurooppaa ja maailmaa, jotka olivat mukana Euroopan sosiaalifoorumissa. ESF:ssä huomiota herättävä asia oli se, kuinka LO eli Ruotsin SAK oli vahvasti mukana kaikessa. Suomessa ainoastaan Vasemmistoliittoa lähellä olevat liitot, eli käytännössä Rakennusliitto, on ollut mukana sosiaalifoorumiprosessissa. Mutta Ruotsissa on ammattiyhdistysliike, ei ammattiyhdistysinstituutio. Niin ikään Ruotsin sosiaalidemokraatit olivat mukana kuvioissa, Suomessa eivät olisi olleet, lukuun ottamatta ehkä jotain vasemmistolaisesti ajattelevia demarinuoria (joita nytkin Suomesta oli muutama tullut mukaan). Ruotsi muutenkin näytti jälleen parhaat puolensa: siellä ihmiset ovat iloisia, kauniita ja lähimmäisestä pidetään huolta (aivan konkreettisesti korkealuokkaisella sosiaaliturvalla) – ja jopa poliisi on ystäväsi.

Viikontakaisessa Viikkolehdessä olikin filosofi Tommi Uschanovin haastattelu, jossa hän huomautti siitä kuinka Ruotsissa sosiaalidemokraattinen kansankoti-ideologia on onnistuttu yhdistämään isänmaallisuuteen. Suomessa isänmaallisuus ymmärretään, jos ei nyt kypäräpappimeininkinä, niin ainakin maalaisliittolaisena surumielisyytenä tyyliin suo, kuokka ja Jussi.

Paluumatka alkoi lauantaina ja Tampereella takaisin olin sunnuntaina ennen puoltayötä. Alun perin tarkoitukseni oli palata vuorokautta myöhemmin maanantai-iltana. Laivaostokset olivat melkeinpä ainoa asia missä ennakkosuunnitelmani pitivät paikkansa: valkoista Tobleronea ja pullo 15-vuotiasta Glenfiddich mallasviskiä.

 

Pohjois-Pohjanmaalla

Rakas päiväkirja, viikonlopun vietin Pohjois-Pohjanmaalla äidinpuoleisen suvun vanhalla
tilalla, joka on viimeiset 20 vuotta toiminut lähinnä kesänviettopaikkana. Aikaisemmin kävin siellä vuosittain, joskus kahdestikin, viime vuosina kuitenkin joka toinen vuosi. Nyt harkitsin lähtisinkö  ollenkaan, mutta sain motivoitua itseni sillä syyllä, että kyseessä lienee viimeinen kerta kyseisessä  paikassa: talo on huonossa kunnossa ja minulla itselläni ei ole mitään tunnesiteitä sitä kohtaan, lähinnä päinvastoin. Minulla on aina ollut kiire sieltä pois.

Vaikka kuinka yritän ymmärtää pohjalaisuutta, mielestäni Pohjois-Pohjanmaa on surullista seutua, jonka synkkyydestä ei saa edes goottiromantiikkaa: savisia peltoja, soisia kitukasvuisia metsiä, hyttysiä, ahdasmielisiä lestadiolaisia, korkeat itsemurhaluvut ja alkoholinkulutus – Keskusta-puolueen monopoli kunnallispolitiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Tästä kaikesta huolimatta, on myönnettävä — niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin – , että ilman tietokonetta ja nettiyhteyttä sain rauhoituttua, mietittyä väitöskirjaa, ystävyyssuhteita, syksyn aikatauluja sekä kunnallisvaaleja vihtoessa itseäni pienessä puulämmitteisessä saunassa – siihen asti kunnes aloin kaipaamaan ystäviäni ja sosiaalista elämää.

Ensi viikonloppuna Kotkan meripäivät…

 

Joensuu 11.-13.4.2008

Rakas päiväkirja, viikonloppu sujui mukavasti Joensuusta. Siitä on yli kymmenen vuotta kun viimeksi siellä olen käynyt. Varhaiskeväinen sää, kun lumi on osittain sulanut, mutta mitään vihreää ei vielä näy, ei kieltämättä tee oikeutta Joensuun estetiikalle, mutta en usko pystyväni kutsumaan kyseistä kaupunkia kauniiksi edes keskikesällä. No, sen näkee sitten koska seuraavan kerran Joensuuhun olisin menossa näillä näkymin jo ensi heinäkuussa. Mutta parasta Joensuussa ovat ihmiset, joita löytyy mm. Kirkkokadun ja Mutalan kommuuneista.

Vasemmistonuorten tasa-arvo ja seksuaalityöryhmä eli seksiryhmä teki tärkeän kannanoton, että toimeentulotuen hakemisesta on tehtävä tasa-arvoista. Niin käsittämättömältä kuin se kuulostaakin, joissakin kunnissa vaaditaan toimeentulon päähakijaksi avio- tai avoparin mies ja rahat myös maksetaan hänen tililleen, vaikka avuntarvitsija olisi nainen. Kyseessä on jo periaatteellinen ongelma, että yksilöä ei tunnusteta, mutta myös konkreettinen probleema, kun vaikkapa perheenpäällä on kahden viikon ryyppyputki menossa.

Perjantaina tuli käytyä myös legendaarisessa Kerubin kuppilassa sekä Wanhassa Jokelassa. Varsinkin jälkimmäinen oli miellyttävä yllätys: siellä oli live-musiikki, joku muusikko kävi aina välillä pimputtelemassa pianoa. Myös ravintolan ilmapiiri oli leppoisa. Käyn siellä varmasti vastaisuudessakin ollessani Joensuussa. Lauantaina ei enää jaksanut kokouksen jälkeen rellestää; iän karttuessa turnauskestävyys kärsii. Sunnuntaina Pieksämäen asemaravintolan kautta takaisin Tampereelle hyvillä mielin…

Nyt kun vielä pystyisi keskittymään väikkärin kirjoittamiseen pitkästä aikaa.

 

Uralin perhonen

Rakas päiväkirja, viikonloppu meni vauhdikkaasti. Perjantaina kokoontui ruokapiirimme, josta suuntasimme Klubilla – Pelle Miljoona ja Unabombersin keikalle. Kyllä, olin sitten saman bändin keikalla kaksi kertaa saman viikon aikana. Olin jotenkin hämmentynyt siitä, että meno ei ollut lainkaan niin hurjaa kuin keskiviikkona vaikka yleisön joukossa oli enemmän sekä nykyisiä että vanhoja punkkareita. Pellen jälkeen lavalle nousi Kohu-63 niminen bändi.

Lauantaina kävin katsomassa vihdoin ja viimein keskustelua herättäneen Uralin perhosen sekä samassa näytöksessä esitettyjä muita kotimaisia lyhytelokuvia. Uralin perhonen oli traaginen ja surullinen elokuva, mutta eri tavoin kuin kuvittelin. Se on tarina siitä kuinka tutkimusmatkailusta unelmoinut venäläinen ratsuväenkentauri on pakotettu jättämään kotikaupunkinsa Pietari ja lähtemään tappelemaan jonnekin tuppukylään nimeltä Tampere. Samalla hän joutuu jättämään entisen elämänsä taakseen mukaan luettuna kirgialaisen nuorenmiehen. Elokuvan jälkimmäinen osa käsitteli sitä kuinka pispalalaisten oli vaikea hyväksyä Uralin perhoseksi kutsutta kirgiisiä joukkoonsa. Koskettavinta ja yllättävintä elokuvassa oli siis sen sisältämä itsekritiikki: venäläiselle ratsuväenkentaurille erilaisuuden hyväksyminen ei ollut ongelma, sen sijaan se oli ongelma Pispalan työväenluokkalaisille miehille. Kyseinen kohtaus Rajaportin saunalla oli suorastaan koskettava. Tosin syynä herkistymiseeni saattaa olla myös näytöksen aikana taskumatista nauttimani viski.

Mutta nykyään asiat taitavat olla toisinpäin. Kuvaavaa on, että joensuulaiset Vasemmistonuoret kertoivat, että eräskin kokoomusnuori oli tullut heille ensin niin sanotusti ulos kaapista ja vasta sitten uskaltanut kertoa saman omassa poliittisessa nuorisojärjestössä kun oli huomannut, että ainakin jotkut hyväksyvät hänet sellaisena kuin on.

Sunnuntaina ruokapiirimme kokoontui toiseen kertaan kuin kutsumatta. Tällä viikolla näyttäisi olevan kokouksia tai muita menoja joka ilta – vaihteeksi.

 

Globaali kapitalismi Vanhalla ylioppilastalolla

Rakas päiväkirja, olin eilen Helsingissä, lähdin aamujunalla ja palasin torstaina aamuyöstä bussilla. Aamupäivällä kävin kuuntelemassa yhdysvaltalaisen sosiologi ja globalisaatioteoreetikko Immanuel Wallersteinin luentoa. Iltapäivällä oli vuorossa paneeli, johon osallistui Wallersteinin lisäksi Helsingin yliopiston valtio-opin professori Teivo Teivainen, aktivisti Peter Waterman, Miamin yliopiston professori Ruth Reitan ja tutkija Rodrigo Nunes. Luento oli mielenkiintoinen, paneeli vähän sekava. Wallerstein puhui taloudellisen ja geopoliittisen kaaoksen lisääntymisestä Yhdysvaltojen hegemonian heiketessä kansainvälisessä politiikassa. Wallersteinin mukaan myös kapitalistinen järjestelmä on tulossa tienpäähän kun markkinoita ei enää kyetä laajentamaan maantieteellisesti tai niin, että maaseudulta kaupunkeihin saataisiin uutta halpaa työvoimaa. Itse olen valmis allekirjoittamaan Wallersteinin tuomion kapitalismille vain jos kapitalismi ymmärretään jossain suppeassa merkityksessä. Laajemmassa merkityksessä kapitalismi kun on vuosisatojen aikana osoittanut sopeutumiskykynsä enkä usko radikaaleihin muutoksiin. Puhujana Wallerstein oli uskomaton.

Illalla oli maailmanpoliittiset rock-iltamat Dubrovnik nimisessä mestassa. Paikalle oli ahtautunut perinteisen akateemisesti suuntautuneen aktivistiskenen tyyppien lisäksi useampia enemmän tai vähemmän vasemmistolaisia professoreja. Itse Wallersteinkin jaksoi olla paikalla pari tuntia ja käydä puhumassa estradilla vielä kerran vuoden 1968 tapahtumien merkityksestä, vaikka ikää hänellä on jo lähemmäs 80 vuotta. Pelle Miljoonan Unabomber -yhtyeen kanssa noustua lauteille meno muuttui hurjaksi. Ensimmäistä kertaa näin yli satakiloisen valtio-opin professorin daivaavan yleisön joukkoon punk-keikalla.

Helsingin keikka kannatti, vaikka laskujeni mukaan yli sata euroa meni. Täyshintaiset juna- ja bussiliput ovat kalliita ja kolmen aterian – kävin mm. Bossa nimisessä ravintolassa lounaalla, ruoka maistui erinomaiselle, mutta annos oli turhan pieni suurempaan nälkään – nauttiminen niin sanotusti ulkosalla maksaa. Nyt on pirteä olo eikä ahdistuksen tai masennuksen varjoa näy kun mieli ja ruumis sai virikkeitä. Ja tänään niitä tulee lisää: Tampereella alkoivat eilen filkkarit ja menen katsomaan näytöstä nimeltä Rake special: punaiset ja valkoiset.