USA:n itärannikon tournee

Rakas päiväkirja, varasin lentoliput New Yorkiin ja takaisin. Siitä onkin jo viisi vuotta kun edellisen ja ainoan kerran olen kävellyt Ison omenan katuja pitkin.

Loppusyksyllä 2007 allekirjoittanut oli saanut matka-apurahan Rutgersin yliopistossa järjestettyyn The Future of Feminist Theory nimiseen konferenssiin. Rutgersin yliopisto on siis New Jerseyn valtion yliopisto ja kyseinen konferenssi järjestettiin New Brunscwikin sympaattisessa pikkukaupungissa, jonne pääsi Penn Stationilta noin 40 minuutissa, eli yhtä nopeasti kuin Helsingistä paikallisjunalla matkustaa Hyvinkäälle.

Ennen siirtymistä New Brunscwikiin ennätin hortoilla New Yorkissa puolitoista vuorokautta. Ensimmäisenä iltana kävin lähinnä syömässä big mäkin ja menin aikaisin nukkumaan katsottuani hotellihuoneessa ensin lastenohjelmaa, jossa Star Trek TNG:ssä sokeaa luutnantti Geordi Le Forgea näytellyt LeVar Burton puhui alluusioita, optisista harhoista.

Seuraavana aamuna syötynä aamiaiseksi köyhiä ritareita pekonilla lähdin kävelemään 31. kadulla sijainneelta yhden tähden hotelliltani kohti Manhattanin eteläkärkeä – ja takasin. Iltapäivällä tein vielä toisen kävelyretken Yhdistyneiden kansakuntien, Rockefeller Centerin, NBC:n studioiden ohitse ja Times Squaren kautta Empire State Buildingille, jonka huipulle pääsin sopivasti iltahämärän laskeutuessa. Kolmantena matkapäivänä ennätin käydä nopeasti Keskuspuiston eteläkärjessä ennen kuin lähdin kohti juna-asemaa ennen puolta päivää.

Onnittelin itseäni tehokkaasta ajankäytöstä.

Nyt suunnitelmissani on koluta New Yorkia lisää ja tehdä matkat Uuteen-Englantiin sekä Washington D. C.:hen.

Tällä kertaa ajattelin varata hostellin aluksi Chelseasta, josta toisena päivänä tarkoitukseni olisi suunnata kohti Keskuspuistoa, aloittaa sieltä, mihin edellinen tutustumiskierrokseni päättyi, ja käydä Metropolitanin taidemuseossa. Kolmantena päivänä matkustan Amtrakilla Bostoniin, jossa teen lyhyen kävelyretken iltapäivällä, yövyn ja suuntaan seuraavana aamuna Providenceen, H. P. Lovecraftin synnyin- ja ennen kaikkea kuolinkaupunkiin.

Seuraavat neljä päivää vietän jälleen New Yorkissa. Alkuperäinen suunnitelmani (ja syy siihen, miksi juuri nyt päätin vihdoin ja viimein tehdä itärannikon kierroksen) oli olla vanhan opiskelutoverini vieraana. Hän työskentelee nykyään Yhdistyneissä kansakunnissa ja oli luvannut esitellä uutta kotikaupunkiaan sikäli kun hänellä on aikaa. Mutta nyt tämä on epävarmaa: hän kun ei välttämättä ole maaliskuun lopulla koko kaupungissa. Joka tapauksessa, tarkoitukseni olisi ainakin tutustua vielä lisää Manhattanin erikoisuuksiin, Bronxin ghettoihin ja ennen kaikkea Brooklynin hipstereihin ja oluihin. Edellä mainittu ridgeforestermaisen leuan omistava mainio supliikkimies tai siis Pelottava Pontso kun asuu ”maikkinsa” kanssa nimenomaan hipstereistä ja hasidijuutalaisista kuuluisaksi tulleella Williamsburgin alueella.

Ennen Suomeen palaamista teen kolmen päivän retken Yhdysvaltojen pääkaupunkiin. Tarkoitukseni on tutustua tärkeimpiin hallintorakennuksiin, puistoihin ja ennen kaikkea käydä Washingtonin keskustassa sekä lentokentällä sijaitsevissa avaruus- ja ilmailumuseoissa, joista löytyvät muun muassa kuulaskeutuja Eaglen replika ja ydinpommia kuljettanut B-29 Enola Gay.

Yhdeksäntenä matkapäivänä suuntaan Newarkin lentokentälle.

 

Naistutkimuslehden toimitussihteeriksi 2012-1013

Rakas päiväkirja, kuluneella viikolla allekirjoittanut nimitettiin Naistutkimuslehden toimitussihteeriksi vuosille 2012-2013. Titteli ei välttämättä ulkopuolisesta kuulosta erikoiselta tai kyseessä ei ole varsinainen työsuhde vaan palkkiopohjainen puolipäiväinen työtehtävä.

Siitä huolimatta olen erittäin otettu siitä, että sain kyseisen tehtävän itselleni. Se antaa allekirjoittaneelle sekä taloudellista varmuutta seuraavaksi kahdeksi vuodeksi yhdessä mahdollisten muiden sivutoimisten tehtävien kuten luento- tai kirjoituspalkkioiden rinnalla että kokemusta tieteellisen julkaisun toimittamisesta sopien mitä parhaiten nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Sikäli kun saan väitöskirjani jätettyä esitarkastukseen vuodenvaihteessa, voin ensi vuonna keskittyä väitöskirjan jälkeisen tutkimussuunnitelman kirjoittamiseen ja unelmoida siitä, että saisin joko joltakin säätiöltä tai Suomen akatemialta useampivuotisen tutkijatohtorin rahoituksen (jolloin ei tarvitsisi hankkia elantoaan niin monesta lähteestä).

Toimitussihteerin tehtävä ei ainoastaan rytmitä elämää vaan sitoo varsinkin lehden mennessä painoon. Siitä huolimatta yritän löytää pari viikkoa aikaa ensi keväänä toteuttaa jo vuoden suunnittelemaani matkaa Yhdysvaltojen itärannikolle muun muassa tapaamaan YK:ssa työskentelevää vanhaa opiskelijatoveriani, ihmettelemään Williamsburgin hipstereitä sekä katsomaan vapaan maailman pääkaupungin hallintorakennuksia sekä avaruus- ja ilmailumuseoita.

Ensi viikolla käyn uuteen tehtävään liittyvällä ensimmäisellä matkalla, kääntymässä Rovaniemellä.

PS. Niin ikään ensi viikolla julkaistaan tänään 10 000 eurosta kuukaudessa riittävänä toimeentulosta puhuneen SDP:n puoluesihteerin Mikael Jungnerin teos Toimistokuukkeli. Siitä saanen mitä parhaiten materiaali analysoidessani politiikan mieskuvaston moninaisuutta tai ainakin sitä, kuinka Jungner toimistkuukkeleineen tai Alexander Stubb Miehen treenikirjalla edustaa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvia ”feminiinisiä” johtamisoppeja tai työ- ja organisaatiososiologiaa antaen Timo Soinin esiintyä julkisuudessa puolustaen teolliseen massatuotantoon perustuvia autoritaarisia valtarakenteita sekä mies- ja naiskansalaisuuden normia ja houkutella äänestäjikse työväenluokkaisia miehiä, jotka eivät ole valmiita tekemään kompromissia uuden keskiluokkaisen femimiinisemmän mieheyden kanssa.

 

Väitöskirja uusiksi?

Rakas päiväkirja, sain kolme viikkoa sitten lausunnot helmikuun lopulla esitarkastukseen jättämästäni väitöskirjan käsikirjoituksesta. Lausunto oli sellainen, jonka ajattelin olevan mahdollinen: käsikirjoitus ei kelpaa väitöskirjaksi. Sen laajuutta, kunnianhimoisuutta ja innovatiivisuutta kiitettiin, mutta kokonaisuus todettiin sekavaksi ja käsitteellisesti epätarkaksi. Sen lisäksi se sisälsi listan muotovirheitä.

Mielestäni lausunnon antajat olivat varsin pitkälti oikeassa, vaikka luonnollisesti toivoinkin toisenlaista lopputulosta.

Viimeisten viikkojen aikana olen miettinyt, että (1) jatkanko monografian työstämistä ja kirjoitan siitä uuden version vai (2) kokoanko artikkeliväitöskirjan neljästä jo julkaistusta referee-artikkeleistani vuoden loppuun mennessä.

Olen päätynyt suunnitelmaan numero kaksi: vaikka lausunnon antajat olivat kirjoittaneet hyvinkin yksityiskohtaisia neuvoja (kiitos siitä heille), kuinka voisin saada Spinozan filosofian heijastumisia feministisessä politiikan teoriassa käsittelevän monografiani sellaiseen kuntoon, että se voisi tulla hyväksytyksi, olen laskenut sen vaativan vähintään vuoden intensiivisen työn. Stilististen korjausten lisäksi joutuisin leikkaamaan ainakin puolet lähes 300 sivuisesta monografiasta pois ja kirjoittamaan kokonaan uusia lukuja tilalle ja siltikin lopputulos olisi epävarma, kykenisinkö esittämään teesiäni uskottavasti. Mutta ennen kaikkea motivaationi on lähellä nollaa (samoin kuin allekirjoittaneelta puuttuu tutkimusrahoitus, enkä usko enää sellaista väitöskirjaani saavan): urani poliittisen filosofian parissa olkoon toistaiseksi ohi.

Sen sijaan Politiikka- ja Naistutkimus -lehdissä julkaisemille artikkeleille saisin kirjoitettua tarvittaessa parissa kuukaudessa jonkinlaisen 60-90 sivuisen johdantoluvun ja vähän paremman puolessa vuodessa. Toisin sanoen, jos mitään ihmeitä ei tapahdu, joulukuussa jätän johtamiskorkeakulun kansliaan väitöskirjan käsikirjoituksen toistamiseen esitarkastukseen.

Joka tapauksessa huomattava osa viimeisen kuuden vuoden aikana monografiaan käyttämästäni työstä valuu hukkaan. Tiettyjä elementtejä pystyn siitä toki hyödyntämään johdantoluvussa (kuten poliittisten ilmiöiden ymmärtämisen siirtymisellä kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan) ja artikkeleista näkee, että olen kirjoittanut niitä samaan aikaan kuin monografiaa.

Eniten kuitenkin huolettaa se, miltä tämä kaikki näyttää CV:ssä jos ja kun tutkijan urallani on jatkoa väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Olen ollut jatko-opiskelijana syksystä 2004 alkaen ja neljästä artikkelista koostuva väitöskirja seitsemän vuoden aikana on aika vähän (vaikka sen lisäksi olen kirjoittanut populaareja kirjoituksia, kirja-arvosteluita ja antanut tuntiopetusta). Monografia sekä artikkelit yhdessä olisivat näyttäneet paljon paremmalta ansioluettelossa. Jos tätä menoa kauan jatkuu, urani akateemisessa maailmassa laskee kuin lehmänhäntä samalla tavoin kuin vaikkapa eräällä filologi Jussi Halla-aholla tai sillä yhdellä omakustannefilosofilla. Yritän välttää heidän kohtalonsa kaikin mahdollisin keinoin.

Niin ikään joudun ”polttamaan” osan väitöskirjan jälkeisestä tutkimuksestani johdantolukua kirjoittaessa. Tarkoitan, että joitain kehittelemiäni juttuja, jotka ajattelin ottaa esille vasta post doc -tutkimuksessani, joutunen käyttämään jo nyt. Tosin siinä missä väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessani suunnittelin tutkivani maskuliinisuutta Suomen politiikassa, niin nämä kaikki neljä artikkelia käsittelisivät kysymyksiä: (1) miten tämän päivän keskeiset feminismin teoreetikoiden – kyllä, samojen tätien, joiden ajattelusta etsin spinozalaisia elementtejä nyt hylätyssä monografian käsikirjoituksessa – ajattelua hyödyntäen olisi mahdollista kehittää (kriittistä) miestutkimusta; (2) miksi (kriittinen) miestutkimus on mahdollistunut valtio-opillisessa ajattelussa juuri nyt.

Tässä vielä nuo neljä artikkelia, joista puhuin:

1. Psykoanalyyttinen teoria ja performatiivinen politiikkakäsitys: ruumis ja sukupuoli poliittisena merkitsijänä Judith Butlerin mukaan (Politiikka 4/2004)

2.  Maskuliinisuus ja hegemonia – kysymyksiä kriittisen miestutkimuksen politiikasta ja epistemologiasta (Naistutkimus – Kvinnoforskning 1/2006)

3. Hegemoninen maskuliinisuus Suomen poliittisessa järjestelmässä ja politiikan tutkimuksessa – eli Alexander Stubbin seikkailut kontrolliyhteiskunnassa (Politiikka 1/2010)

4. Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi (Naistutkimus – Kvinnoforskning 3/2010)

Näiden lisäksi voisin vuoden loppuun mennessä koota artikkelin myös pitämästäni seminaariesitelmästä sikäli kun saan sen sopimaan kysymyksenasetteluun:

5. Roturealisteja ja propellipäitä: oikeistoradikalismi ja miehisyyden kriisi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa (julkaisematon artikkelikäsikirjoitus, 2011)

 

Mansen punavihreät ja liikkuvuussuunnitelma

Rakas päiväkirja, viikon kuluttua alkaa suosikkikuukauteni huipentuen vappuun: huhtikuu. Ei maaliskuussakaan mitään vikaa ole, mutta tänä vuonna se on tuntunut jotenkin tukkoiselta kuin nenäni tällä hetkellä. Odotin, että jätettyäni väitöskirjani tarkastukseen olisi aikaa ottaa rennommin ja kirjoittaa uutta tutkimussuunnitelmaa rauhassa välillä kahvia hörppien tai tehden kävelyretkiä aurinkoisina päivinä Näsijärven jäällä. Sen sijaan olen lähetellyt enemmän sähköposteja kuin varmaan vuoteen ja organisoinut mitä erilaisimpia asioita.

Esimeriksi ei riitä, että Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liitossa eli Tattessa olen virkistysvastaavan ominaisuudessa joutunut metsästämään kaikennäköisiä lippuja ja lappuja, vaan menin lupautumaan myös Tatten vapputapahtumaa sekä yhdessä Tamyn ja Yliopisto-TV:n kanssa järjestettävän vaalipaneelia organisoiviin työryhmiin vähän niin kuin niiden kummankin pj:ksi. Tatten ja sen yhteistyökumppanien vaalipaneeli nauhoitetaan ensi viikolla, sen vetäjäksi saatiin ex-kansanedustaja ja ex-yliopistolainen Rosa Meriläinen ja se tulee nettiin katseltavaksi seuraavalla viikolla. Paneelin olisi tarkoitus käsitellä yliopistopolitiikkaa yleensä ja erityisestä Tampereen yliopistoa sekä yliopistolaisia (opiskelijoita ja henkilökuntaa) koskevia kysymyksiä.

Sitten menin kuin vahingossa suostumaan Mansen punavihreiden puheenjohtajaksi. Kyseessä on Vasemmistoliiton tamperelainen puolueosasto, jolla on reilut kolme vuotta ikää, mutta jo yli kolmekymmentä jäsentä. Sen jäsenistö koostuu etupäässä parinvuoden takaisen yliopistoliikkeen radikalisoimista opiskelijoista sekä vanhemmista naisista, jotka joskus hurjassa nuoruudessaan äänestivät SKDL:ää, mutta 1980-luvun lopulla tai viimeistään 1990-luvun alussa alkoivat äänestämään vihreitä, mutta nyt ovat taasen kiinnostuneet vasemmistolaisesta politiikasta petyttyään nykyvihreiden oikeistolaiseen linjaan. Ensitöikseni uutena puheenjohtajana väänsin noin 30 minuutissa hienot nettisivut osastolle.

Kaiken lisäksi allekirjoittanutta kysyttiin Suomen miestutkimuksen seuran hallitukseen. Ensiviikon vuosikokoukseen en pääse (mikä harmittaa), mutta ilmoitin olevani käytettävissä hallitukseen.

Vaikka tutkimussuunnitelmaa ei maaliskuun aikana ole monena päivänä – ainakaan koko päivää – ole ollut aikaa kirjoittaa, alkaa sen suomenkielinen versio hiljalleen hahmottua. Huhtikuussa päässen kirjoittamaan siitä englanninkielisen version. Sellainen nimittäin tarvitaan, jos ajattelin saada projektirahoitusta Suomen akatemialta. Nykyään tutkijatohtorin hakemukset käsittelee ”kansainvälinen arviointiryhmä” ja kolmevuotiseen tutkimukseen on kuuluttava ”liikkuvuusjakso” eli olisi vietettävä mielellään lukuvuosi jossain huippuyliopistossa maailmalla.

Tähän kohtaan pysähdyin, aloin listaamaan professoreita, joiden luokse olisi jotain mieltä mennä keskustelemaan alan uusimmista virtauksista. Ensimmäisenä tuli mieleeni Michael S. Kimmel, joka on maineikkaan Stony Brooksin yliopiston sosiologian professori (ja johon viittasin mm. viimeisimmässä Aamulehdessä alakerta-artikkelissani ja tässä varhaisemmassa kirjoituksessani). Hän alkaa tosin itse olla jo eläkeiässä, mutta eiköhän yliopistolla ole useampia hänen työnsä jatkajia. Toisena vaihtoehtona voisi olla vaikkapa Bristolin yliopiston valtio-opin professori Terrell Carver. Hän ei ole varsinaisesti maskuliinisuutta tutkinut, mutta senkin edestä marksilaista ja feminististä politiikan teoriaa. Hänkin alkaa jo olla varsin iäkäs. Ajattelin sijoittaa mahdollisen liikkuvuusjakson projektin loppuun: vuosiin 2014-2015.

Judith Kegan Gardiner on koonnut useampia antologioita miesten ja maskuliinisuuksien tutkimuksesta ja problematisoinut sen suhdetta feministiseen teoriaan, mutta hän on kirjallisuustieteilijä. Judith Halberstam on niin pelottava, että hänen post-doc -oppilaaksi en edes uskalla ajatella lähteväni. Niin ikään Wendy Brown Kalifornian yliopistosta Berkelystä kuulostaa jotenkin liian ylevältä (vaikka marraskuussa 2009 olinkin kuuntelemassa häntä Historical materialism -konferenssissa Lontoossa ja hän vaikutti mukavalta). Lähempää tietenkin löytyy Jeff Hearn, joka tällä hetkellä hoitaa pohjoismaiden ainoaa miestutkimuksen professuuria. Tuo vakanssi sijaitsee – yllätys, yllätys – Ruotsissa, Linköpingin yliopistossa.

Kuten huomaatte, allekirjoittaneelle ei tullut yhtään sellaista professoria mieleen, joka tutkisi samaa aihetta kuin allekirjoittanut: tekisi perinteistä valtio-opillista tutkimusta (kriittisen) miestutkimuksen näkökulmasta. Edes täältä en löytänyt yhtään ketään. Saa nähdä miten tällaiseen sooloiluun suhtaudutaan Suomen akatemiassa.

Tosiasiallisestihan allekirjoittaneen tutkimukselle on hyvin vähän hyötyä siitä, että viettäisin lukuvuoden jossain ulkomaisessa yliopistossa. Tutkimukseni käsittelisi maskuliinisuutta ja miespolitiikkoja suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Toisaalta olisi unelmien täyttymys päästä, johonkin ulkomaiseen huippuyliopistoon edes vähäksi aikaa ja huomata viihtyvänsä siellä. Minua on nimittäin harmittanut pari asiaa koulutusurallani: en ottanut lukiossa pitkää matematiikkaa, enkä ollut vaihdossa perustutkinto-opiskelijana yliopistossa.

Ennen kuin lähden tämän illan kokouksiin, laitan basilikan ikkunalaudalle itämään.

 

Kommentteja maailmanmenosta

Rakas päiväkirja, pitäisi kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa, mutta jostain syystä ei kirjoituta. Niinpä en keksi muuta kuin heittää vähän läpändeeriä maailmanmenosta ennen kuin lähden Osuuskunta Vastapainon vuosikokoukseen.

Yleensä Yhdysvallat on aloittanut uuden sodan kun presidentti pelkää, ettei tule valituksi uudelle kaudelle. Nyt Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy otti käyttöön saman taktiikan. Hänen hallituksensa ryvettyi entisestään kun tuli yleiseen tietoon ranskalaisten oikeistoministereiden olleen enemmänkin kuin Tunisian ja Egyptin entisten presidenttien sukujen läheisiä ystäviä ja viime viikolla gallupeissa kansallisen rintaman Marie Le Pen ohitti Sarkozyn suosiossa. Ranska hirttäytyi Libyan tilanteeseen solmiessaan diplomaattisuhteet kapinallisiin ja kun Gaddafin hallinto ei osoittanutkaan hajoamisen merkkejä, ei Sarkozyn hallinnon auttanut muuta kuin lähteä ajamaan humanitaarista interventiota Libyan heimojen väliseen sisällissotaan.

Ranska ei kuitenkaan kykene yksin hoitamaan Libyan tilannetta, Yhdysvaltojen, Iso-Britannian sekä eräiden muiden Nato-maiden on osallistuttava operaatioon.

Mitä hyötyä on Ranskan ylläpitää ydinkäyttöistä lentotukialusta, jos siitä ei ole mihinkään? FS Charles de Gaulella on lentokoneita reilut 30, joista Dassault Rafaleita (joka on mielestäni esteettisesti yksi kauneimmista hävittäjistä / hävittäjäpommittajista) on parikymmentä, loput tutka- ja yhteyskoneita sekä helikoptereita. Ranskan ainoa lentotukialus on uppoumaltaan noin puolet Yhdysvaltojen lentotukialuksista, joita sillä on 11 kappaletta (ja päälle vielä maihinnousu- ja helikopteritukialukset, jotka ovat uppoumaltaan Ranskan lentotukialuksen kokoisia).

Japanin ydinvoimaturma sai kuin saikin allekirjoittaneen tarkistamaan näkemystäni ydinvoimasta. Jos aikaisemmin olin – vaalikonevastauksia mukaillen – jokseenkin samaa mieltä ydinvoiman lisärakentamisesta, niin nyt olen jokseenkin eri mieltä. Siinä missä aikaisemmin ydinvoimassa ärsytti lähinnä periaatteellinen ajatus siitä, että kapitalistit keräävät voitot ja työväenluokka maksaa mahdolliset kulut hypoteettisen onnettomuuden sattuessa ja kuinka ammattiyhdistysliike on häpäissyt itsensä ajaessaan kapitalistien asiaa, niin nyt ensimmäistä kertaa olen alkanut ajatella ydinvoimalaonnettomuutta todellisena riskinä.

Aloin vertailemaan Tšernobylissa käytetyn raskasvesireaktorin ja niin sanotuissa länsimaissa käytetyn kevytvesireaktorin rakennetta ja huomasin, ettei niissä ole niin paljon eroa kuin ydinvoimateollisuuden lobbarit ovat yrittäneet esittää. Sekä Tšernobylissa että Fukushimassa ongelmana oli ja on ydinpolttoaineen jäähdytys. Ainoa ero oli se, että Tšernobylissa reaktorilla ei ollut teräskuorta ja hidasteena käytettiin grafiittia. Tämä tarkoitti sitä, että reaktori räjähti kerralla ja ydinjätepilvi pääsi yläilmakehään kulkeutuen läpi pohjoisen pallonpuoliskon. Fukushimassa reaktori vuotaa vähitellen saastuttaen ”ainoastaan” maakunnan, jossa ydinvoimala sijaitsee. Silti se vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään, eikä ydinvoimalayhtiö kykene mitenkään korvaaman tuhoja tai osakkeenomistajat ottamaan vastuuta tappioista.

Oletteko muuten huomanneet, että rationaalisina itseään pitävät ydinvoiman puolustajat ovat sekä Tšernobylin että Fukushiman tapauksissa pitäneet onnettomuuden syynä kansanluonnetta? Aivan kuin insinööreille ja insinöörimielisille hegeliläinen geist ohjaisi maailmaa.

Ensi viikon lauantaina olen puhumassa Rovaniemellä Lapin Vasemmistonuorten järjestämässä tilaisuudessa aiheesta Maskuliinisuuden kriisi ja populismi ja siitä seuraavan viikon torstaina alustamassa Naiskulttuuripäivillä feminismin tulevaisuuden haasteista. Löysin myös tällaisen. Toimittaja aika hyvin – paremmin kuin itse – onnistui puolentunnin monologistani kiteyttämää sen,  mitä väitöskirjassani yritän sanoa ja mitä tulevaisuudessa tutkia.

Viime viikolla kävin kolmen päivän pikavierailulla Bremenissä, Saksassa. Matka onnistui erinomaisesti. Bremenissä kätevintä – tai oikeastaan jalkavinta – on se, että kaikki ovat kävelymatkan päässä keskustasta – mukaan luettuna lentokenttä. Sitä voisi pitää eräänlaisena tukikohtana tulevia Euroopan matkoja suunnitellessa. Jos nimittäin lähtisi joskus sellaiselle useampia viikkoja kestävälle seikkailumatkalle, ettei varaisi lentoja / junalippuja tai hotellihuoneita / hostellipaikkoja etukäteen, vaan suuntaisi aina siihen osoitteeseen, johon pääsisi halvimmalla.

Lopuksi muutama kuva matkalta: hipeillä oli jotain ydinvoimaa vastaan.

 

”Immanenssin taso ja feminiinisyyden pelko”

Rakas päiväkirja, nyt se on valmis! 267 sivua + sisällys- ja lähdeluettelo. Huomenna lähetän sen eteenpäin ja toukokuuksi odottelen lausuntoja esitarkastajilta. Tuskin menee korjausehdotuksitta läpi, varsinkin viimeinen kolmannes on varsin referaatinomaista tekstiä. Tarkoitan siis väitöskirjani käsikirjoitusta. Sen nykyinen otsikko on: ”Immanenssin taso ja feminiinisyyden pelko. Spinozan filosofian heijastumia kontrolliyhteiskunnassa ja feministisessä politiikan teoriassa”.

Huomenna kävelen työkkäriin ilmoittautumaan työttömäksi ainakin kevätkuukausiksi (toivottavasti en pidemmäksi aikaa). Onneksi ansiosidonnaista on vielä käyttämättä vanhasta työsuhteesta.

Mutta se ei tarkoita, että olisi aikaa levätä laakereilla. Huhtikuussa allekirjoittaneella on vielä pari tuntia viikossa tuntiopetusta yliopistolla. Alan myös työstämään uutta tutkimussuunnitelmaa. Siinä missä muilla aloilla työhakemukseksi riittää yksi A4 liitteineen, niin tutkijan ammatissa täytyy olla jo puoliksi tehty tutkimus tai ainakin hyvä monisivuinen tutkimussuunnitelma, jotta voi unelmoida pääsevänsä työsuhteeseen yliopistolle tai edes saavansa apurahan tutkimuksen aloittamiseen.

Nokkelimmat ovat varmaan jo huomanneet seuraavan tutkimukseni tulevan käsittelemään maskuliinisuutta politiikassa sivuten tammi- ja helmikuussa yliopistolla antamieni luentojen aihepiiriä.

Jos pääsen väittelemään syyskuussa (kesäkuukaudet on varattu väitöskirjan tarkastuslausuntojen läpikäymiseen), niin ennätän Suomen akatemian lokakuun hakuihin. Muussa tapauksessa täytyy keksiä jokin vaihtoehtoinen tapa rahoittaa tutkimuksiani. Yksi mahdollisuus voisi olla hakea tietokirjan kirjoittamiseen apurahoitusta ensi vuodeksi vaikkapa Koneen säätiöltä. Uskon olevani jo nyt kykenevä kirjoittamaan populaarin tieto- tai oppikirjan aiheesta maskuliinisuus ja politiikka ja aihe voisi kiinnostaa niin sanottua suurta yleisöä tutkijoiden lisäksi.

Sitten tässä on myös suunnitelmat b ja c elämän rahoittamiseen, jos suunnitelma a kariutuu. Mutta näistä en nyt ainakaan tässä vaiheessa sen enempää paljasta.

Mietin, että palkitsenko väitöskirjan käsikirjoituksen valmistuttua itseni matkalla Kanariansaarille tankkaamaan d- ja b-vitamiinia vai riittääkö viikonloppuloma ja b-vitamiinin tankkaaminen Keski-Euroopassa. Päädyin halvempaan ratkaisuun ja olen nyt varannut lentoliput Bremeniin, jossa sijaitsee Beckin panimo, pariksi vuorokaudeksi vanhan lukiokaverin kanssa. Tampereella on myös filkkarit eli lyhytelokuvafestivaalit parin viikon kuluttua.

 

Vuoden 2011 suunnitelmat

Rakas päiväkirja, voimauduin railakkaista uudenvuoden juhlista niin paljon, että kirjoitin tänään tammikuun viimeisellä viikolla alkavan luentosarjan ”kalvoja” (en halua käyttää ilmaisua powerpoint-esitys). Tarkoituksena olisi luennoida miesten ja maskuliinisuuden tutkimuksesta ja valtio-opillisesta ajattelusta yhdessä nuoremman tutkijan Saara Särmän kanssa. Siinä missä allekirjoittanut painottaa omassa osuudessaan politiikan teoriaa ja kansallista politiikkaa, on maisteri Särmä keskittynyt maskuliinisuuden ilmentymiin kansainvälisessä politiikassa.

Luennoiminen ja toimiminen kevään aikana tuntiopettajan olisi lystikästä, jos väitöskirja ei painaisi päälle. Nyt joudun tammi- ja helmikuun ajan tekemään kahta tai jopa kolmea projektia päällekkäin. Sen lisäksi, että väitöskirjan kolmas osa on auttamattomasti kesken ja sen jälkeen koko homma pitäisi käydä vielä kertaalleen läpi, niin politiikan tutkimuksen päivät niin ikään ovat tammikuun toiseksi viimeisellä viikolla ja siellä esitettävästä paperista olisi tarkoitus kirjoittaa artikkelikäsikirjoitus. Kyse on vanhasta propellipääartikkelista, joka on koko ajan elänyt.

Toisaalta nämä projektit tukevat parhaimmillaan toisiaan: osia propellipääartikkelista kykenen hyödyntämään sekä väitöskirjassani että luennolla. Nimittäin niissä kaikissa käyn mm. lävitse lyhyesti elinkeinorakenteen muutosta sosiaali- ja taloushistoriallisesta näkökulmasta, kuinka 1800-luvulla suuressa maailmassa ja Suomessakin viimeistään Toisen maailmansodan jälkeen siirryttiin maatalouteen perustuvasta tuotannosta teolliseen eli moderniin tuotantoon ja nyt painopiste on siirtymässä palveluihin ja informaatiotalouteen. Tämä kaikki näkyy niin siinä, kuinka sukupuolta on yleisemmin teoretisoitu feministisessä politiikan teoriassa (väitöskirja), uusimassa maskuliinisuuden kriisissä, mikä on toisaalta mahdollistanut sekä mieheyden moninaistumisen että uudet maskuliiniset vallankäytön muodot ja miespoliitikkotyypit (luentosarja), kuin siinä, että maskuliinisuuden kriisiytymisen globalisaation ja elinkeinorakenteen muuttuessa on luonut ilmiön nimeltä propellipäät, mahdollistanut kansallismielisen oikeistoradikalismin nousun (propellipääartikkeli).

Maaliskuussa olisi tarkoitus jättää väitöskirja esitarkastukseen (ja valmistautua henkisesti siihen, että väitöskirja menee esitarkastuksesta läpi ja pääsisin kesällä tai viimeistään syksyllä väittelemään) sekä alkaa kirjoittaa uutta tutkimussuunnitelmaa. Sekin pohjautuisi enemmän tai vähemmän luentosarjan aiheeseen. Viime viikolla tuli jopa mieleen, että luentosarjan pohjalta voisi miettiä kirjaa tai ainakin ehdottaa vaikkapa Vastapainolle, että olisivatko kiinnostuneita aiheesta. Suurin ongelma on tietenkin rahoitus (kuten olen jo aikaisemminkin todennut): nykyinen apurahani loppuu helmikuun lopussa ja tuntiopettajan tehtävästä saa vain taskurahaa, enkä uutta rajoitusta voi oikein uskottavasti hakea ennen kuin olen väitellyt ja senkin jälkeen sen saanti on vielä monen mutkan takana. Muilla aloilla riittää yhden tai kahden sivun mittaisen työhakemuksen kirjoittaminen, yliopistotutkijan työssä täytyy rahoitusta saadakseen olla puolivalmis tutkimus – hyvin suunniteltu on puoliksi tehty – saadakseen työstään palkkaa.

 

Irwin Goodman boksissa

Rakas päiväkirja, kuin joululahjaksi ostin itselleni Irwin-boksin (Vain elämää – Kootut levytykset 1965-1990). Se sisältää kaikki kansantaiteilija Irwin Goodmanin levytykset koottuna 14 CD:lle mukaan luettuna Yleisradiolle tehdyt nauhoitukset ja erilaiset mainoskappaleet. Kokonaisuudesta jää uupumaan vain ja ainoastaan kaksi epämääräistä nauhoitusta, jotka julkaistiin c-kasetteina 1980-luvun alkupuolella. Boksin mukana tullut kirja kertoo jälkimmäisen äänitteen master-nauhan kadonneen ja muutenkaan näitä ei saatu kokoelmalle sopimusteknisistä syistä. Ne, jotka ovat ostaneet aikoinaan kyseiset kasetit (Lauluja lapsille & Uudet protestilaulut) jonkin huoltoaseman laarista ja onnistuneet säilyttämään ne ehjinä, olkoot onnellisia!

Kun vuonna 2001 huomasin Irwinin LP:t julkaistuna CD-versioina, harkitsin vakavasti niiden hankkimista enemmin tai myöhemmin. Onneksi en sitä tehnyt, koska 24 CD:n ostaminen yksittäin olisi tullut huomattavasti kalliimmaksi kuin nyt ostamani Irwin-boksin. Boksin ainoa miinus tulee siitä, että sen mukana tulleen kirjan taittamiseen olisi voinut käyttää hieman enemmän aikaa tai olla huolellisempi. Nimittäin ylimääräiset pisteet ja epäsymmetriset ja oudosti pätkityt kappaleet hyppivät silmille upeiden kuvien ja levynkansien rinnalla.

Oma matkani Irwinin maailmaan alkoi 1980-luvun lopulla. Tuolloin radiosta soi vähän väliä Rentun ruusu tai Ostoskeskus ja krouvi. Irwin oli juuri tehnyt komean paluun useamman vuoden hiljaiselon jälkeen ja myös hänen vanhempia hittejään – niitä, jotka taasen kuuluvat enemmän allekirjoittaneen vanhempien lapsuuteen – soitettiin ahkeraan. Mutta syvemmälle Irwinin maailmaan sukelsin vasta kansantaiteilijan kuoleman jälkeen. Kuuntelin Viimeiset laulut kokoelmaa kasettisoittimesta aina pelatessani Commodore 64:lla Piratesia (koska tietokoneen äänipiirit olivat hajonneet). Kyseisen kokoelman lisäksi aivain 1990-luvun alulta muistan kasetit Irwinin parhaat 1 ja 2. Nyt hankkimani boksin mukana tulleesta kirjasta huomasin, että näistäkin jälkimmäinen kokoelma on julkaistu vain ja ainoastaan kasettina. Olen alkamassa ymmärtää, että c-kaseteillakin on keräilyarvoa.

Irwin kuului luonnollisesti myös nuoruuteen. Mikä on sen parempi aloittaa esimeriksi ylioppilaskirjoitusta seurannut juhannus kuin kuunnella kappale Alko pistää pulloon? 1990-luvulla CD:nä julkaistut 20-suosikkia -sarjan kaksi ensimmäistä Irwinin levyä olivat kovassa käytössä. Luonnollisesti myös karaokessa Irwin on varma valinta: hänen biisinsä on helppo laulaa etunojassakin. Vuonna 2001 julkaistua Timo Koivusalon ohjaamaa elokuvaa Irwinistä odotin kovin ja luonnollisesti kävin katsomassa sen elokuvateatterissa ja kirjoitin renttuilusta jopa Tampereen yliopiston valtio-opin ja kansainvälisen politiikan ainejärjestön lehteen. Irwinin musiikki ja Vexi Salmen kantaaottavat tekstit ylittävät yhteiskunnalliset luokkarajat. Opiskeluaikoinani asuessani kauempana Tampereen keskustasta monena iltana jouduin lähtemään baarista jo puolen yön aikoihin (jolloin viikolla menee viimeinen bussi), mutta lähes yhtä usein laitoin kotiin saavuttuani Koivusalon elokuvan pyörimään. Se löytyy allekirjoittaneelta sekä VHS:nä että DVD:nä.

Rentun ruusu -elokuva on sekä ajankuva että sijoittuu allekirjoittaneen kokemusmaaliman ulkopuolelle näyttäytyen fantasialta. Tosiasiallisestihan kyseinen elokuva ei kerro niinkään Irwinistä kuin hänen ja Vexi Salmen ystävyydestä tai yhteisistä projekteista 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa. Toisin sanoen se käsittelee lähes yksinomaan Irwinin 25-vuotiaan taiteilijanuran ensimmäistä kolmannesta. Viimeiset kaksi kolmasosaa sivuutetaan kymmenessä minuutissa. On totta, että Irwinin luovin kausi päättyi vuosien 1974-1976 ryyppyputkeen (toisin kuin esimeriksi Ylen vuonna 1984 nauhoittama dokumentti antaa ymmärtää Irwinin piirrellessä nuottimerkistöön harakanvarpaita, hän ei varsinaisesti säveltänyt enää omia kappaleitaan). Sen jälkeen hänen ei onnistunut levyttämään kuin pari yksittäistä hittiä 1970-luvun lopulla ennen kuin hän räjäytti pankin Rentun ruusulla reilut kaksi vuotta ennen kuolemaansa.

 

Tenutrack ja miesrakkaudellinen johtajuus

Rakas päiväkirja, kolme kuukautta siihen kun väitöskirjan viimeistelyyn saamani apuraha lakkaa juoksemasta; väitöskirjan käsikirjoituksen pitäisi olla valmis ja jätän sen esitarkastukseen. Eilen kirjoitin vielä yhden hakemuksen: haen Tampereen kaupungin tiederahastosta apurahaa väitöskirjan painatuskustannuksiin. Karonkan joutuu sentään maksamaan itse. Voisin viedä vastaväittelijä Big Macille lähimpään mäkkäriin, niin elämä tulisi halvaksi. Olen hiljalleen kääntämässä katseeni siihen, mitä teen väiteltyäni yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Jos ja kun väitöskirjani menee läpi ensimmäisellä yrittämällä, ennätän varsin mainiosti Suomen akatemian lokakuun hakuihin. Tosin silloinkin, jos lottovoitto osuu kohdalleni ja saisin akatemian kolmivuotisen tutkijatohtorin rahoituksen – käytännössä parasta mitä vastaväitellyt tutkija voi saada – , palkka alkaisi juoksemaan vasta vuoden 2012 syyskuussa. Täytyy yrittää löytää kaikennäköisiä vaihtoehtoisia rahoituskanavia tutkimuksilleni seuraavan puolentoista vuoden aikana.

Viime vuosina Suomen yliopistoihin on pyritty luomaan neliportainen niin sanottu urapolku (engl. tenature track). Ensimmäisellä askeleella ovat väitöskirjaa tekevät nuoremmat tutkijat, toisella vastaväitelleet tutkijat (esim. edellä mainitut Suomen akatemian tutkijatohtorit), kolmannella vanhemmat tutkijat ja vakituinen opetushenkilökunta (akatemiatutkijat, yliassistentit, yliopistolehtorit jne.) ja neljännellä portaalla sitten professorit ja tutkijaprofessorit. Urapolku on kuitenkin kapea ja täynnä mutkia ja esteitä jo senkin takia, että vakanssien määrä supistuu ylöspäin kiivetessä: vain harvoista ja valituista tulee lopulta professoreja ja akateemisella urapolulla on koko ajan vaarana kompastua ja ajautua tenutrackille.

Tälläkin hetkellä tekisi mieli lähteä Suomen vanhimpana englantilaistyyppisenä pubina itseään kutsuvaan Salhojankadun pubiin juomaan jälleen tuoppi täyteläistä Liberty alea (olen jäänyt sen voimakkaaseen makuun koukkuun), vaikka pitäisi viimeistellä kolmiosaisen väitöskirjani toisen osan viimeistä lukua jotta en jäisi asettamastani aikataulusta viikkoa enemmän jälkeen. Joulukuun alussa kun suunnitelmani oli jo siirtyä väitöskirjani kolmannen osan hiomiseen.

Maanantaina sain kunnian alustaa Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen viimeisessä tutkijaseminaarissa. Ensi vuoden alussa politiikan tutkimuksen laitosta ei enää ole: tiedekunnat ja laitokset lakkautetaan ja niiden sijaan perustetaan tieteenalayksiköitä, joiden sisällä on sitten erilaisia tutkinto-ohjelmia. Valtio-opin ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen koulutusohjelmat sijoitetaan sosiaalitieteiden tieteenalayksikön sijasta johtamistieteiden tieteenalayksikköön. Omalta kannaltani tällainen ratkaisu ei ole mikään katastrofi (sikäli kun tulevaisuudessa edes asun Tampereella), vaikka mieluummin olisin nähnyt omat tutkimukseni osana sosiaalitieteitä. Nimittäin jos ja kun post-doc -vaiheessa eli väittelyn jälkeisessä tutkimuksissani keskityn miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukseen Suomen poliittisessa järjestelmässä, on Suomessa kyseinen tutkimus keskittynyt nimenomaan johtamistieteiden alaisuuteen: Suomen merkittävin miestutkija Jeff Hearn on vaikuttanut Hankenin johtamis- ja organisaatiotutkimuksen laitoksella ja hänen on onnistunut kasvattamaan sinne jo jonkinlaista uutta tutkijasukupolvea.

Tutkijaseminaarissa maanantaina alustin oikeistoradikalismista. Sain tukea sille, että kyseistä aihetta kannattaa tutkia enemmänkin – tosin oikeistoradikalismia parempi käsite olisi kuulemma ”kansallismielinen oikeisto” – ja saattaa olla, että jätettyäni väitöskirjan esitarkastukseen maaliskuun alussa kirjoitan vihdoin ja viimein julkaistavaksi lupaamani artikkelin otsikolla ”Propellipäitä ja roturealisteja” ja sen jälkeen alan kirjoittamaan Suomen akatemialle tutkimussuunnitelmaan, jossa käsittelen miehiä ja maskuliinisuuksia Suomen poliittisessa järjestelmässä mitä erilaisimmista näkökulmista. Esimerkiksi Perussuomalaisten Jussi Halla-ahon naisvihamielisten kirjoitusten ja raiskausfantasioiden (joilla hän pyrkii samaan miehet äänestämään itseään), kontrastina toimisi erinomaisesti, niin ikään kansanedustajaksi tyrkyllä olevan, Vasemmistoliiton Anna Kontulan – voisiko sanoa – miesrakkaudellinen johtajuus.

Kontulan pamfletti Näkymätön kylä kun ei ole ainoastaan Kontulan keino politisoida harmaa talous ja työ sekä 2000-luvun siirtolaisuus, vaan sitä voidaan lukea pyrkimyksenä luoda ruhtinaan ja työväenluokkalaisten miesten välinen liittosuhde. Kontula pyrkii osoittamalla työläisromantiikan hengessä kuinka hän ymmärtää työväenluokkalaisten miesten elämän iloja ja suruja.

Parakin miesten välillä syntyy ystävyyssuhteita, jotka osaltaan helpottavat ikävää. Siksi jotkut kutsuvat parakkitovereita perheekseen. Tunnelmaa pidetään yllä jatkuvalla kujeilulla ja leikinlaskulla, josta minäkin saan osani – ihovoidetta ovenkahvassa, piilotettu kahvikuppi, pyyhkeen pihistäminen kesken suihkun ja niin edelleen. […] Ikävä on kuitenkin tiivistynyt parakin seiniin, se on kuitenkin läsnä koko ajan kun tehdään askareita tai nauretaan vodkaringissä. Miehet tietävät menettävänsä kallisarvoista aikaa: juuri nyt lapset tarvitsevat isäänsä, juuri nyt pitäisi olla läsnä, tukea, ohjata ja rakentaa elinikäistä ihmissuhdetta. (Kontula 2010, 98-99.)

Politiikan tutkijalle mielenkiintoiseksi Kontulan vallankäytön tekee kuitenkin se, että hän pyrkii aktiivisesti samanaikaisesti kääntämään sukupuolensa eduksi kuitenkaan vähättelemättä sen merkitystä, mikä on ollut ainakin aikaisemmin liian tyypillistä naispoliitikoille. Sukupuolellaan Kontula samanaikaisesti etäännyttää itsensä ja ylevöittää itsensä puhuessaan työväenluokkaisista miehistä ja miehille. Hän on sisäitänyt sen, että vasemmistolaisen poliitikon ollakseen uskottava pitää samanaikaisesti esittää olevansa samalla tasolla ”duunarien” kanssa, mutta kuitenkin osoittaa jollain tavalla johtajuutta ja olevansa pätevämpi kuin toiset ajamaan kansanedustajana työväenasiaa, jotta häntä yleensäkin kannattaisi äänestää.

Kontula sai viime lokakuussa Suomen akatemian tutkijatohtorin rahoituksen tutkimuksilleen kaksi vuotta sen jälkeen kun hän puolestaan väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Nyt Kontula askeltelee tukevasti urapolulla (toisin kuin esimeriksi edellä mainittu Halla-aho, jonka julkaisuluettelo on ohut kohta 40-vuotiaalle ammattitutkijalle) sortumatta tenutrackille, vaikka ei tulisikaan valituksi kansanedustaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa.

 

Saaga Naistutkimuspäivien lounastauosta

Rakas päiväkirja, kävellessäni loskassa hiostava talvitakki päällä SAK:n päärakennuksen ohi ja Hakaniemen torin avautuessani silmieni eteen matkalla hakiessa lounasseuraa Vasemmistonuorten toimistolta vietettyäni aamupäivän Naistutkimuspäivillä, ymmärsin Judith Butlerin hylänneen varhaisemman tulkintansa Simone de Beauvoirista ja fenomenologian mahdollisuuksista teoksessa Gender Trouble, ei niinkään siksi, että se olisi heijastanut porvarillista ideologiaa vaan Butler huomasi 1980-luvun lopulla siirtymän kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan seuraten Michel Foucault’n kymmenen vuotta aikaisemmin tekemää havaintoa kun hän ymmärsi modernin subjektiviteetin rajallisuuden hakien vaihtoehtoa antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten minätekniikoita käsittelevistä teksteistä. Miten muuten selittäisit sen, että Butler niin sanotusti räjäytti pankin: hänen onnistui kyseisellä teoksellaan sekä kokoamaan feministisen teorian että antamaan sille kokonaan uuden suunnan ja samalla käytännössä perustamaan uuden oppiaineen: queer-tutkimuksen?

Aikaisemmin olin lähtenyt siitä, että Butler oli yksinkertaisesti seurannut Louis Althusserin luokittelua antaessaan ymmärtää, ei ainoastaan perinteisemmän fenomenologian, vaan myös Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologioineen kuuluneen samaan Sigmund Freudin ja Karl Marxin löytöjä edeltäneeseen ”pikkuporvarilliseen idealistiseen positioon” kuin Jean-Paul Sartre, jonka filosofia perustui yksilön ja yhteiskunnan dualismille: sen keskiössä kun on ihminen eivätkä ne historiallisen olosuhteet ja luokkataistelu, jotka muodostavat subjektin. Myös fenomenologinen filosofia sisältää ajatuksen transsendentaalista subjektista siitä huolimata, että se on kiinnostunut ennen kaikkea elämismaalimasta ja (ruumiillisesta) kokemuksesta. Butlerin performatiivisen sukupuoli- ja politiikkakäsityksen sekä althusserilaisen antihumanismin taustalla on taasen spinozalainsuus: politiikan lähtökohtana ei ole subjekti, vaan substanssi, jota subjekti (modus) halullaan (conatus) ilmaisee ja erottuu antaen sille muodon ja identiteetin ajassa ja paikassa.

Kävellessäni ymmärsin siis, että Butlerin on marxilaisempi kuin ole uskaltanut aikaisemmin edes ajatella: hänen näkemystensä muutos 1980-luvun lopulla heijastaa Michel Hardtin ja Antonio Negrin havaintoa immanenssin vallankumouksellisen tason ja demokraattisen poliittisen järjestelmän horisontin yhteneväisyydestä kontrolliyhteiskunnassa. Butler ymmärsi, että kontrolliyhteiskunnassa erottelu sisä- ja ulkopuolisen välillä on käynyt mahdottomaksi. Biovalta on edennyt niin pitkälle, että edes ”biologiset tosiasiat” eivät ole enää vallan ulkopuolella, vaan bioteknologia mahdollistaa jo lähes täydellisen ruumiin muokkaamisen ja haltuunoton. Aivoja ja istukkaa ei pystytä käsittääkseni kantasoluista kasvattamaan, mutta monia muita elimiä kylläkin. Sukupuolen korjausleikkaukset eivät enää ole temppu eikä mikään. Kontrolliyhteiskunnassa kapitalismin täytyy tuottaa sukupuolista ja seksuaalista moneutta uusintaakseen tuotantosuhteita ja laajentaakseen markkinoita. Keskeinen väitteeni on siis se, että Butler ei väitä sukupuolen olevan universaalisti performatiivinen, vaan se on sitä kontrolliyhteiskunnassa, jossa ”kaikkien sosiaalisten voimien yhä vahvempi vuorovaikutus, johon kapitalismi on kautta koko kehityksensä pyrkinyt, on nyt täydellisesti toteutunut” (Hardt & Negri 2005, 40).

Tunnetusti politiikka ei Butlerilla mahdollistu jonain vallan ulkopuolisena, vaan se on pyrkimyksenä käyttää vallan ei-intentionaalisten sivutuotteita autonomisen tilan luomiseen edes hetkellisesti. Sen sijaan sukupuolieroa korostavissa teorioissa vastarinta edelleen sijoittuu enemmän tai vähemmän oletukselle vallan ulkopuolisesta, transsendentaalista, subjektista. Butlerille fenomenologia ei siis sittenkään ole niinkään porvarillista ideologiaa, vaan hän hylkäsi sen yksinkertaisesti siitä syystä, että se oli kykenemätön käsitteellistämään muutosta kapitalistisissa tuotantosuhteissa.

Samasta syystä herätyskristilliset piirit ja George W. Bushin hallinto suhtautumalla kriittisesti niin kantasolututkimukseen kuin kloonaukseen näyttäytyvät ja näyttäytyivät hyvin antikapitalistisina kun eivät ymmärrä kapitalismin ja biovallan kohtalonyhteyttä. Hardt ja Negri ovatkin väittäneet meidän hiljalleen olevan itse asiassa siirtymässä kontrolliyhteiskunnan myötä kommunismiin: niin kapitalismi kuin porvarillinen subjekti tarvitsee oletuksen transsendenssista (olkoon kyse sitten valloittamattomasta mantereesta, kilpailevasta poliittisesta järjestelmästä, ontologisesta sukupuolierosta tai tuonpuoleisesta Jumalasta, jota kautta voi peilata itseään) ja kontrolliyhteiskunnassa sitä ei enää ole. Mielenkiintoista on myös se, että vasemmiston uusivanha muotifilosofi Slavoj Žižek on arvostellut tätä näkemystä ja hän kuuluukin niihin, joidenkin mielestä parasta vastarintaa on luoda uusi transsendentaalinen apparaatti. Siksi hänen poliittinen ajattelunsa perustuukin lacanilaisen reaalisen käsitteen ympärille. Reaalinen on jotain mitä ei voi symbolisoida, vaan se pysyy aina tuonpuoleisena, tiedostamattomana. Toisin sanoen, niin vasemmistossa kuin oikeistossa on useita kilpailevia näkemyksiä miten politiikka mahdollistuu kontrolliyhteiskunnassa ja ollaan hämillään kapitalismin nihilistisyyden edessä (siis siitä, että kapitalismi näyttää sisältävän tendenssejä, jotka tuhoavat sen omaa perustaa ja joita vastustamalla vahvistetaan sitä, mitä yritetään vastustaa).

Vasemmistonuorten toimistolta ei löytynyt pääsihteeri Riikka Taavettia (jonka olin siis toivonut tapaavani). Hän oli nimittäin ollut niin ikään Naistutkimuspäivillä, mutta en ollut huomannut häntä (koska allekirjoittaneella on oikeasti huono näkö ja silloin kun mietin yllä mainitunkaltaisia kysymyksiä, niin en tee kovin paljon havaintoja ympäristöstäni), vaikka hän oli yrittänyt huiskuttaa tullakseen havaituksi. Sen sijaan kävin Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakson kanssa Raikussa lounaalla. Voin suositella kyseistä mestaa. Se on oikea kansanlounaskahvila vastapäätä Hakaniemen kauppahallia ja ruoka on erinomaista (kuten yleensä vastaavissa paikoissa). Koivulaakso esitti myös näkemyksen, jonka olen melkein valmis allekirjoittamaan: Markku Uuspaavalniemen loikkauksen takana Keskustasta Perussuomalaisiin on Timo Soini, joka haluaa syrjäyttää Jussi Halla-ahon Perussuomalaisten ykkösehdokkaana Helsingistä, jopa estää hänen läpimenonsa.