Henkilöhistoria


Rakas päiväkirja, varasin lentoliput New Yorkiin ja takaisin. Siitä onkin jo viisi vuotta kun edellisen ja ainoan kerran olen kävellyt Ison omenan katuja pitkin.

Loppusyksyllä 2007 allekirjoittanut oli saanut matka-apurahan Rutgersin yliopistossa järjestettyyn The Future of Feminist Theory nimiseen konferenssiin. Rutgersin yliopisto on siis New Jerseyn valtion yliopisto ja kyseinen konferenssi järjestettiin New Brunscwikin sympaattisessa pikkukaupungissa, jonne pääsi Penn Stationilta noin 40 minuutissa, eli yhtä nopeasti kuin Helsingistä paikallisjunalla matkustaa Hyvinkäälle.

Ennen siirtymistä New Brunscwikiin ennätin hortoilla New Yorkissa puolitoista vuorokautta. Ensimmäisenä iltana kävin lähinnä syömässä big mäkin ja menin aikaisin nukkumaan katsottuani hotellihuoneessa ensin lastenohjelmaa, jossa Star Trek TNG:ssä sokeaa luutnantti Geordi Le Forgea näytellyt LeVar Burton puhui alluusioita, optisista harhoista.

Seuraavana aamuna syötynä aamiaiseksi köyhiä ritareita pekonilla lähdin kävelemään 31. kadulla sijainneelta yhden tähden hotelliltani kohti Manhattanin eteläkärkeä – ja takasin. Iltapäivällä tein vielä toisen kävelyretken Yhdistyneiden kansakuntien, Rockefeller Centerin, NBC:n studioiden ohitse ja Times Squaren kautta Empire State Buildingille, jonka huipulle pääsin sopivasti iltahämärän laskeutuessa. Kolmantena matkapäivänä ennätin käydä nopeasti Keskuspuiston eteläkärjessä ennen kuin lähdin kohti juna-asemaa ennen puolta päivää.

Onnittelin itseäni tehokkaasta ajankäytöstä.

Nyt suunnitelmissani on koluta New Yorkia lisää ja tehdä matkat Uuteen-Englantiin sekä Washington D. C.:hen.

Tällä kertaa ajattelin varata hostellin aluksi Chelseasta, josta toisena päivänä tarkoitukseni olisi suunnata kohti Keskuspuistoa, aloittaa sieltä, mihin edellinen tutustumiskierrokseni päättyi, ja käydä Metropolitanin taidemuseossa. Kolmantena päivänä matkustan Amtrakilla Bostoniin, jossa teen lyhyen kävelyretken iltapäivällä, yövyn ja suuntaan seuraavana aamuna Providenceen, H. P. Lovecraftin synnyin- ja ennen kaikkea kuolinkaupunkiin.

Seuraavat neljä päivää vietän jälleen New Yorkissa. Alkuperäinen suunnitelmani (ja syy siihen, miksi juuri nyt päätin vihdoin ja viimein tehdä itärannikon kierroksen) oli olla vanhan opiskelutoverini vieraana. Hän työskentelee nykyään Yhdistyneissä kansakunnissa ja oli luvannut esitellä uutta kotikaupunkiaan sikäli kun hänellä on aikaa. Mutta nyt tämä on epävarmaa: hän kun ei välttämättä ole maaliskuun lopulla koko kaupungissa. Joka tapauksessa, tarkoitukseni olisi ainakin tutustua vielä lisää Manhattanin erikoisuuksiin, Bronxin ghettoihin ja ennen kaikkea Brooklynin hipstereihin ja oluihin. Edellä mainittu ridgeforestermaisen leuan omistava mainio supliikkimies tai siis Pelottava Pontso kun asuu ”maikkinsa” kanssa nimenomaan hipstereistä ja hasidijuutalaisista kuuluisaksi tulleella Williamsburgin alueella.

Ennen Suomeen palaamista teen kolmen päivän retken Yhdysvaltojen pääkaupunkiin. Tarkoitukseni on tutustua tärkeimpiin hallintorakennuksiin, puistoihin ja ennen kaikkea käydä Washingtonin keskustassa sekä lentokentällä sijaitsevissa avaruus- ja ilmailumuseoissa, joista löytyvät muun muassa kuulaskeutuja Eaglen replika ja ydinpommia kuljettanut B-29 Enola Gay.

Yhdeksäntenä matkapäivänä suuntaan Newarkin lentokentälle.

Rakas päiväkirja, kuluneella viikolla allekirjoittanut nimitettiin Naistutkimuslehden toimitussihteeriksi vuosille 2012-2013. Titteli ei välttämättä ulkopuolisesta kuulosta erikoiselta tai kyseessä ei ole varsinainen työsuhde vaan palkkiopohjainen puolipäiväinen työtehtävä.

Siitä huolimatta olen erittäin otettu siitä, että sain kyseisen tehtävän itselleni. Se antaa allekirjoittaneelle sekä taloudellista varmuutta seuraavaksi kahdeksi vuodeksi yhdessä mahdollisten muiden sivutoimisten tehtävien kuten luento- tai kirjoituspalkkioiden rinnalla että kokemusta tieteellisen julkaisun toimittamisesta sopien mitä parhaiten nykyiseen elämäntilanteeseeni.

Sikäli kun saan väitöskirjani jätettyä esitarkastukseen vuodenvaihteessa, voin ensi vuonna keskittyä väitöskirjan jälkeisen tutkimussuunnitelman kirjoittamiseen ja unelmoida siitä, että saisin joko joltakin säätiöltä tai Suomen akatemialta useampivuotisen tutkijatohtorin rahoituksen (jolloin ei tarvitsisi hankkia elantoaan niin monesta lähteestä).

Toimitussihteerin tehtävä ei ainoastaan rytmitä elämää vaan sitoo varsinkin lehden mennessä painoon. Siitä huolimatta yritän löytää pari viikkoa aikaa ensi keväänä toteuttaa jo vuoden suunnittelemaani matkaa Yhdysvaltojen itärannikolle muun muassa tapaamaan YK:ssa työskentelevää vanhaa opiskelijatoveriani, ihmettelemään Williamsburgin hipstereitä sekä katsomaan vapaan maailman pääkaupungin hallintorakennuksia sekä avaruus- ja ilmailumuseoita.

Ensi viikolla käyn uuteen tehtävään liittyvällä ensimmäisellä matkalla, kääntymässä Rovaniemellä.

PS. Niin ikään ensi viikolla julkaistaan tänään 10 000 eurosta kuukaudessa riittävänä toimeentulosta puhuneen SDP:n puoluesihteerin Mikael Jungnerin teos Toimistokuukkeli. Siitä saanen mitä parhaiten materiaali analysoidessani politiikan mieskuvaston moninaisuutta tai ainakin sitä, kuinka Jungner toimistkuukkeleineen tai Alexander Stubb Miehen treenikirjalla edustaa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvia ”feminiinisiä” johtamisoppeja tai työ- ja organisaatiososiologiaa antaen Timo Soinin esiintyä julkisuudessa puolustaen teolliseen massatuotantoon perustuvia autoritaarisia valtarakenteita sekä mies- ja naiskansalaisuuden normia ja houkutella äänestäjikse työväenluokkaisia miehiä, jotka eivät ole valmiita tekemään kompromissia uuden keskiluokkaisen femimiinisemmän mieheyden kanssa.

Rakas päiväkirja, sain kolme viikkoa sitten lausunnot helmikuun lopulla esitarkastukseen jättämästäni väitöskirjan käsikirjoituksesta. Lausunto oli sellainen, jonka ajattelin olevan mahdollinen: käsikirjoitus ei kelpaa väitöskirjaksi. Sen laajuutta, kunnianhimoisuutta ja innovatiivisuutta kiitettiin, mutta kokonaisuus todettiin sekavaksi ja käsitteellisesti epätarkaksi. Sen lisäksi se sisälsi listan muotovirheitä.

Mielestäni lausunnon antajat olivat varsin pitkälti oikeassa, vaikka luonnollisesti toivoinkin toisenlaista lopputulosta.

Viimeisten viikkojen aikana olen miettinyt, että (1) jatkanko monografian työstämistä ja kirjoitan siitä uuden version vai (2) kokoanko artikkeliväitöskirjan neljästä jo julkaistusta referee-artikkeleistani vuoden loppuun mennessä.

Olen päätynyt suunnitelmaan numero kaksi: vaikka lausunnon antajat olivat kirjoittaneet hyvinkin yksityiskohtaisia neuvoja (kiitos siitä heille), kuinka voisin saada Spinozan filosofian heijastumisia feministisessä politiikan teoriassa käsittelevän monografiani sellaiseen kuntoon, että se voisi tulla hyväksytyksi, olen laskenut sen vaativan vähintään vuoden intensiivisen työn. Stilististen korjausten lisäksi joutuisin leikkaamaan ainakin puolet lähes 300 sivuisesta monografiasta pois ja kirjoittamaan kokonaan uusia lukuja tilalle ja siltikin lopputulos olisi epävarma, kykenisinkö esittämään teesiäni uskottavasti. Mutta ennen kaikkea motivaationi on lähellä nollaa (samoin kuin allekirjoittaneelta puuttuu tutkimusrahoitus, enkä usko enää sellaista väitöskirjaani saavan): urani poliittisen filosofian parissa olkoon toistaiseksi ohi.

Sen sijaan Politiikka- ja Naistutkimus -lehdissä julkaisemille artikkeleille saisin kirjoitettua tarvittaessa parissa kuukaudessa jonkinlaisen 60-90 sivuisen johdantoluvun ja vähän paremman puolessa vuodessa. Toisin sanoen, jos mitään ihmeitä ei tapahdu, joulukuussa jätän johtamiskorkeakulun kansliaan väitöskirjan käsikirjoituksen toistamiseen esitarkastukseen.

Joka tapauksessa huomattava osa viimeisen kuuden vuoden aikana monografiaan käyttämästäni työstä valuu hukkaan. Tiettyjä elementtejä pystyn siitä toki hyödyntämään johdantoluvussa (kuten poliittisten ilmiöiden ymmärtämisen siirtymisellä kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan) ja artikkeleista näkee, että olen kirjoittanut niitä samaan aikaan kuin monografiaa.

Eniten kuitenkin huolettaa se, miltä tämä kaikki näyttää CV:ssä jos ja kun tutkijan urallani on jatkoa väitöskirjan valmistumisen jälkeen. Olen ollut jatko-opiskelijana syksystä 2004 alkaen ja neljästä artikkelista koostuva väitöskirja seitsemän vuoden aikana on aika vähän (vaikka sen lisäksi olen kirjoittanut populaareja kirjoituksia, kirja-arvosteluita ja antanut tuntiopetusta). Monografia sekä artikkelit yhdessä olisivat näyttäneet paljon paremmalta ansioluettelossa. Jos tätä menoa kauan jatkuu, urani akateemisessa maailmassa laskee kuin lehmänhäntä samalla tavoin kuin vaikkapa eräällä filologi Jussi Halla-aholla tai sillä yhdellä omakustannefilosofilla. Yritän välttää heidän kohtalonsa kaikin mahdollisin keinoin.

Niin ikään joudun ”polttamaan” osan väitöskirjan jälkeisestä tutkimuksestani johdantolukua kirjoittaessa. Tarkoitan, että joitain kehittelemiäni juttuja, jotka ajattelin ottaa esille vasta post doc -tutkimuksessani, joutunen käyttämään jo nyt. Tosin siinä missä väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessani suunnittelin tutkivani maskuliinisuutta Suomen politiikassa, niin nämä kaikki neljä artikkelia käsittelisivät kysymyksiä: (1) miten tämän päivän keskeiset feminismin teoreetikoiden – kyllä, samojen tätien, joiden ajattelusta etsin spinozalaisia elementtejä nyt hylätyssä monografian käsikirjoituksessa – ajattelua hyödyntäen olisi mahdollista kehittää (kriittistä) miestutkimusta; (2) miksi (kriittinen) miestutkimus on mahdollistunut valtio-opillisessa ajattelussa juuri nyt.

Tässä vielä nuo neljä artikkelia, joista puhuin:

  1. Psykoanalyyttinen teoria ja performatiivinen politiikkakäsitys: ruumis ja sukupuoli poliittisena merkitsijänä Judith Butlerin mukaan (Politiikka 4/2004)

  2.  Maskuliinisuus ja hegemonia – kysymyksiä kriittisen miestutkimuksen politiikasta ja epistemologiasta (Naistutkimus – Kvinnoforskning 1/2006)
  1. Hegemoninen maskuliinisuus Suomen poliittisessa järjestelmässä ja politiikan tutkimuksessa – eli Alexander Stubbin seikkailut kontrolliyhteiskunnassa (Politiikka 1/2010)
  1. Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi (Naistutkimus – Kvinnoforskning 3/2010)

Näiden lisäksi voisin vuoden loppuun mennessä koota artikkelin myös pitämästäni seminaariesitelmästä sikäli kun saan sen sopimaan kysymyksenasetteluun:

  1. Roturealisteja ja propellipäitä: oikeistoradikalismi ja miehisyyden kriisi vuoden 2011 eduskuntavaaleissa (julkaisematon artikkelikäsikirjoitus, 2011)

Rakas päiväkirja, viikon kuluttua alkaa suosikkikuukauteni huipentuen vappuun: huhtikuu. Ei maaliskuussakaan mitään vikaa ole, mutta tänä vuonna se on tuntunut jotenkin tukkoiselta kuin nenäni tällä hetkellä. Odotin, että jätettyäni väitöskirjani tarkastukseen olisi aikaa ottaa rennommin ja kirjoittaa uutta tutkimussuunnitelmaa rauhassa välillä kahvia hörppien tai tehden kävelyretkiä aurinkoisina päivinä Näsijärven jäällä. Sen sijaan olen lähetellyt enemmän sähköposteja kuin varmaan vuoteen ja organisoinut mitä erilaisimpia asioita.

Esimeriksi ei riitä, että Tampereen yliopiston tieteentekijöiden liitossa eli Tattessa olen virkistysvastaavan ominaisuudessa joutunut metsästämään kaikennäköisiä lippuja ja lappuja, vaan menin lupautumaan myös Tatten vapputapahtumaa sekä yhdessä Tamyn ja Yliopisto-TV:n kanssa järjestettävän vaalipaneelia organisoiviin työryhmiin vähän niin kuin niiden kummankin pj:ksi. Tatten ja sen yhteistyökumppanien vaalipaneeli nauhoitetaan ensi viikolla, sen vetäjäksi saatiin ex-kansanedustaja ja ex-yliopistolainen Rosa Meriläinen ja se tulee nettiin katseltavaksi seuraavalla viikolla. Paneelin olisi tarkoitus käsitellä yliopistopolitiikkaa yleensä ja erityisestä Tampereen yliopistoa sekä yliopistolaisia (opiskelijoita ja henkilökuntaa) koskevia kysymyksiä.

Sitten menin kuin vahingossa suostumaan Mansen punavihreiden puheenjohtajaksi. Kyseessä on Vasemmistoliiton tamperelainen puolueosasto, jolla on reilut kolme vuotta ikää, mutta jo yli kolmekymmentä jäsentä. Sen jäsenistö koostuu etupäässä parinvuoden takaisen yliopistoliikkeen radikalisoimista opiskelijoista sekä vanhemmista naisista, jotka joskus hurjassa nuoruudessaan äänestivät SKDL:ää, mutta 1980-luvun lopulla tai viimeistään 1990-luvun alussa alkoivat äänestämään vihreitä, mutta nyt ovat taasen kiinnostuneet vasemmistolaisesta politiikasta petyttyään nykyvihreiden oikeistolaiseen linjaan. Ensitöikseni uutena puheenjohtajana väänsin noin 30 minuutissa hienot nettisivut osastolle.

Kaiken lisäksi allekirjoittanutta kysyttiin Suomen miestutkimuksen seuran hallitukseen. Ensiviikon vuosikokoukseen en pääse (mikä harmittaa), mutta ilmoitin olevani käytettävissä hallitukseen.

Vaikka tutkimussuunnitelmaa ei maaliskuun aikana ole monena päivänä – ainakaan koko päivää – ole ollut aikaa kirjoittaa, alkaa sen suomenkielinen versio hiljalleen hahmottua. Huhtikuussa päässen kirjoittamaan siitä englanninkielisen version. Sellainen nimittäin tarvitaan, jos ajattelin saada projektirahoitusta Suomen akatemialta. Nykyään tutkijatohtorin hakemukset käsittelee ”kansainvälinen arviointiryhmä” ja kolmevuotiseen tutkimukseen on kuuluttava ”liikkuvuusjakso” eli olisi vietettävä mielellään lukuvuosi jossain huippuyliopistossa maailmalla.

Tähän kohtaan pysähdyin, aloin listaamaan professoreita, joiden luokse olisi jotain mieltä mennä keskustelemaan alan uusimmista virtauksista. Ensimmäisenä tuli mieleeni Michael S. Kimmel, joka on maineikkaan Stony Brooksin yliopiston sosiologian professori (ja johon viittasin mm. viimeisimmässä Aamulehdessä alakerta-artikkelissani ja tässä varhaisemmassa kirjoituksessani). Hän alkaa tosin itse olla jo eläkeiässä, mutta eiköhän yliopistolla ole useampia hänen työnsä jatkajia. Toisena vaihtoehtona voisi olla vaikkapa Bristolin yliopiston valtio-opin professori Terrell Carver. Hän ei ole varsinaisesti maskuliinisuutta tutkinut, mutta senkin edestä marksilaista ja feminististä politiikan teoriaa. Hänkin alkaa jo olla varsin iäkäs. Ajattelin sijoittaa mahdollisen liikkuvuusjakson projektin loppuun: vuosiin 2014-2015.

Judith Kegan Gardiner on koonnut useampia antologioita miesten ja maskuliinisuuksien tutkimuksesta ja problematisoinut sen suhdetta feministiseen teoriaan, mutta hän on kirjallisuustieteilijä. Judith Halberstam on niin pelottava, että hänen post-doc -oppilaaksi en edes uskalla ajatella lähteväni. Niin ikään Wendy Brown Kalifornian yliopistosta Berkelystä kuulostaa jotenkin liian ylevältä (vaikka marraskuussa 2009 olinkin kuuntelemassa häntä Historical materialism -konferenssissa Lontoossa ja hän vaikutti mukavalta). Lähempää tietenkin löytyy Jeff Hearn, joka tällä hetkellä hoitaa pohjoismaiden ainoaa miestutkimuksen professuuria. Tuo vakanssi sijaitsee – yllätys, yllätys – Ruotsissa, Linköpingin yliopistossa.

Kuten huomaatte, allekirjoittaneelle ei tullut yhtään sellaista professoria mieleen, joka tutkisi samaa aihetta kuin allekirjoittanut: tekisi perinteistä valtio-opillista tutkimusta (kriittisen) miestutkimuksen näkökulmasta. Edes täältä en löytänyt yhtään ketään. Saa nähdä miten tällaiseen sooloiluun suhtaudutaan Suomen akatemiassa.

Tosiasiallisestihan allekirjoittaneen tutkimukselle on hyvin vähän hyötyä siitä, että viettäisin lukuvuoden jossain ulkomaisessa yliopistossa. Tutkimukseni käsittelisi maskuliinisuutta ja miespolitiikkoja suomalaisessa poliittisessa kulttuurissa. Toisaalta olisi unelmien täyttymys päästä, johonkin ulkomaiseen huippuyliopistoon edes vähäksi aikaa ja huomata viihtyvänsä siellä. Minua on nimittäin harmittanut pari asiaa koulutusurallani: en ottanut lukiossa pitkää matematiikkaa, enkä ollut vaihdossa perustutkinto-opiskelijana yliopistossa.

Ennen kuin lähden tämän illan kokouksiin, laitan basilikan ikkunalaudalle itämään.

Rakas päiväkirja, pitäisi kirjoittaa tutkimussuunnitelmaa, mutta jostain syystä ei kirjoituta. Niinpä en keksi muuta kuin heittää vähän läpändeeriä maailmanmenosta ennen kuin lähden Osuuskunta Vastapainon vuosikokoukseen.

Yleensä Yhdysvallat on aloittanut uuden sodan kun presidentti pelkää, ettei tule valituksi uudelle kaudelle. Nyt Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy otti käyttöön saman taktiikan. Hänen hallituksensa ryvettyi entisestään kun tuli yleiseen tietoon ranskalaisten oikeistoministereiden olleen enemmänkin kuin Tunisian ja Egyptin entisten presidenttien sukujen läheisiä ystäviä ja viime viikolla gallupeissa kansallisen rintaman Marie Le Pen ohitti Sarkozyn suosiossa. Ranska hirttäytyi Libyan tilanteeseen solmiessaan diplomaattisuhteet kapinallisiin ja kun Gaddafin hallinto ei osoittanutkaan hajoamisen merkkejä, ei Sarkozyn hallinnon auttanut muuta kuin lähteä ajamaan humanitaarista interventiota Libyan heimojen väliseen sisällissotaan.

Ranska ei kuitenkaan kykene yksin hoitamaan Libyan tilannetta, Yhdysvaltojen, Iso-Britannian sekä eräiden muiden Nato-maiden on osallistuttava operaatioon.

Mitä hyötyä on Ranskan ylläpitää ydinkäyttöistä lentotukialusta, jos siitä ei ole mihinkään? FS Charles de Gaulella on lentokoneita reilut 30, joista Dassault Rafaleita (joka on mielestäni esteettisesti yksi kauneimmista hävittäjistä / hävittäjäpommittajista) on parikymmentä, loput tutka- ja yhteyskoneita sekä helikoptereita. Ranskan ainoa lentotukialus on uppoumaltaan noin puolet Yhdysvaltojen lentotukialuksista, joita sillä on 11 kappaletta (ja päälle vielä maihinnousu- ja helikopteritukialukset, jotka ovat uppoumaltaan Ranskan lentotukialuksen kokoisia).

Japanin ydinvoimaturma sai kuin saikin allekirjoittaneen tarkistamaan näkemystäni ydinvoimasta. Jos aikaisemmin olin – vaalikonevastauksia mukaillen – jokseenkin samaa mieltä ydinvoiman lisärakentamisesta, niin nyt olen jokseenkin eri mieltä. Siinä missä aikaisemmin ydinvoimassa ärsytti lähinnä periaatteellinen ajatus siitä, että kapitalistit keräävät voitot ja työväenluokka maksaa mahdolliset kulut hypoteettisen onnettomuuden sattuessa ja kuinka ammattiyhdistysliike on häpäissyt itsensä ajaessaan kapitalistien asiaa, niin nyt ensimmäistä kertaa olen alkanut ajatella ydinvoimalaonnettomuutta todellisena riskinä.

Aloin vertailemaan Tšernobylissa käytetyn raskasvesireaktorin ja niin sanotuissa länsimaissa käytetyn kevytvesireaktorin rakennetta ja huomasin, ettei niissä ole niin paljon eroa kuin ydinvoimateollisuuden lobbarit ovat yrittäneet esittää. Sekä Tšernobylissa että Fukushimassa ongelmana oli ja on ydinpolttoaineen jäähdytys. Ainoa ero oli se, että Tšernobylissa reaktorilla ei ollut teräskuorta ja hidasteena käytettiin grafiittia. Tämä tarkoitti sitä, että reaktori räjähti kerralla ja ydinjätepilvi pääsi yläilmakehään kulkeutuen läpi pohjoisen pallonpuoliskon. Fukushimassa reaktori vuotaa vähitellen saastuttaen ”ainoastaan” maakunnan, jossa ydinvoimala sijaitsee. Silti se vaikuttaa miljoonien ihmisten elämään, eikä ydinvoimalayhtiö kykene mitenkään korvaaman tuhoja tai osakkeenomistajat ottamaan vastuuta tappioista.

Oletteko muuten huomanneet, että rationaalisina itseään pitävät ydinvoiman puolustajat ovat sekä Tšernobylin että Fukushiman tapauksissa pitäneet onnettomuuden syynä kansanluonnetta? Aivan kuin insinööreille ja insinöörimielisille hegeliläinen geist ohjaisi maailmaa.

Ensi viikon lauantaina olen puhumassa Rovaniemellä Lapin Vasemmistonuorten järjestämässä tilaisuudessa aiheesta Maskuliinisuuden kriisi ja populismi ja siitä seuraavan viikon torstaina alustamassa Naiskulttuuripäivillä feminismin tulevaisuuden haasteista. Löysin myös tällaisen. Toimittaja aika hyvin – paremmin kuin itse – onnistui puolentunnin monologistani kiteyttämää sen,  mitä väitöskirjassani yritän sanoa ja mitä tulevaisuudessa tutkia.

Viime viikolla kävin kolmen päivän pikavierailulla Bremenissä, Saksassa. Matka onnistui erinomaisesti. Bremenissä kätevintä – tai oikeastaan jalkavinta – on se, että kaikki ovat kävelymatkan päässä keskustasta – mukaan luettuna lentokenttä. Sitä voisi pitää eräänlaisena tukikohtana tulevia Euroopan matkoja suunnitellessa. Jos nimittäin lähtisi joskus sellaiselle useampia viikkoja kestävälle seikkailumatkalle, ettei varaisi lentoja / junalippuja tai hotellihuoneita / hostellipaikkoja etukäteen, vaan suuntaisi aina siihen osoitteeseen, johon pääsisi halvimmalla.

Lopuksi muutama kuva matkalta: hipeillä oli jotain ydinvoimaa vastaan.

Rakas päiväkirja, nyt se on valmis! 267 sivua + sisällys- ja lähdeluettelo. Huomenna lähetän sen eteenpäin ja toukokuuksi odottelen lausuntoja esitarkastajilta. Tuskin menee korjausehdotuksitta läpi, varsinkin viimeinen kolmannes on varsin referaatinomaista tekstiä. Tarkoitan siis väitöskirjani käsikirjoitusta. Sen nykyinen otsikko on: ”Immanenssin taso ja feminiinisyyden pelko. Spinozan filosofian heijastumia kontrolliyhteiskunnassa ja feministisessä politiikan teoriassa”.

Huomenna kävelen työkkäriin ilmoittautumaan työttömäksi ainakin kevätkuukausiksi (toivottavasti en pidemmäksi aikaa). Onneksi ansiosidonnaista on vielä käyttämättä vanhasta työsuhteesta.

Mutta se ei tarkoita, että olisi aikaa levätä laakereilla. Huhtikuussa allekirjoittaneella on vielä pari tuntia viikossa tuntiopetusta yliopistolla. Alan myös työstämään uutta tutkimussuunnitelmaa. Siinä missä muilla aloilla työhakemukseksi riittää yksi A4 liitteineen, niin tutkijan ammatissa täytyy olla jo puoliksi tehty tutkimus tai ainakin hyvä monisivuinen tutkimussuunnitelma, jotta voi unelmoida pääsevänsä työsuhteeseen yliopistolle tai edes saavansa apurahan tutkimuksen aloittamiseen.

Nokkelimmat ovat varmaan jo huomanneet seuraavan tutkimukseni tulevan käsittelemään maskuliinisuutta politiikassa sivuten tammi- ja helmikuussa yliopistolla antamieni luentojen aihepiiriä.

Jos pääsen väittelemään syyskuussa (kesäkuukaudet on varattu väitöskirjan tarkastuslausuntojen läpikäymiseen), niin ennätän Suomen akatemian lokakuun hakuihin. Muussa tapauksessa täytyy keksiä jokin vaihtoehtoinen tapa rahoittaa tutkimuksiani. Yksi mahdollisuus voisi olla hakea tietokirjan kirjoittamiseen apurahoitusta ensi vuodeksi vaikkapa Koneen säätiöltä. Uskon olevani jo nyt kykenevä kirjoittamaan populaarin tieto- tai oppikirjan aiheesta maskuliinisuus ja politiikka ja aihe voisi kiinnostaa niin sanottua suurta yleisöä tutkijoiden lisäksi.

Sitten tässä on myös suunnitelmat b ja c elämän rahoittamiseen, jos suunnitelma a kariutuu. Mutta näistä en nyt ainakaan tässä vaiheessa sen enempää paljasta.

Mietin, että palkitsenko väitöskirjan käsikirjoituksen valmistuttua itseni matkalla Kanariansaarille tankkaamaan d- ja b-vitamiinia vai riittääkö viikonloppuloma ja b-vitamiinin tankkaaminen Keski-Euroopassa. Päädyin halvempaan ratkaisuun ja olen nyt varannut lentoliput Bremeniin, jossa sijaitsee Beckin panimo, pariksi vuorokaudeksi vanhan lukiokaverin kanssa. Tampereella on myös filkkarit eli lyhytelokuvafestivaalit parin viikon kuluttua.

Rakas päiväkirja, voimauduin railakkaista uudenvuoden juhlista niin paljon, että kirjoitin tänään tammikuun viimeisellä viikolla alkavan luentosarjan ”kalvoja” (en halua käyttää ilmaisua powerpoint-esitys). Tarkoituksena olisi luennoida miesten ja maskuliinisuuden tutkimuksesta ja valtio-opillisesta ajattelusta yhdessä nuoremman tutkijan Saara Särmän kanssa. Siinä missä allekirjoittanut painottaa omassa osuudessaan politiikan teoriaa ja kansallista politiikkaa, on maisteri Särmä keskittynyt maskuliinisuuden ilmentymiin kansainvälisessä politiikassa.

Luennoiminen ja toimiminen kevään aikana tuntiopettajan olisi lystikästä, jos väitöskirja ei painaisi päälle. Nyt joudun tammi- ja helmikuun ajan tekemään kahta tai jopa kolmea projektia päällekkäin. Sen lisäksi, että väitöskirjan kolmas osa on auttamattomasti kesken ja sen jälkeen koko homma pitäisi käydä vielä kertaalleen läpi, niin politiikan tutkimuksen päivät niin ikään ovat tammikuun toiseksi viimeisellä viikolla ja siellä esitettävästä paperista olisi tarkoitus kirjoittaa artikkelikäsikirjoitus. Kyse on vanhasta propellipääartikkelista, joka on koko ajan elänyt.

Toisaalta nämä projektit tukevat parhaimmillaan toisiaan: osia propellipääartikkelista kykenen hyödyntämään sekä väitöskirjassani että luennolla. Nimittäin niissä kaikissa käyn mm. lävitse lyhyesti elinkeinorakenteen muutosta sosiaali- ja taloushistoriallisesta näkökulmasta, kuinka 1800-luvulla suuressa maailmassa ja Suomessakin viimeistään Toisen maailmansodan jälkeen siirryttiin maatalouteen perustuvasta tuotannosta teolliseen eli moderniin tuotantoon ja nyt painopiste on siirtymässä palveluihin ja informaatiotalouteen. Tämä kaikki näkyy niin siinä, kuinka sukupuolta on yleisemmin teoretisoitu feministisessä politiikan teoriassa (väitöskirja), uusimassa maskuliinisuuden kriisissä, mikä on toisaalta mahdollistanut sekä mieheyden moninaistumisen että uudet maskuliiniset vallankäytön muodot ja miespoliitikkotyypit (luentosarja), kuin siinä, että maskuliinisuuden kriisiytymisen globalisaation ja elinkeinorakenteen muuttuessa on luonut ilmiön nimeltä propellipäät, mahdollistanut kansallismielisen oikeistoradikalismin nousun (propellipääartikkeli).

Maaliskuussa olisi tarkoitus jättää väitöskirja esitarkastukseen (ja valmistautua henkisesti siihen, että väitöskirja menee esitarkastuksesta läpi ja pääsisin kesällä tai viimeistään syksyllä väittelemään) sekä alkaa kirjoittaa uutta tutkimussuunnitelmaa. Sekin pohjautuisi enemmän tai vähemmän luentosarjan aiheeseen. Viime viikolla tuli jopa mieleen, että luentosarjan pohjalta voisi miettiä kirjaa tai ainakin ehdottaa vaikkapa Vastapainolle, että olisivatko kiinnostuneita aiheesta. Suurin ongelma on tietenkin rahoitus (kuten olen jo aikaisemminkin todennut): nykyinen apurahani loppuu helmikuun lopussa ja tuntiopettajan tehtävästä saa vain taskurahaa, enkä uutta rajoitusta voi oikein uskottavasti hakea ennen kuin olen väitellyt ja senkin jälkeen sen saanti on vielä monen mutkan takana. Muilla aloilla riittää yhden tai kahden sivun mittaisen työhakemuksen kirjoittaminen, yliopistotutkijan työssä täytyy rahoitusta saadakseen olla puolivalmis tutkimus – hyvin suunniteltu on puoliksi tehty – saadakseen työstään palkkaa.

Seuraava sivu »