Kirja-arvostelu


Rakas päiväkirja, toimitin vuoden toisen Naistutkimus-lehden painoon ja lähetin apurahahakemuksen Jenny ja Antti Wihurin rahastolle. Vielä pitäisi hioa valmiiksi Kulttuurintutkimus-lehdelle lupaamani kirja-arvostelu Sanna Karkulehdon teoksesta Seksin mediamarkkinat. Jos sen jälkeen pääsisin taas kirjoittamaan oman väitöskirjani johdantolukua.

Kirjoittamaani Karkulehdon teoksen kirja-arvostelua ja väitöskirjani johdantolukua yhdistää se, että kummassakin käsittelen diskurssiin panoa, tiedon objektivointia ja subjektivointia. Michel Foucault Seksuaalisuuden historiassa kirjoittaa kuinka 1700-luvulla syntyneelle modernille biovallalle on ominaista tunnustuskäytäntöjen lisäksi kääntää halu ja kaikki haluun liittyvä diskursseiksi, immanentiksi, meille välittömästi materiaalisesti annettuna. Näin seksuaalisuus kyettiin objektivoimaan tiedon kohteeksi eli subjektivoimaan konkreettiseksi asiaksi.

Yhteiskuntamme organisoiman ja edellyttämän ylettömän suulauden kirjo ulottuu yksittäisestä imperatiivista, joka panee jokaisen tekemään omasta sukupuolisuudestaan jatkuvaa diskurssia, niihin moninkertaisiin kansantalouden, kasvatustieteen, lääketieteen ja oikeustieteen koneistoihin, jotka kannustavat, pakottavat, ohjaavat ja laitostavat sukupuolidiskurssia (Foucault 1998, 30).

Foucault antaa siis ymmärtää, että halun transsendentaalisuus tai ei-diskursiivisuus on haluttu G. W. F. Hegelin hengessä kieltää ja esimerkiksi psykoanalyyttinen teoria tiedostamattoman käsitteestä huolimatta vain ja ainoastaan vahvistaa puhetta immanentista seksuaalisuudesta ja halusta. Sukupuolen ymmärtäminen performatiivina – kuten Judith Butleria seuraten feministisessä teoriassa nykyään usein asia ymmärretään – on näin ollen loogista jatkumoa Foucault’n kuvaamalle modernille biovallalle ja freudilaiselle viime vuosisadalle.

Niin mielenkiintoinen kuin Karkulehdon kirja onkin, mielestäni se sisältää kaksi ongelmakohtaa, jotka otan esille kirja-arvostelun loppupuolella:

Ensinnäkin hän pitää itsepintaisesti kiinni yllä kuvatusta Foucault’n repressiohypoteesista epäillessään, että queer ei olekaan aikuisten oikeasti in, vaikka elämäntyyliohjelmien ja mainoskuvastojen perusteella siltä näyttäisi. Nähdäkseni foucault’lainen repressiohypoteesi ja valtakäsitys pitäisi hylätä, jos oletetaan, että pinnan alla olisi jokin ei-diskursiivinen, autenttinen seksuaalisuus tai kesyttämätön queer. Toisin sanoen Karkulehto kaipaa jonkinlaista transsendentaalia horisonttia, joka ohjaisi feminististä hänen kritiikkiä, vaikka hänen käyttämänsä teoreetikot hylkäävät mahdollisuuden tällaiseen. Hänen olisi pitänyt Foucault’n, Butlerin ja Eve Kovosky Sedgwickin sijasta viitata Seksin mediamarkkinoissa Gilles Deleuzeen ja Rosi Braidottiin, jotka ovat siinä määrin anti-hegeliläisiä, että heiltä löytyy ajatus halusta, jota ei ole kesytetty diskursiiviseksi.

Toiseksi Karkulehto sivuuttaa biovallan muutoksen, jota hänen kirjassa käsittelemät tapaustutkimukset heteronostalgiasta tai kaapin tieto-opista puoltaisivat. Modernissa yhteiskunnassa biovalta perustui kurinpidollisten instituutioiden normatiivisuuteen, myöhäismodernissa yhteiskunnassa biovalta on seksuaalisen moneuden tuottamista, missä feministinen tiedontuotanto on yhä keskeisemmässä osassa. Karkulehto näyttää kuitenkin ymmärtävän feministisen mediateorian biovallalle ulkopuolisena, vaikka jo Foucault’n korosti sitä, että ”[s]iellä missä on valtaa, on myös vastarintaa, joka ei ole koskaan valtaan nähden ulkopuolista” (1998, 71).

Nähdäkseni syy siihen, miksi Karkulehto pitää itsepintaisesti kiinni modernista repressiohypoteesistä on se, että se on hänelle ainoa tai ainakin helpoin tapa objektivoida seksuaalisuus subjektiksi, panna se diskurssiin siten, että siitä tulee tiedon objekti. Vaikka jotkut puhuvat deleuzelaista queer-teorian mahdollisuuden puolesta, ei liene vahinko, että Braidottin kaltaiset ajattelijat, jotka ymmärtävät halun (quasi)transsendenttina, ovat valjastaneet sen puolustamaan radikaalia sukupuolieron teoriaa.

Tämä yhdistää väitöskirjani johdantolukua ja Karkulehdon teosta. Olen kirjoittanut aikaisemmin maskuliinisuuden kriisistä, jota ei ehkä ole todellisena ilmiönä tai kuten sosiologi Tim Edwards on huomauttanut: maskuliinisuuden kriisistä puhuvat vain konservatiiviset poliitikot, jotka (hetero)nostalgisoivat normatiivista modernia sukupuolijärjestystä potentiaalisille äänestäjilleen, ja tutkimuksilleen epätoivoisesti rahoitusta ja huomiota hakevat tutkijat. Maskuliinisuuden kriisistä puhuminen on samalla tavoin helppo tapa objektivoida maskuliinisuus subjektiksi kuin kesytetystä queeristä kirjoittaminen viitaten repressiohypoteesiin on käsitteellistää 2010-luvun seksin mediamarkkinoita.

Mainokset

Rakas päiväkirja, löysin yliopiston työhuoneeni oven ulkopuolelta olevasta lokerosta uunituoreen kirjan nimeltä Monikulttuurisuuden sukupuoli. En tiedä oliko kirja tarkoitettu allekirjoittaneelle vai onko se tarkoitus lähettää jollekin kriitikolle, jotta hän voisi kirjoittaa siitä kirja-arvostelun Naistutkimus-lehteen (jonka toimitussihteerinä siis olen).

Nopealla selauksella teos vaikuttaa varsin erinomaiselta. Tässä vaiheessa olen kokenut ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi Marko Juntusen artikkelin Diasporiset hiljaisuudet. Irakilaisyhteisön sisäiset jännitteet ja viranomaistoiminta monikulttuurisessa lähiössä. Siinä Juntunen esittelee 2005-2008 Turun Varissuon lähiön irakilaisyhteisössä tekemänsä etnografisen tutkimuksen johtopäätöksistä. Mutta annetaan Juntusen itsensä kertoa:

Irakilaiset ovat kokeneet miltei kolme vuosikymmentä tauotonta väkivaltaa, ja yhteiskunnan epävakaus on vahvistanut patriarkaalisia sukulaisuusperustaisia normeja. Samalla naisten julkinen tila on kaventunut voimakkaasti. Irakilaisten kohdatessa suomalaiset viranomaistoimijat, väkivallan sävyttämä lähihistoria jää helposti pimentoon ja sukupuolta koskevat käsitykset ja ratkaisut ymmärretään ilmaisuiksi kulttuurisesta omaleimaisuudesta. (Juntunen 2012, 175.)

Juntusen huomiossa ei ole mitään uutta niille, jotka ymmärtävät jotain modernin sodan logiikasta: sotaa ei käydä ainoastaan vihollisvaltiota vastaan, vaan myös vasemmistolaisia toisinajattelijoita ja ennen kaikkea naisemansipaatiota vastaan.

Näin oli myös Suomessa sota-aikana, ja kaiken lisäksi isänmaallisuus tietyissä piireissä vielä tänäkin päivänä ymmärretään feminiinisyyden ja sosialismin vastakohtina, mitkä nähdään uhkaavan ”perinteisiä suomalaisia arvoja”.

Konservatiivisemmaksi muuttuva yhteiskunnallinen ilmapiiri ja sen tuottamat jännitteet värittivät voimakkaasti sukupuolten välisiä suhteita koskevaa keskustelua Varissuollakin. Koulutetun sekulaarin keskiluokkaan kuuluvissa perheissä naisen asemassa tapahtuvia muutoksia kuvattiin katastrofaalisiksi, mutta etenkin SIIC-puoluetta lähellä oleviin järjestöihin kiinnittyneet miehet korostivat tarvetta suojella jälkikasvua suomalaisten seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvien käsitysten tarjoamilta vaikutteita. (Juntunen 2012, 184-185.)

SIIC-puolue sai vuoden 2005 vaaleissa ”ison jytkyn” ja konservatiivisuudessaan sitä voisi pitää vaikkapa Irakin perussuomalaisina ja ”lähellä oleviin järjestöihin kiinnittyneitä miehiä” irakilaisyhteisön ”hommafoorumilaisina”. Ainakin heidän arvomaailmansa on hyvin samanlainen ja Juntunen kertoo heidän viettävän aikaa etupäässä netissä.

Onneksi irakilaiset ovat varsin monimuotoinen kansakunta ja varsinkin kurdien keskuudessa on edelleen vasemmistolaisuus ja sekulaarisuus vahvoilla vaikkakin suhteellisesti heikentynyt aikaisemmista vuosikymmenistä (kuten myös Suomessa vasemmistolaisuudelle on käynyt). He toimivat vastapainona Varissuon ”perusirakilaisille”.

Uskonnollisesti identifioitumattomien arabian ja kurdinkielisten irakilaisten järjestäytyminen oli Varissuolla vasemmistolaisen poliittisen hegemonian perinteeseen nivoutuvaa järjestötoimintaa. Irakilaisväestön 1990-luvun lopulla perustama Suomen irakilainen kulttuuriyhdistys koostui yksinomaan vasemmistotaustaisista henkilöistä, joista monet olivat kokeneet henkilökohtaisen poliittisen vainon Irakissa. […] Vasemmistolaistaustaiset irakilaismiehet katsoivat uskontokuntakohtaisen politiikan voimistumista hyvin huolestuneina. (Juntunen 2012, 188.)

Voimme siis todeta Suomen irakilaisyhteisö olevan poliittisesti ja uskonnollisesti hyvin jakautunut. Kaiken lisäksi konservatiiviset tai oikeistolaiset irakilaiset kokivat Juntusen mukaan suomalaisten viranomaisten suosivan vasemmistolaisia irakilaisia, koska näillä ei ollut samalla tavoin ongelmia sukupuoli- ja seksuaalietiikan tai yksilönvapauksien, eli feminismin, tunnustamisen kanssa kuin heillä itsellään.

Rakas päiväkirja, luin Mikael Jungnerin Toimistokuukkelin. Viikko sitten keksin pyytää kustantajalta kappaletta, jotta allekirjoittaneen ei tarvitsisi vähäisiä eurojaan näinä taloudellisesti haastavina aikoina siihen tuhalta. Vihjasin, että olen tekemässä suomalaisista eturivin miespoliitikoista artikkelia tieteelliseen julkaisuun (mahdollisesti myöhemmin laajempaakin tutkimusta) ja suunnitellut kirjoittavani artikkelista myös populaarimpaa versiota jonnekin sanomalehteen tarjottavaksi.

Seuraavassa muutamia alustavia huomioita kirjasta nopean lukukerran innoittamana.

Teos oli aikalailla sitä, mitä ajattelin sen olevan. Tarkoitukseni on käyttää Toimistokuukkelia hahmottaakseni elinkeinorakenteen muutoksesta juontuvaa johtajuuden ja miespoliitikkojen muutosta ja siihenhän kyseinen kirja sopii mitä parhaiten.

Jungner käy läpi teoksen puolivälissä useita erilaisia johtamisoppeja: käskyttävä johtaminen, visiolla johtaminen, karismalla johtaminen, strateginen johtaminen, prosessijohtaminen, tavoite- ja tulosjohtaminen, valmentava johtaminen, tilannejohtaminen, tunnejohtaminen.

Nämä kaikki hän sitoo aikaisemmin esittämään huomioon: fordistiseen liukuhihnatuotantoon ja taylorismiin perustuvat liikkeenjohdon opit eivät toimi enää jälkiteollisessa yhteiskunnassa, vaan johtajan on opittava luopumaan avoimesta kontrollista ja innostettava työntekijät työhön saadakseen heidät vapaaehtoisesti luovuttamaan tuottamansa lisäarvon kapitalistille.

Ehkä kouluja käymättömille vanhemman sukupolven pikkujohtajille Jungnerin kirjassa on jotain uutta, mutta Tampereen yliopistossa sosiologian peruskurssin käynneille (jos ovat olleet hereillä silloin on puhuttu työ- ja organisaatiososiologiasta) teos on opitun kertausta. Ainakaan mitään kovin omaperäistä se ei sisällä: teoksesta esimerkiksi löytyy vanha tarina kuinka 1960-luvulla Yhdysvaltojen länsirannikolla uuden ja vanhan kohtaaminen sai aikaan jälkiteollisen yhteiskunnan synnyn, niin sanotun luovan talouden, ja kuinka Neuvostoliitto pystyi siihen asti kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa, koska kummankin maan talous perustui fordistiseen tuotantoon jne. Steve Jobs mainitaan Toimistokuukkelissa tyyliin parin sivun välein.

Teoksen lopulla Jungner yrittää välttää ankeuttamista uskotellen Ylestä saamien potkujen olleen parasta mitä hänelle on käynyt. Voi olla, mutta epäilen onko Jungnerin teos paras mahdollinen vaalikirja nykyisessä poliittisessa konjunktuurissa.

Toimistokuukkelia ei tosin kirjoitettu vaalikirjaksi vaan oppaaksi vertaisille eli niille, jotka korottavat mielikuvissaan itsensä jungnerilaisiksi johtajiksi. Mutta niin kauan kuin Jungnerin on SDP:n puoluesihteeri, mitä tahansa hän sanoo, tekee tai kirjoittaa tulkitaan poliittiseksi manööveriksi antaen viestin SDP:n potentiaalisille äänestäjille mikä on Jungner miehiään.

Mielestäni Jungnerin olisi kannattanut lukea Sun Tzun ja erilaisten johtamista käsittelevien oppikirjojen lisäksi Niccolò Machiavellin Ruhtinaan, jonka keskeinen viesti ruhtinaalle on se, että älä luota toisiin ruhtinaisiin, koska he vertaisinasi ovat kilpailijoitasi ja aina tilaisuuden tullen valmiita puukottamaan selkääsi kuin Kimmo Sasi. Ruhtinas voi perustaa valtansa ainoastaan kansaan, johon nojaamalla hänen tulee mahdolliseksi käydä toisia ruhtinaita vastaan. Machiavellin teos käy läpi ohjeita, kuinka kansasta tehdään vakaa ja ruhtinaalle uskollinen alamainen. Aikaisemmin tämä tapahtui kurinpidollisilla instituutioilla (joista Jungner puhuu harhaanjohtavasti kontrolloivana johtamisena), nykyään minätekniikoilla eli itsenalistuksella (mikä on yhteisnimitys Jungnerin kuvaamille erilaisille uusille johtamistekniikoille).

Jungnerin asemoi itsensä mahdollisimman kauas kansantribuunista.

Toimistokuukkeli auttaakin ymmärtämään miksi SDP:n laari vuotaa kuin seula perussuomalaisiin. Timo Soini tekee kaiken kutakuinkin päinvastoin kuin Jungner. Teoksen luettua muutama kokoomuslainen pikkujohtaja voi miettiä Paavo Lipposen äänestämistä presidentinvaaleissa, mutta on vaikea keksiä arvonsa tuntevaa työväenluokkaista miestä, joka Toimistokuukkelia lukiessaan ei tulisi ajatelleeksi perussuomalaisten äänestämistä SDP:n sijaan.

Rakas päiväkirja, luin Mike Pohjolan uusimman teoksen Ihmisen poika. Pohjola on sikäli tuttu kirjailija, että olen joskus vasemmistonuorten tilaisuuksissa istunut hänen kanssaan nuotiolla. Tämä oli yksi syy miksi tartuin kyseiseen teokseen, toinen oli se, että Pohjolan teosta mainostettiin sukupolviromaanina ja olin antanut ymmärtää Pohjolan varhaisnuoruuden kiinnostusten kohteen käyvän yhteen omieni kanssa. Pohjola on vuotta allekirjoittanutta vanhempi.

Ihmisen poika on yli 600 sivuinen tiiliskivi. Se jakaantuu ikään kuin kolmeen osaan: lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäymiseen, täysi-ikäisyyden odysseijaan ja loppuhuipentumaan. Näistä keskimmäinen osa on teoksen heikoin. Lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäyminen on sukupolvikokemuksena mielenkiintoisin. Loppuhuipentuma olisi voinut olla filosofisesti tai teologisesti kutkuttava, jos se olisi kirjoitettu vielä pari kertaa uudelleen, vältetty pateettisuutta.

Koko teosta vaivaa hiomattomuus, aivan kuin Ihmisen pojan julkaisulla olisi ollut kiire. En syytä tästä niinkään kirjailijaa kuin ihmettelen kustannustoimittajan huolimattomuutta. Kirja olisi pitänyt vähintään kerran kirjoittaa vielä uudelleen: se sisältää epäloogisuuksia ja yllä esittämäni ”tyylinvaihdokset” hyppivät silmille. Tarkkaavainen lukija huomaa, että osia siitä on kirjoitettua eri aikaan, eikä olla enää muistettu mitä aikaisemmin on jo käsitelty tai oltu käsittelemättä. Esimerkiksi päähenkilön isä oli jo ajat sitten myynyt firmansa ja silti hän myöhemmin valittaa päähenkilölle, kun tämä ei opiskele kauppatieteitä, jotta firma saisi jatkajan.

Teoksessa on runsaasti uskonnollista pohdiskelua, mutta silti siitä puuttuu syvempi metafyysinen taso. Tätä puutetta ei olisi korjannut se, että kustannustoimittaja olisi lähettänyt kirjailijalle vielä kertaalleen tekstin hiottavaksi. Sen luominen olisi vaatinut ainakin parin vuoden lisätyön. Niin ikään, jos Ihmisen pojasta olisi oikeasti halunnut mestariteoksen ja kehittää siitä todellisen sukupolvikuvauksen, tyyliin 2000-luvun Täällä pohjantähden alla trilogian ensimmäisen osan, olisi sivuhenkilöjä pitänyt syventää, kirjoittaa heistä omat pienoisromaaninsa.

Kaikesta kritiikistä huolimatta luin innolla teoksen ensimmäiset 300 sivua ja loput menivät omalla painollaan. Niin paljon teoksessa oli yhtymäkohtia omaan lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni. Myös allekirjoittanut oli käynyt pyhäkoulut ja poikakerhot, aloittanut roolipeliharrastuksen ala-asteikäisenä isompien poikien opastuksella, erehtynyt lukemaan Taru sormusten herrasta liian nuorena ja pelannut Commodore 64:lla (mistä kirjassa on kuitenkin yllättävän vähän, vaikka teoksen takakannessa asia mainitaan erityisesti) sekä seikkaillut Varkaiden kaupungissa (vaikka Velhovuoren aarre oli varsinainen suosikkini). Yläasteikäisenä olin niin ikään katsonut televisiosta Star Trek TNG:tä ja ollut pettynyt kun sen näyttäminen lopetettiin ja ennen internetaikakautta harrastanut purkkeja. Jeesukseksi en koskaan ole itseäni kuvitellut, mutta velhoilusta tai paremminkin kuninkaan neuvonantajana olemisesta gandalfmaisesti olin kiinnostunut ja se varmaan oli yksi vaikuttimista, miksi myöhemmin hain opiskelemaan yliopistoon valtio-oppia.

Sen sijaan roolipeliharrastukseni ei koskaan jalostunut larppaamiseksi (vaikka muistan lukeneeni innostuneesti roolipelilehti Magusesta kuinka Suomessa oli järjestetty ensimmäiset liveroolipelit eli larpit) ja goottikulttuuri ahdistuneine nuorine aikuisineen on allekirjoittaneelle vieras maailma.

Ymmärrän, että Ihmisen poika ei pyri olemaan historiallinen romaani ja Pohjolan kuvatessa Turun tautia, kunnallis- ja kirkkopolitiikassa vaikuttavat henkilöt ovat fiktiivisiä. Mutta myös roolipeliharrastuksen kuvauksessa hän on ottanut kirjailijanvapauksia. Esimerkiksi Keski-Maa roolipeli suomennettiin vasta vuonna 1990, vaikka Pohjola antaa ymmärtää tuolloin eletyn vielä 1980-lukua. Mainittakoon, että samalla tavoin kuin kirjan päähenkilö, muistan myös itse käyneeni keskustelun, että pitäisikö Keski-Maa roolipelistä käyttää lyhennettä Kerp vai tyylikkäämmin Merp viitaten sen alkuperäiseen nimeen: Middle-Earth Roleplaygin. Samoin Star Trek TNG:tä aloitettiin näyttämään Suomen televisiosta vasta pari vuotta tämän jälkeen.

Ei Ihmisen poika kuitenkaan huono romaani ole. Sen lisäksi, että luen kaunokirjallisuutta varsin vähän, en pidä syntinä lopettaa teoksen lukemista, jos se ei jaksa miellyttää allekirjoittanutta. Ihmisen pojan kaikkine puutteineenkin jaksoin ahmia loppuun asti.

PS. Kirja sisältää paljon Turun murretta. Se on luettuna lähes yhtä ärsyttävää kuin kuunneltuna.

Rakas päiväkirja, viime viikolla olin yliopisto-opettaja Jaana Kuusipalon väitöstilaisuudessa ja sen jälkeisessä karonkassa Tampereen Kissanmaalla. Karonkassa väreili suorastaan historiallinen tunnelma. Ei ainoastaan sen takia, että Kuusipalo työsti väitöskirjaansa lähes neljännesvuosisadan, vaan paikalla olivat lähes kaikki ne tutkijat ja aktiivit (kollegoiden ja sukulaisten lisäksi), jotka olivat olleet institutionalisoimassa naistutkimusta yliopistolliseksi oppiaineeksi ja tutkimusalaksi Tampereen yliopistossa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa.

Kuusipalon väitöskirjan, Sukupuolittunut poliittinen edustus Suomessa, koostuu yhdeksän artikkelin lisäksi yli satasivuisen johdantoluvusta, jonka jokainen kappale ja lause vaikuttaa tarkasti harkitulta. Epäilemättä Kuusipalon väitöskirjaa lähtee eteenpäin arvosanalla laudatur tai ainakin eximia cum laude approbatur. Kuusipalon väitöskirjan läpikäyminen yksityiskohteisesti olisi tässä ylivoimainen tehtävä. Jokainen voi tutustua siihen henkilökohtaisesti täällä.

Mutta en malta olla tässä yhteydessä nostamasta muutamaa tärkeää Kuusipalon esille ottamaa teemaa esille kuitenkin käsitteellistäen sen hieman eri tavoin kuin maestro.

Nähdäkseni Kuusipalon väitöskirja tarkastelee teolliseen tuotantoon perustuneen yhteyskunnan sukupuolittunutta edustusta. Nykyinen poliittinen järjestelmä ja kulttuuri puolueineen muodostui Suomessa 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa. Samoihin aikoihin syntyi myös Kuusipalon käsittelemä äitikansalaisuus; nais- ja mieskansalaisuuden normit, joita kurinpidolliset instituutiot hyvinvointipalveluista tehtaan liukuhihnalta ja työnjohtoon tuottivat.

1980-luvlla nämä normit alkoivat murtua: teolliseen tuotantoon perustuvasta yhteiskunnasta siirryttiin jälkiteolliseen kulutusyhteiskuntaan ja tämä heijastui myös poliittisen edustuksen sukupuolittumisessa. Naisten määrä politiikassa lisääntyi räjähdysmäisesti sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Kuusipalo muistuttaa, että vuosina 1926 – 2010 Suomessa on ollut yhteensä 71 naisministeriä, joista 40 oli virassaan ennen vuotta 1995 ja loput 31 vuosina 1995-2010.

Väitöskirjan johdantoluvun loppupuolella Kuusipalo toteaa, että hänen väitöskirjaansa voisi luonnehtia sukupuolen tutkimukseksi että valtio-opin perustutkimukseksi. Näin varmasti onkin, mutta voisi miettiä – ja niin Kuusipalo tekeekin, vaikka ei samoilla käsitteillä kuin allekirjoittanut tässä nyt – , että onko hänen väitöskirjansa ala poliittista historiaa – sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuusipalo kirjoittaa, että ”1800-luvulta lähtien rakennettu kansalaisstrategia, äitikansalaisuus, muovasi suomalaisten naisten identiteettiä ja toimintaa”. Toisaalta hän kuitenkin kirjoittaa siitä, kuinka Suomessakin viimeistään 1980-luvulta lähtien nimenomaan feministien piirissä on kritisoitu ajatusta naisystävällisestä hyvinvointivaltiosta, joka kyllä luo turvaa, mutta samalla normittaa tiettyyn mies- ja naiskansalaisuuden muottiin. Nuoret naiset eivät ajattele samalla tavoin äitikansalaisuudesta kuin suurten ikäpolvien naiset, joille Tarja Halosen valitseminen presidentiksi oli yhden aikakauden huipentuma (mutta samalla myös loppu).

Kysymys kuuluukin, mikä on Kuusipalon väitöskirjan sovellettavuuden raja; kuinka radikaali katkos on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana sukupuolittuneisuudessa. Johdantoluvun alussa Kuusipalo määrittelee sen, mitä hän ymmärtää poliittisen edustuksen sukupuolittuneisuudella.

Poliittinen edustus on sukupuolittunut, jos kansanedustajiksi tai ministereiksi valikoituu enimmäkseen vain toisen sukupuolen edustajia, ja/tai jos miesten tai naisten ajatellaan politiikassa edustavan eri asioita. […] Väitöskirjani osoittaa, että juuri näin poliittinen edustus sukupuolittuu Suomessa: Naisten poliittisen toiminnan keskittyessä sosiaali- ja koulutuspolitiikkaan, miehillä jäivät kaikki muut mukaan lukien poliittisen järjestelmän ylimmät virat, kuten pääministerin ja presidentin tehtävät. (Kuusipalo 2011, 9.)

Poliittinen edustus Suomessa on varmasti edelleen sukupuolittunut, mutta nähdäkseni se tapahtuu eri tavoin jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa kuin Kuusipalon kuvaamassa teolliseen tuotantoon perustuneessa kurinpidollisessa yhteiskunnassa.

Johdantoluvun viimeisellä sivulla Kuusipalo puhuukin postfeminismistä ja uusliberalismista. Siinä missä teollisessa yhteiskunnassa sukupuolta ja seksuaalisuutta käsitteellistettiin lähinnä reproduktion ja väestöpolitiikan kautta (ja siksi naiset olivat lähinnä sosiaali- ja terveysministereitä, jos naisia valtioneuvostossa oli laisinkaan), jälkiteollisessa tuotannossa seksuaalisesta ja sukupuolisesta moneudesta on tullut tuotannon tekijä. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat raakamateriaalia markkinataloudelle, joita tuotteistaa erilaisiksi kuluttajaidentiteeteiksi tai brändeiksi: nykyään itsen alistus kapitalistiselle tuotantosuhteille tapahtuu massajoen kurinpidollisen hallinnan sijaan henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisesta on tullut poliittista, mutta tuskin siinä merkityksessä kuin 1970-luvulla feministinen liike toivoi lanseeratessaan kyseisen iskulauseen. Politiikka on voimien yhteentörmäystä ja niiden lopputuloksena saattaa syntyä jotain, mikä ei ole kenenkään mieleen.

Toinen asia, joka häiritsee Kuusipalon väitöskirjassa – kuten monissa muissakin vastaavissa tutkimuksissa – on se, että siinä ei lueta feminististä teoriaa osana valtasuhteita, vaan se nähdään jotenkin yhteiskunnalliselle muutokselle ulkopuolisena toimintana tai kritiikkinä, vaikka nimenomaan feministisessä teoriassa yritetään korostaa objektiivisen tiedon mahdottomuutta, havainnoijan vaikuttavan kohteeseen, kaikkien vaikuttavan kaikkeen kuin kvanttifysiikassa.

Yritän siis sanoa, että Kuusipalo ei ota sitä huomioon, että hän itse on ollut itse merkittävä poliittinen toimija 1980-luvun lopulta alkaen: yhteiskunnallisena keskustelijana (varsinkin presidentinvaalien aikaan hänen asiantuntijahaastatteluitaan oli joka lehdessä), tulevien virkamiesten, kansalaisjärjestöaktiivien, poliitikkojen, toimittajien ja tutkijoiden opettajana (minäkin olin 2000-luvun alussa hänen oppilaanaan ja tenttinyt kirjoja, joissa oli hänen kirjoittamia artikkeleita) sekä kuultavana asiantuntijana eri valtion elimissä.

Vaikka siirtymä teolliseen tuotantoon perustusvasta yhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluiden ja informaatioteknologiaan perustuvaan kulutusyhteiskuntaan alkoi jo 1970-luvulla aurinkoisesta Kaliforniassa tai sitten Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoista, ei Kuusipalo ole 1980-luvun lopulta lähtien ainoastaan kuvannut sen tuloa Suomeen, vaan hän on ollut feministitutkijana aktiivisesti murtamassa teollisen yhteiskunnan nais- ja mieskansalaisuuden normia.

Joka tapauksessa, Kuusipalon väitöskirja on ehkä parasta mitä Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta (entiseltä politiikan tutkimuksen laitokselta) on tullut ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Ongelma on lähinnä siinä, etten alkaisi matkimaan liikaa Kuusipaloa. Allekirjoittaneen väitöskirjaprojekti nimittäin otti ainakin reilun puolen vuoden aikalisän. Näillä näkymin tulisi väittelemään aikaisintaan keväällä. Mutta tästä kerron lisää ensi kerralla.

Rakas päiväkirja, täytyy tunnustaa, että vasta kuluneella viikolla olen käynyt systemaattisesti läpi Judith Halberstamin teosta Female Masculinity, vaikka olen viitannut siihen referee-artikkeleissanikin esimeriksi Leena-Maija Rossin televisiomainoksia käsittelevän teoksen innoittamana. En tiedä olisiko pitänyt, ehkä vasta nyt aika on kypsä ymmärtää ja arvioida sitä 1980 luvulla kapitalistisessa tuotannon muutoksesta ja uusista vallan tekniikoista syntyneen kolmannen aallon feminismin ja queer-teorian – toistaiseksi – viimeisenä suurena teoksena.

Halberstamin teos on suoraa jatkumoa Judith Butlerin esittämään ajatukseen vaihtoehtoisesta imaginaarisesta järjestyksestä, merkityn ja merkitsijän suhteen uudelleenarvioinnista, lesbofalloksesta; kuinka kyseenalaistaa ajatus, että nainen on fallos, miehellä on fallos. Butleria on arvosteltu – aivan oikeutetusti – siitä, että hänelle subversiiviset identiteetit tarkoittavat feminiinistä miestä tai maskuliinista naista.

Halberstam on vakuuttunut naismaskuliinisuuden olevan avain maskuliinisuuden uudelleenajatteluun ja vaihtoehtoisten maskuliinisuuksien tuottamiseksi. Maskuliinisuus ei ole Halberstamin mukaan miesten yksinoikeus, naiset ovat olleet keskeisessä asemassa sen modernin mieheyden tuottamisessa. Tutkimuksen pitäisi tuoda tämä näkymättömiin jäänyt naismaskuliinisuuksien moneus. Se kykenisi jopa kyseenalaistamaan maskuliinisuuten liitetyn ajatuksen vallasta ja väkivallasta kuitenkaan femininisoimatta maskuliinisuutta.

Halberstam toki myöntää, että eivät kaikki naismaskuliinisuuden muodot ole vaihtoehtoisia herooiselle maskuliinisuudelle, ne saattavat hyvinkin imitoida heteroseksuaalista mieheyttä. On myös syytä huomioida kuinka eri tavoin on suhtauduttu tyttöpoikiin (joka on muuten englanniksi tomboy ja josta allekirjoittaneelle tulee mieleen nimi Tom of Finland), jotka kuitenkin lopulta muodostavat heteroseksuaalisen ydinperheen miehen kanssa kuin maskuliinisiin naisiin, jotka kieltäytyvät heteroseksuaalisista suhteista.

Halberstam käy erilaisten esimerkkien läpi naismaskuliinisuutta 1800-luvun historiankirjoituksista (ottaen esille mm. käsitteen female husband ja tribadismin) 1990-luvun drag king -skenen eri variaatioihin (butch realness, femme pretender, male mimicry, fog drag, denaturalized masculinity).

Syksyllä kirjoitin Tiina Aarnipuun suomalaista dragia käsittelevästä teoksesta. Siinä nuorempi tutkija Paula Kuosmanen esitti kainon toivomuksen, että drag king -esitykset säilyisivät autonomisen lesbokulttuurin omaisuutena eikä naismaskuliinisuutta kaupallistettaisi. Kapitalismilla näyttää olevan kyky kääntää poliittisen vastarinnan muodot voimavaraksi noin kymmenen vuoden viiveellä. Se, mikä kurinpidollisessa yhteiskunnassa oli pahe, on nykyään kontrolliyhteiskunnassa hyve: normin rikkominen minätekniikoilla eli itsen alistuksella. Ehkä drag king -skeneä ei kaupallisteta kovin nopeasti, mutta voi olla, että se banalisoituu (esimeriksi kaiken maailman politiikan tutkijoiden viitatessa siihen).

Nimittäin ajattelin käyttää Halberstamin teosta hyväkseni suunnittelemani politiikan maskuliinisuutta käsittelevän kirjan prologissa. Vaikka tarkoitukseni olisi käsitellä ennen kaikkea miespoliitikkoja siten, että muutkin kuin feminististä politiikan teoriaa opiskelleet valtio-oppineet ymmärtäisivät mistä puhun, niin Halberstamin ajatus maskuliinisuudesta ilman miehiä löisi mielenkiintoisen riitasoinnin heti kättelyssä.

Halberstamin naismaskuliinisuuden käsitteen avulla pystyisin kansantajuisesti selittämään sen, että sukupuoli on performatiivi: miehen ruumis ja maskuliinisuus ovat erotettavissa toisistaan. Voisin viitata vaikkapa (muistaakseni Tuula Juvosenkin käyttämään esimerkkiin) Mika Waltarin näytelmään Rakas Lurjus (jonka elokuvaversiossa Ansa Ikonen yrittää tekeytyä pojaksi) tai sitten edellä mainittuun Aarnipuun teokseen ja hänen haastattelemaan näyttelijä Minna Kivelän mieshahmoihin ja kuinka niiden avulla voi analysoida suomalaisia miespoliitikkoja. Jos kauempaa historiasta hakisi esimerkkiä, Ruotsin kuningatar Kristiina 1600-luvulta väitettyine hermafrodiittisuuksineen (nykyään puhuttaisiin intersukupuolisuudesta) tulee ensimmäisenä mieleen. Metodologisena lähtökohtanani olisi se, että miespoliitikot ovat ”ei-miehiä”, jotka esittävät vaalikentillä miehiä. Näin heidän maskuliinisuutensa ja sukupuolittuneet vallan rakenteet tulisivat näkyviksi.

Vasta prologin jälkeen siirtyisin käsittelemään Niccolò Machiavellin kirjoituksia rouva fortunasta ja nuorista toiminnanmiehistä, jotka politiikassa toteuttavat viriiliyttään (virtú), foucault’laiseen politiikan ja maskuliinisuuden genealogiaan päätyen modernin biovallan muotoutumisen kautta kysymykseen, miksi maskuliinisuus on olevinaan aikamme kysymys.

Ongelmana on se, että miten naismaskuliinisuus pitäisi ymmärtää suhteessa kulttuurin femininisoitumisen kanssa. Kontrolliyhteiskuntaan elimellisesti liittyvä ajatus yhteiskunnan femininsoitumisesta on nuorempi ilmiö kuin naismaskuliinisuus. Toisaalta historia tuntee aikakausia, jolloin miehet käyttäytyivät – ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna – hyvinkin feminiinisesti. Yksi tällainen kausi oli 1700-luvulla, joka päättyi Ranskan suureen vallankumoukseen ja kurinpidollisen yhteiskunnan syntyyn. Voisiko ajatella, että kurinpidollisen yhteiskunnan purkautuminen ja siirtyminen kontrolliyhteiskuntaan tarkoittaa sekä miesten femininisoitumista että naisten maskulinisoitumista vai emmekö vain kykene ajattelemaan radikaalisti erilaisia sukupuolia, puhumattakaan siitä, että Halberstamin tai Butlerin edustama feminismi on – ainakin jossain määrin kuten esimerkiksi Rosi Braidotti on antanut ymmärtää – naisvihamielistä. Sillä on hyvin vähän annettavaa esimerkiksi feminiinisille naisille.

Lopuksi suunnittelemani monografian alustava sisällysluettelo.

Rakas päiväkirja, olen lukenut kaksi uudehkoa teosta, jotka kummatkin käsittelevät ääriliikkeiden, ennen kaikkea roturealistisen eli maahanmuuttokriittisen oikeistoradikalismin, nousua Suomessa. Ensimmäinen teoksista on Jera ja Jyri Hännisen kirjoittama Tuhansien aatteiden maa. Odotin sen olevan samantyyppinen yleisteos kuin Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan Aktivistit, joka kuvaa onnistuneesti merkittävimpien suomalaisten kansalaisliikkeiden tarinan 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Siinä missä Aktivistit oli historiallinen kuvaus yhteiskunnallisista liikkeistä, joista osa pysyi ääriliikkeinä ja toiset valtavirtaistuivat, odotin Tuhansien aatteiden maan kertovan systemaattisesti tämän päivän radikaaleista kansalaisliikkeitä samalla tavoin puolitieteellisesti. Teos alkoi lupaavasti, mutta sulaa nopeasti epätasaisesti mössöksi kykenemättä tuomaan valveutuneelle kansalaiselle uutta tietoa tai edes jäsentämään vanhaa tietoa uudesta näkökulmasta.

Tuhansien aatteiden maa teoksen aineisto koostuu pääosin internetistä surffailemalla kerätystä materiaalista, johon kuka tahansa pääsee helposti käsiksi tai joista on tietoinen jos on lukenut päivän lehden viimeisen parin vuoden ajalta, sekä haastatteluista, jotka eivät kuitenkaan tuo lisätietoa käsiteltävistä liikkeistä. Teos ei sisällä varsinaisia kirjoitusvirheitä tai ole huonosti toimitettu, mutta se on laiskasti kirjoitettu. Se on myös rönsyilevä: jos tarkoituksena on esitellä suomalaisia 2000-luvun radikaaliliikkeitä, miksi kirjoittaa ohimennen vaikkapa egyptiläisestä black metallista tai brittiläisen televisiokanavan lähettämästä ohjelmasta Gay Muslims (varsinkin kun ensimmäisenä mainitusta oli juttua puoli vuotta sitten Kansan Uutisten Viikkolehdessä, josta Hänniset varmaan koko idean ovat napanneet). Tuntuu, että kirjoittajat ovat menneet sieltä, missä aita on matalin. Heitä ei ole oikeasti edes kiinnostaneet kirjan käsittelemät liikkeet, vaan heidän tarkoituksena on ollut saada kirjan rahoittajille luvattu sivumäärä kasaan vaikka väkisin ennakkosuunnitelmien petettyä.

Kirjan käsittelemiä radikaaliliikkeitä ovat mm. Vihreä puolue (ei siis Vihreät, vaan pari vuotta sitten etupäässä entisten Kommunistisen nuorisoliiton aktiivien perustama antikapitalistinen ja ympäristövallankumouksellinen ”puolue”), Suomen kansallinen kivääriyhdistys eli NRA Finland, Suomen antifasistinen komitea (eli slavofiili Johan Bäckmanin posse), Suomen islamilainen puolue (joka siis ei ole oikea puolue, eikä sitä yhdistyksenäkään taida enää olla olemassa sen puheenjohtajan lähdettyä lätkimään) sekä Luther-säätiö. Keväällä kirjan ennakkotiedoissa oli maininta, että siinä käsiteltäisiin myös seksuaalianarkistisia mustapinkkiläisiä. Tämä liike kuitenkin on karsiutunut pois syytä tai toisesta. Ehkä se olisi vaatinut kirjoittajilta liikaa vaivaa?

Tosiasiallisesti kirjasta kaksi kolmasosaa käsittelee roturealisteja eli niin sanottua maahanmuuttokriittistä liikettä: Suomen Sisu ry:tä, interwebin ihmeellisestä maailmasta löytyvää Hommafoorumia sekä Perussuomalaisten listalta Helsingin kaupunginvaltuustoon valittua Jussi Halla-ahoa kuitenkaan kykenemättä ymmärtämään näitä millään tavalla. Ymmärtämisellä tarkoitan siis tapaa käsitteellistää ilmiötä tavalla, joka tuo siihen jonkinlaisen yhteiskuntatieteellisen näkökulman ylittäen arkijärjen, ensisijaisen tulkinnan. Yhteiskuntatieteet ymmärtävät, luonnontieteet selittävä. Ei esimerkiksi riitä, että aasinsillalla samaistetaan Natsi-Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto koska kummatkin ovat kirjoittajien mielestä totalitaarisia järjestelmiä tai väitetään Suomen antifasistisen komitean ja halla-aholaisten roturealistien olevan ehdottomuudessaan kuin samasta puusta veistettyjä. Tällaisten tulkintojen takana pitäisi olla systemaattinen metodi tai perusteltu yhteiskuntatieteellinen teoria (joka myös mielellään esitellään lukijalle). Tai jos kirjoittajat ovat kykenemättömiä yhteiskuntatieteelliseen ajatteluun, niin voisivat edes pohtia kyökkipsykologian tasolla sitä, onko Halla-ahon ja Bäckmanin väitetyn ystävyyden takana jotain muutakin kuin se, että kummatkin tuntevat toisensa Venäjän kielen- ja kulttuurin tutkijoina? Seuraavan kerran toivon WSOY:n palkkaavan oikeita yhteiskuntatieteilijöitä eikä mitään vapaita toimittajia tai kirjailijoita kun käsitellään ajankohtaisia yhteiskunnallisia ilmiötä.

Sen sijaan teos Mitä Jussi Halla-aho todella tarkoittaa? on nimestään huolimatta – ”todella tarkoittaa” on Savukeidas kustantamon kirjasarja erilaisista ajankohtaisista ilmiöistä – jokseenkin positiivinen yllätys. Senkin takana on varmasti pyrkimys rahastaa Halla-ahon nimellä. Kustannustoimittaja tietää, että Halla-ahon nimellä mainostetusta kirjasta saa ainakin omansa pois: painatuskustannusten ja kirjoittajapalkkioiden lisäksi kustannustoimittaja kykenee maksattamaan itselleen kuukauden tai kahden palkan, koska ainakin pari sataa halla-aholaista haluaa tietää mitä pahaa heidän ”mestaristaan” kirjoitetaan ja toiset pari sataa anti-halla-aholaista kiikuttaa teoksen kirjahyllyynsä koska haluavat tietää missä nyt mennään.

Tämänkin teoksen kirjoitukset ovat epätasaisia, onhan kyse kokoelmateoksesta, jossa on useita kirjoittajia. Katja Kettun kirjoittama juttu on sikäli heikkotasoisin, että se sisältää jopa muutaman asiavirheen. Omakustannefilosofi Jukka Hankamäen horinoista en ole koskaan saanut mitään otetta (sikäli kun olen jaksanut niitä joskus edes lukea), en tälläkään kertaa. Niin ikään ammattipoliitikkojen, Sirpa Pietikäisen ja Arja Alhon kirjoitukset ovat turhan ympäripyöreitä. Mutta elokuvakäsikirjoittaja ja roolipelimies Mike Pohjolan onnistuu tuomaan aidosti uuden näkökulman Hommafoorumin sisäisen logiikan (tai paremminkin sen puutteen) ymmärtämiseen ja Jussi K. Niemelän kirjoitustyyli on suorastaan kutkuttava. Hänen neljän vuoden takainen yhdessä Osmo Tammisalon kirjoittamansa naistutkimuskritiikki oli heikkotasoinen osoittaen lähinnä sen, että kirjoittajat eivät tunne yhteiskuntatieteiden filosofisia perusteita, naistutkimuksesta puhumattakaan. Tällä kertaa Niemelän suoritus on napakymppi ja hänen onnistuu intensiivisellä tyylillään sekä ironisoimaan Halla-ahon kirjoitustyyliä että osoittamaan sen, kuinka Halla-aholla päämäärät ja keinot ovat ristiriidassa keskenään tehden hänen ajattelustaan nihilististä.

Pohjolan kirjoituksessa on kolme huomionarvoista pointtia. Ensinnäkin hän osoittaa kuinka epäloogisesti niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden eli roturealistien Hommafoorumilla  niin sanottu keskustelu etenee. Yksittäisen sanan tai metaforan huolimaton käyttö voi synnyttää kokonaan uuden ketjun ja joka sekin vielä pariin kertaan kokee muodonmuutoksen siten, että kukaan ei osaa sanoa mistä kaikki alkoi ja mitä tekemistä niin sanotulla keskustelulla on enää minkäkään kanssa. Toiseksi Pohjola tuo esille sen, että Hommafoorumin logiikka on itse asiassa kaksisuuntainen: Halla-aho saattaa viitata mutkan kautta Hommafoorumilla pari kuukautta aikaisemmin käytyyn keskusteluun omissa kirjoituksissaan siten, että vain tarkkaavaisimmat muistavat sen, mistä kaikessa sanojen kanssa kikkailussa alun perin olikaan kyse tai mihin se liittyi. Pääasia on, että maata hallitsevien ”punavihermädättäjien” salaliitto saa kuulla kunniansa kuin syntiset papin jokaviikkoisessa saarnassa.

Kolmanneksi – mikä tärkeintä – Pohjola tuo esille sen, että Halla-ahon asema niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen keulakuvana ja keskeisenä ideologina ei sittenkään ole itsestäänselvyys. Jopa toiset Suomen Sisun jäsenet arvostelevat hänen kirjoituksiaan. Pohjola kirjoittajaa kuinka esimerkiksi Hommafoorumi ry:n puheenjohtaja Matias Turkkila ilmaisi tyytymättömyytensä siihen, että Halla-aho oli antanut ymmärtää vertaavansa pakolaisia rottiin ja torakoihin. Turkkilalle tällaiset vertaukset kun tuovat mieleen liikaa Radio Ruandan ihmisille syöttämän propagandan ja siitä seuranneen kansanmurhan. Tosin keskustelu jumittui tälläkin kertaa siihen, että Halla-aho kielsi antaneensa ymmärtää. Kyse oli jälleen siitä, että hänen kirjoitusten lukija – tällä kertaa Turkkila – tulkitsi hänen sanomaansa liian laveasti. Kielitieteilijänä Halla-aho osaa tunnetusti leikitellä lausuman illokuutiolla (puhujan / kirjoittajan aikomus) ja perlokuutiolla (kuulijan / lukijan tulkinta). Pohjola osoittaa, että Halla-aho on niin sanotun maahanmuuttokriittisen eli roturealistisen liikkeen keulakuva ja pääideologi vain ja ainoastaan paremman puutteessa.

Itse asiassa lähetin keväällä luonnostelemani pamfletin käsikirjoituksen, jonka piti käsitellä Halla-ahon poliittista tyyliä ja retoriikkaa, Pohjolalle luettavaksi hänen sitä pyydettyä. Tuolloin myös kuulin, että Halla-ahosta ja roturealisteista olisi ilmestymässä useampikin kirjanen syksyllä. Samasta syystä hylkäsi koko idean pamfletista. Sen materiaalista muokkaama artikkelikin on pöytälaatikossa. Tuntuu, että halla-ahoilmiö on ainakin toistaiseksi loppuun käsitelty. Hän on helppo kohde politiikan tutkijalle kärjistettyjen mielipiteittensä ansiosta, mutta samasta syystä hänen juttunsa alkavat toistamaan turhan nopeasti itseään ja muuttuvat tylsiksi.

PS. Huomasitteko, että Kansan Uutisten Viikkolehdessä oli kuva Koraanin repimisestä silpuksi Valkoisen talon edustalla? Kuvana se oli mielestäni paljon merkittävämpi kuin jotkut Muhammed-pilakuvat. Mutta siitä ei olekaan noussut kohua, koska sen julkaisu ei ollut minkään itseään täynnä olevan ”sanavapausmarttyyrin” manifesti, vaan sen julkaisemisella oli journalistiset perusteet.

Seuraava sivu »