Seksin mediamarkkinoiden diskurssiin paneminen

Rakas päiväkirja, toimitin vuoden toisen Naistutkimus-lehden painoon ja lähetin apurahahakemuksen Jenny ja Antti Wihurin rahastolle. Vielä pitäisi hioa valmiiksi Kulttuurintutkimus-lehdelle lupaamani kirja-arvostelu Sanna Karkulehdon teoksesta Seksin mediamarkkinat. Jos sen jälkeen pääsisin taas kirjoittamaan oman väitöskirjani johdantolukua.

Kirjoittamaani Karkulehdon teoksen kirja-arvostelua ja väitöskirjani johdantolukua yhdistää se, että kummassakin käsittelen diskurssiin panoa, tiedon objektivointia ja subjektivointia. Michel Foucault Seksuaalisuuden historiassa kirjoittaa kuinka 1700-luvulla syntyneelle modernille biovallalle on ominaista tunnustuskäytäntöjen lisäksi kääntää halu ja kaikki haluun liittyvä diskursseiksi, immanentiksi, meille välittömästi materiaalisesti annettuna. Näin seksuaalisuus kyettiin objektivoimaan tiedon kohteeksi eli subjektivoimaan konkreettiseksi asiaksi.

Yhteiskuntamme organisoiman ja edellyttämän ylettömän suulauden kirjo ulottuu yksittäisestä imperatiivista, joka panee jokaisen tekemään omasta sukupuolisuudestaan jatkuvaa diskurssia, niihin moninkertaisiin kansantalouden, kasvatustieteen, lääketieteen ja oikeustieteen koneistoihin, jotka kannustavat, pakottavat, ohjaavat ja laitostavat sukupuolidiskurssia (Foucault 1998, 30).

Foucault antaa siis ymmärtää, että halun transsendentaalisuus tai ei-diskursiivisuus on haluttu G. W. F. Hegelin hengessä kieltää ja esimerkiksi psykoanalyyttinen teoria tiedostamattoman käsitteestä huolimatta vain ja ainoastaan vahvistaa puhetta immanentista seksuaalisuudesta ja halusta. Sukupuolen ymmärtäminen performatiivina – kuten Judith Butleria seuraten feministisessä teoriassa nykyään usein asia ymmärretään – on näin ollen loogista jatkumoa Foucault’n kuvaamalle modernille biovallalle ja freudilaiselle viime vuosisadalle.

Niin mielenkiintoinen kuin Karkulehdon kirja onkin, mielestäni se sisältää kaksi ongelmakohtaa, jotka otan esille kirja-arvostelun loppupuolella:

Ensinnäkin hän pitää itsepintaisesti kiinni yllä kuvatusta Foucault’n repressiohypoteesista epäillessään, että queer ei olekaan aikuisten oikeasti in, vaikka elämäntyyliohjelmien ja mainoskuvastojen perusteella siltä näyttäisi. Nähdäkseni foucault’lainen repressiohypoteesi ja valtakäsitys pitäisi hylätä, jos oletetaan, että pinnan alla olisi jokin ei-diskursiivinen, autenttinen seksuaalisuus tai kesyttämätön queer. Toisin sanoen Karkulehto kaipaa jonkinlaista transsendentaalia horisonttia, joka ohjaisi feminististä hänen kritiikkiä, vaikka hänen käyttämänsä teoreetikot hylkäävät mahdollisuuden tällaiseen. Hänen olisi pitänyt Foucault’n, Butlerin ja Eve Kovosky Sedgwickin sijasta viitata Seksin mediamarkkinoissa Gilles Deleuzeen ja Rosi Braidottiin, jotka ovat siinä määrin anti-hegeliläisiä, että heiltä löytyy ajatus halusta, jota ei ole kesytetty diskursiiviseksi.

Toiseksi Karkulehto sivuuttaa biovallan muutoksen, jota hänen kirjassa käsittelemät tapaustutkimukset heteronostalgiasta tai kaapin tieto-opista puoltaisivat. Modernissa yhteiskunnassa biovalta perustui kurinpidollisten instituutioiden normatiivisuuteen, myöhäismodernissa yhteiskunnassa biovalta on seksuaalisen moneuden tuottamista, missä feministinen tiedontuotanto on yhä keskeisemmässä osassa. Karkulehto näyttää kuitenkin ymmärtävän feministisen mediateorian biovallalle ulkopuolisena, vaikka jo Foucault’n korosti sitä, että ”[s]iellä missä on valtaa, on myös vastarintaa, joka ei ole koskaan valtaan nähden ulkopuolista” (1998, 71).

Nähdäkseni syy siihen, miksi Karkulehto pitää itsepintaisesti kiinni modernista repressiohypoteesistä on se, että se on hänelle ainoa tai ainakin helpoin tapa objektivoida seksuaalisuus subjektiksi, panna se diskurssiin siten, että siitä tulee tiedon objekti. Vaikka jotkut puhuvat deleuzelaista queer-teorian mahdollisuuden puolesta, ei liene vahinko, että Braidottin kaltaiset ajattelijat, jotka ymmärtävät halun (quasi)transsendenttina, ovat valjastaneet sen puolustamaan radikaalia sukupuolieron teoriaa.

Tämä yhdistää väitöskirjani johdantolukua ja Karkulehdon teosta. Olen kirjoittanut aikaisemmin maskuliinisuuden kriisistä, jota ei ehkä ole todellisena ilmiönä tai kuten sosiologi Tim Edwards on huomauttanut: maskuliinisuuden kriisistä puhuvat vain konservatiiviset poliitikot, jotka (hetero)nostalgisoivat normatiivista modernia sukupuolijärjestystä potentiaalisille äänestäjilleen, ja tutkimuksilleen epätoivoisesti rahoitusta ja huomiota hakevat tutkijat. Maskuliinisuuden kriisistä puhuminen on samalla tavoin helppo tapa objektivoida maskuliinisuus subjektiksi kuin kesytetystä queeristä kirjoittaminen viitaten repressiohypoteesiin on käsitteellistää 2010-luvun seksin mediamarkkinoita.

 

Varissuo, feminismi, irakilaisyhteisö

Rakas päiväkirja, löysin yliopiston työhuoneeni oven ulkopuolelta olevasta lokerosta uunituoreen kirjan nimeltä Monikulttuurisuuden sukupuoli. En tiedä oliko kirja tarkoitettu allekirjoittaneelle vai onko se tarkoitus lähettää jollekin kriitikolle, jotta hän voisi kirjoittaa siitä kirja-arvostelun Naistutkimus-lehteen (jonka toimitussihteerinä siis olen).

Nopealla selauksella teos vaikuttaa varsin erinomaiselta. Tässä vaiheessa olen kokenut ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi Marko Juntusen artikkelin Diasporiset hiljaisuudet. Irakilaisyhteisön sisäiset jännitteet ja viranomaistoiminta monikulttuurisessa lähiössä. Siinä Juntunen esittelee 2005-2008 Turun Varissuon lähiön irakilaisyhteisössä tekemänsä etnografisen tutkimuksen johtopäätöksistä. Mutta annetaan Juntusen itsensä kertoa:

Irakilaiset ovat kokeneet miltei kolme vuosikymmentä tauotonta väkivaltaa, ja yhteiskunnan epävakaus on vahvistanut patriarkaalisia sukulaisuusperustaisia normeja. Samalla naisten julkinen tila on kaventunut voimakkaasti. Irakilaisten kohdatessa suomalaiset viranomaistoimijat, väkivallan sävyttämä lähihistoria jää helposti pimentoon ja sukupuolta koskevat käsitykset ja ratkaisut ymmärretään ilmaisuiksi kulttuurisesta omaleimaisuudesta. (Juntunen 2012, 175.)

Juntusen huomiossa ei ole mitään uutta niille, jotka ymmärtävät jotain modernin sodan logiikasta: sotaa ei käydä ainoastaan vihollisvaltiota vastaan, vaan myös vasemmistolaisia toisinajattelijoita ja ennen kaikkea naisemansipaatiota vastaan.

Näin oli myös Suomessa sota-aikana, ja kaiken lisäksi isänmaallisuus tietyissä piireissä vielä tänäkin päivänä ymmärretään feminiinisyyden ja sosialismin vastakohtina, mitkä nähdään uhkaavan ”perinteisiä suomalaisia arvoja”.

Konservatiivisemmaksi muuttuva yhteiskunnallinen ilmapiiri ja sen tuottamat jännitteet värittivät voimakkaasti sukupuolten välisiä suhteita koskevaa keskustelua Varissuollakin. Koulutetun sekulaarin keskiluokkaan kuuluvissa perheissä naisen asemassa tapahtuvia muutoksia kuvattiin katastrofaalisiksi, mutta etenkin SIIC-puoluetta lähellä oleviin järjestöihin kiinnittyneet miehet korostivat tarvetta suojella jälkikasvua suomalaisten seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvien käsitysten tarjoamilta vaikutteita. (Juntunen 2012, 184-185.)

SIIC-puolue sai vuoden 2005 vaaleissa ”ison jytkyn” ja konservatiivisuudessaan sitä voisi pitää vaikkapa Irakin perussuomalaisina ja ”lähellä oleviin järjestöihin kiinnittyneitä miehiä” irakilaisyhteisön ”hommafoorumilaisina”. Ainakin heidän arvomaailmansa on hyvin samanlainen ja Juntunen kertoo heidän viettävän aikaa etupäässä netissä.

Onneksi irakilaiset ovat varsin monimuotoinen kansakunta ja varsinkin kurdien keskuudessa on edelleen vasemmistolaisuus ja sekulaarisuus vahvoilla vaikkakin suhteellisesti heikentynyt aikaisemmista vuosikymmenistä (kuten myös Suomessa vasemmistolaisuudelle on käynyt). He toimivat vastapainona Varissuon ”perusirakilaisille”.

Uskonnollisesti identifioitumattomien arabian ja kurdinkielisten irakilaisten järjestäytyminen oli Varissuolla vasemmistolaisen poliittisen hegemonian perinteeseen nivoutuvaa järjestötoimintaa. Irakilaisväestön 1990-luvun lopulla perustama Suomen irakilainen kulttuuriyhdistys koostui yksinomaan vasemmistotaustaisista henkilöistä, joista monet olivat kokeneet henkilökohtaisen poliittisen vainon Irakissa. […] Vasemmistolaistaustaiset irakilaismiehet katsoivat uskontokuntakohtaisen politiikan voimistumista hyvin huolestuneina. (Juntunen 2012, 188.)

Voimme siis todeta Suomen irakilaisyhteisö olevan poliittisesti ja uskonnollisesti hyvin jakautunut. Kaiken lisäksi konservatiiviset tai oikeistolaiset irakilaiset kokivat Juntusen mukaan suomalaisten viranomaisten suosivan vasemmistolaisia irakilaisia, koska näillä ei ollut samalla tavoin ongelmia sukupuoli- ja seksuaalietiikan tai yksilönvapauksien, eli feminismin, tunnustamisen kanssa kuin heillä itsellään.

 

Toimistokuukkeli ja kansantribuuni

Rakas päiväkirja, luin Mikael Jungnerin Toimistokuukkelin. Viikko sitten keksin pyytää kustantajalta kappaletta, jotta allekirjoittaneen ei tarvitsisi vähäisiä eurojaan näinä taloudellisesti haastavina aikoina siihen tuhalta. Vihjasin, että olen tekemässä suomalaisista eturivin miespoliitikoista artikkelia tieteelliseen julkaisuun (mahdollisesti myöhemmin laajempaakin tutkimusta) ja suunnitellut kirjoittavani artikkelista myös populaarimpaa versiota jonnekin sanomalehteen tarjottavaksi.

Seuraavassa muutamia alustavia huomioita kirjasta nopean lukukerran innoittamana.

Teos oli aikalailla sitä, mitä ajattelin sen olevan. Tarkoitukseni on käyttää Toimistokuukkelia hahmottaakseni elinkeinorakenteen muutoksesta juontuvaa johtajuuden ja miespoliitikkojen muutosta ja siihenhän kyseinen kirja sopii mitä parhaiten.

Jungner käy läpi teoksen puolivälissä useita erilaisia johtamisoppeja: käskyttävä johtaminen, visiolla johtaminen, karismalla johtaminen, strateginen johtaminen, prosessijohtaminen, tavoite- ja tulosjohtaminen, valmentava johtaminen, tilannejohtaminen, tunnejohtaminen.

Nämä kaikki hän sitoo aikaisemmin esittämään huomioon: fordistiseen liukuhihnatuotantoon ja taylorismiin perustuvat liikkeenjohdon opit eivät toimi enää jälkiteollisessa yhteiskunnassa, vaan johtajan on opittava luopumaan avoimesta kontrollista ja innostettava työntekijät työhön saadakseen heidät vapaaehtoisesti luovuttamaan tuottamansa lisäarvon kapitalistille.

Ehkä kouluja käymättömille vanhemman sukupolven pikkujohtajille Jungnerin kirjassa on jotain uutta, mutta Tampereen yliopistossa sosiologian peruskurssin käynneille (jos ovat olleet hereillä silloin on puhuttu työ- ja organisaatiososiologiasta) teos on opitun kertausta. Ainakaan mitään kovin omaperäistä se ei sisällä: teoksesta esimerkiksi löytyy vanha tarina kuinka 1960-luvulla Yhdysvaltojen länsirannikolla uuden ja vanhan kohtaaminen sai aikaan jälkiteollisen yhteiskunnan synnyn, niin sanotun luovan talouden, ja kuinka Neuvostoliitto pystyi siihen asti kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa, koska kummankin maan talous perustui fordistiseen tuotantoon jne. Steve Jobs mainitaan Toimistokuukkelissa tyyliin parin sivun välein.

Teoksen lopulla Jungner yrittää välttää ankeuttamista uskotellen Ylestä saamien potkujen olleen parasta mitä hänelle on käynyt. Voi olla, mutta epäilen onko Jungnerin teos paras mahdollinen vaalikirja nykyisessä poliittisessa konjunktuurissa.

Toimistokuukkelia ei tosin kirjoitettu vaalikirjaksi vaan oppaaksi vertaisille eli niille, jotka korottavat mielikuvissaan itsensä jungnerilaisiksi johtajiksi. Mutta niin kauan kuin Jungnerin on SDP:n puoluesihteeri, mitä tahansa hän sanoo, tekee tai kirjoittaa tulkitaan poliittiseksi manööveriksi antaen viestin SDP:n potentiaalisille äänestäjille mikä on Jungner miehiään.

Mielestäni Jungnerin olisi kannattanut lukea Sun Tzun ja erilaisten johtamista käsittelevien oppikirjojen lisäksi Niccolò Machiavellin Ruhtinaan, jonka keskeinen viesti ruhtinaalle on se, että älä luota toisiin ruhtinaisiin, koska he vertaisinasi ovat kilpailijoitasi ja aina tilaisuuden tullen valmiita puukottamaan selkääsi kuin Kimmo Sasi. Ruhtinas voi perustaa valtansa ainoastaan kansaan, johon nojaamalla hänen tulee mahdolliseksi käydä toisia ruhtinaita vastaan. Machiavellin teos käy läpi ohjeita, kuinka kansasta tehdään vakaa ja ruhtinaalle uskollinen alamainen. Aikaisemmin tämä tapahtui kurinpidollisilla instituutioilla (joista Jungner puhuu harhaanjohtavasti kontrolloivana johtamisena), nykyään minätekniikoilla eli itsenalistuksella (mikä on yhteisnimitys Jungnerin kuvaamille erilaisille uusille johtamistekniikoille).

Jungnerin asemoi itsensä mahdollisimman kauas kansantribuunista.

Toimistokuukkeli auttaakin ymmärtämään miksi SDP:n laari vuotaa kuin seula perussuomalaisiin. Timo Soini tekee kaiken kutakuinkin päinvastoin kuin Jungner. Teoksen luettua muutama kokoomuslainen pikkujohtaja voi miettiä Paavo Lipposen äänestämistä presidentinvaaleissa, mutta on vaikea keksiä arvonsa tuntevaa työväenluokkaista miestä, joka Toimistokuukkelia lukiessaan ei tulisi ajatelleeksi perussuomalaisten äänestämistä SDP:n sijaan.

 

Arvostelu: Ihmisen poika

Rakas päiväkirja, luin Mike Pohjolan uusimman teoksen Ihmisen poika. Pohjola on sikäli tuttu kirjailija, että olen joskus vasemmistonuorten tilaisuuksissa istunut hänen kanssaan nuotiolla. Tämä oli yksi syy miksi tartuin kyseiseen teokseen, toinen oli se, että Pohjolan teosta mainostettiin sukupolviromaanina ja olin antanut ymmärtää Pohjolan varhaisnuoruuden kiinnostusten kohteen käyvän yhteen omieni kanssa. Pohjola on vuotta allekirjoittanutta vanhempi.

Ihmisen poika on yli 600 sivuinen tiiliskivi. Se jakaantuu ikään kuin kolmeen osaan: lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäymiseen, täysi-ikäisyyden odysseijaan ja loppuhuipentumaan. Näistä keskimmäinen osa on teoksen heikoin. Lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäyminen on sukupolvikokemuksena mielenkiintoisin. Loppuhuipentuma olisi voinut olla filosofisesti tai teologisesti kutkuttava, jos se olisi kirjoitettu vielä pari kertaa uudelleen, vältetty pateettisuutta.

Koko teosta vaivaa hiomattomuus, aivan kuin Ihmisen pojan julkaisulla olisi ollut kiire. En syytä tästä niinkään kirjailijaa kuin ihmettelen kustannustoimittajan huolimattomuutta. Kirja olisi pitänyt vähintään kerran kirjoittaa vielä uudelleen: se sisältää epäloogisuuksia ja yllä esittämäni ”tyylinvaihdokset” hyppivät silmille. Tarkkaavainen lukija huomaa, että osia siitä on kirjoitettua eri aikaan, eikä olla enää muistettu mitä aikaisemmin on jo käsitelty tai oltu käsittelemättä. Esimerkiksi päähenkilön isä oli jo ajat sitten myynyt firmansa ja silti hän myöhemmin valittaa päähenkilölle, kun tämä ei opiskele kauppatieteitä, jotta firma saisi jatkajan.

Teoksessa on runsaasti uskonnollista pohdiskelua, mutta silti siitä puuttuu syvempi metafyysinen taso. Tätä puutetta ei olisi korjannut se, että kustannustoimittaja olisi lähettänyt kirjailijalle vielä kertaalleen tekstin hiottavaksi. Sen luominen olisi vaatinut ainakin parin vuoden lisätyön. Niin ikään, jos Ihmisen pojasta olisi oikeasti halunnut mestariteoksen ja kehittää siitä todellisen sukupolvikuvauksen, tyyliin 2000-luvun Täällä pohjantähden alla trilogian ensimmäisen osan, olisi sivuhenkilöjä pitänyt syventää, kirjoittaa heistä omat pienoisromaaninsa.

Kaikesta kritiikistä huolimatta luin innolla teoksen ensimmäiset 300 sivua ja loput menivät omalla painollaan. Niin paljon teoksessa oli yhtymäkohtia omaan lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni. Myös allekirjoittanut oli käynyt pyhäkoulut ja poikakerhot, aloittanut roolipeliharrastuksen ala-asteikäisenä isompien poikien opastuksella, erehtynyt lukemaan Taru sormusten herrasta liian nuorena ja pelannut Commodore 64:lla (mistä kirjassa on kuitenkin yllättävän vähän, vaikka teoksen takakannessa asia mainitaan erityisesti) sekä seikkaillut Varkaiden kaupungissa (vaikka Velhovuoren aarre oli varsinainen suosikkini). Yläasteikäisenä olin niin ikään katsonut televisiosta Star Trek TNG:tä ja ollut pettynyt kun sen näyttäminen lopetettiin ja ennen internetaikakautta harrastanut purkkeja. Jeesukseksi en koskaan ole itseäni kuvitellut, mutta velhoilusta tai paremminkin kuninkaan neuvonantajana olemisesta gandalfmaisesti olin kiinnostunut ja se varmaan oli yksi vaikuttimista, miksi myöhemmin hain opiskelemaan yliopistoon valtio-oppia.

Sen sijaan roolipeliharrastukseni ei koskaan jalostunut larppaamiseksi (vaikka muistan lukeneeni innostuneesti roolipelilehti Magusesta kuinka Suomessa oli järjestetty ensimmäiset liveroolipelit eli larpit) ja goottikulttuuri ahdistuneine nuorine aikuisineen on allekirjoittaneelle vieras maailma.

Ymmärrän, että Ihmisen poika ei pyri olemaan historiallinen romaani ja Pohjolan kuvatessa Turun tautia, kunnallis- ja kirkkopolitiikassa vaikuttavat henkilöt ovat fiktiivisiä. Mutta myös roolipeliharrastuksen kuvauksessa hän on ottanut kirjailijanvapauksia. Esimerkiksi Keski-Maa roolipeli suomennettiin vasta vuonna 1990, vaikka Pohjola antaa ymmärtää tuolloin eletyn vielä 1980-lukua. Mainittakoon, että samalla tavoin kuin kirjan päähenkilö, muistan myös itse käyneeni keskustelun, että pitäisikö Keski-Maa roolipelistä käyttää lyhennettä Kerp vai tyylikkäämmin Merp viitaten sen alkuperäiseen nimeen: Middle-Earth Roleplaygin. Samoin Star Trek TNG:tä aloitettiin näyttämään Suomen televisiosta vasta pari vuotta tämän jälkeen.

Ei Ihmisen poika kuitenkaan huono romaani ole. Sen lisäksi, että luen kaunokirjallisuutta varsin vähän, en pidä syntinä lopettaa teoksen lukemista, jos se ei jaksa miellyttää allekirjoittanutta. Ihmisen pojan kaikkine puutteineenkin jaksoin ahmia loppuun asti.

PS. Kirja sisältää paljon Turun murretta. Se on luettuna lähes yhtä ärsyttävää kuin kuunneltuna.

 

Poliittisen edustuksen sukupuolittuneisuus

Rakas päiväkirja, viime viikolla olin yliopisto-opettaja Jaana Kuusipalon väitöstilaisuudessa ja sen jälkeisessä karonkassa Tampereen Kissanmaalla. Karonkassa väreili suorastaan historiallinen tunnelma. Ei ainoastaan sen takia, että Kuusipalo työsti väitöskirjaansa lähes neljännesvuosisadan, vaan paikalla olivat lähes kaikki ne tutkijat ja aktiivit (kollegoiden ja sukulaisten lisäksi), jotka olivat olleet institutionalisoimassa naistutkimusta yliopistolliseksi oppiaineeksi ja tutkimusalaksi Tampereen yliopistossa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa.

Kuusipalon väitöskirjan, Sukupuolittunut poliittinen edustus Suomessa, koostuu yhdeksän artikkelin lisäksi yli satasivuisen johdantoluvusta, jonka jokainen kappale ja lause vaikuttaa tarkasti harkitulta. Epäilemättä Kuusipalon väitöskirjaa lähtee eteenpäin arvosanalla laudatur tai ainakin eximia cum laude approbatur. Kuusipalon väitöskirjan läpikäyminen yksityiskohteisesti olisi tässä ylivoimainen tehtävä. Jokainen voi tutustua siihen henkilökohtaisesti täällä.

Mutta en malta olla tässä yhteydessä nostamasta muutamaa tärkeää Kuusipalon esille ottamaa teemaa esille kuitenkin käsitteellistäen sen hieman eri tavoin kuin maestro.

Nähdäkseni Kuusipalon väitöskirja tarkastelee teolliseen tuotantoon perustuneen yhteyskunnan sukupuolittunutta edustusta. Nykyinen poliittinen järjestelmä ja kulttuuri puolueineen muodostui Suomessa 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa. Samoihin aikoihin syntyi myös Kuusipalon käsittelemä äitikansalaisuus; nais- ja mieskansalaisuuden normit, joita kurinpidolliset instituutiot hyvinvointipalveluista tehtaan liukuhihnalta ja työnjohtoon tuottivat.

1980-luvlla nämä normit alkoivat murtua: teolliseen tuotantoon perustuvasta yhteiskunnasta siirryttiin jälkiteolliseen kulutusyhteiskuntaan ja tämä heijastui myös poliittisen edustuksen sukupuolittumisessa. Naisten määrä politiikassa lisääntyi räjähdysmäisesti sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Kuusipalo muistuttaa, että vuosina 1926 – 2010 Suomessa on ollut yhteensä 71 naisministeriä, joista 40 oli virassaan ennen vuotta 1995 ja loput 31 vuosina 1995-2010.

Väitöskirjan johdantoluvun loppupuolella Kuusipalo toteaa, että hänen väitöskirjaansa voisi luonnehtia sukupuolen tutkimukseksi että valtio-opin perustutkimukseksi. Näin varmasti onkin, mutta voisi miettiä – ja niin Kuusipalo tekeekin, vaikka ei samoilla käsitteillä kuin allekirjoittanut tässä nyt – , että onko hänen väitöskirjansa ala poliittista historiaa – sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuusipalo kirjoittaa, että ”1800-luvulta lähtien rakennettu kansalaisstrategia, äitikansalaisuus, muovasi suomalaisten naisten identiteettiä ja toimintaa”. Toisaalta hän kuitenkin kirjoittaa siitä, kuinka Suomessakin viimeistään 1980-luvulta lähtien nimenomaan feministien piirissä on kritisoitu ajatusta naisystävällisestä hyvinvointivaltiosta, joka kyllä luo turvaa, mutta samalla normittaa tiettyyn mies- ja naiskansalaisuuden muottiin. Nuoret naiset eivät ajattele samalla tavoin äitikansalaisuudesta kuin suurten ikäpolvien naiset, joille Tarja Halosen valitseminen presidentiksi oli yhden aikakauden huipentuma (mutta samalla myös loppu).

Kysymys kuuluukin, mikä on Kuusipalon väitöskirjan sovellettavuuden raja; kuinka radikaali katkos on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana sukupuolittuneisuudessa. Johdantoluvun alussa Kuusipalo määrittelee sen, mitä hän ymmärtää poliittisen edustuksen sukupuolittuneisuudella.

Poliittinen edustus on sukupuolittunut, jos kansanedustajiksi tai ministereiksi valikoituu enimmäkseen vain toisen sukupuolen edustajia, ja/tai jos miesten tai naisten ajatellaan politiikassa edustavan eri asioita. […] Väitöskirjani osoittaa, että juuri näin poliittinen edustus sukupuolittuu Suomessa: Naisten poliittisen toiminnan keskittyessä sosiaali- ja koulutuspolitiikkaan, miehillä jäivät kaikki muut mukaan lukien poliittisen järjestelmän ylimmät virat, kuten pääministerin ja presidentin tehtävät. (Kuusipalo 2011, 9.)

Poliittinen edustus Suomessa on varmasti edelleen sukupuolittunut, mutta nähdäkseni se tapahtuu eri tavoin jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa kuin Kuusipalon kuvaamassa teolliseen tuotantoon perustuneessa kurinpidollisessa yhteiskunnassa.

Johdantoluvun viimeisellä sivulla Kuusipalo puhuukin postfeminismistä ja uusliberalismista. Siinä missä teollisessa yhteiskunnassa sukupuolta ja seksuaalisuutta käsitteellistettiin lähinnä reproduktion ja väestöpolitiikan kautta (ja siksi naiset olivat lähinnä sosiaali- ja terveysministereitä, jos naisia valtioneuvostossa oli laisinkaan), jälkiteollisessa tuotannossa seksuaalisesta ja sukupuolisesta moneudesta on tullut tuotannon tekijä. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat raakamateriaalia markkinataloudelle, joita tuotteistaa erilaisiksi kuluttajaidentiteeteiksi tai brändeiksi: nykyään itsen alistus kapitalistiselle tuotantosuhteille tapahtuu massajoen kurinpidollisen hallinnan sijaan henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisesta on tullut poliittista, mutta tuskin siinä merkityksessä kuin 1970-luvulla feministinen liike toivoi lanseeratessaan kyseisen iskulauseen. Politiikka on voimien yhteentörmäystä ja niiden lopputuloksena saattaa syntyä jotain, mikä ei ole kenenkään mieleen.

Toinen asia, joka häiritsee Kuusipalon väitöskirjassa – kuten monissa muissakin vastaavissa tutkimuksissa – on se, että siinä ei lueta feminististä teoriaa osana valtasuhteita, vaan se nähdään jotenkin yhteiskunnalliselle muutokselle ulkopuolisena toimintana tai kritiikkinä, vaikka nimenomaan feministisessä teoriassa yritetään korostaa objektiivisen tiedon mahdottomuutta, havainnoijan vaikuttavan kohteeseen, kaikkien vaikuttavan kaikkeen kuin kvanttifysiikassa.

Yritän siis sanoa, että Kuusipalo ei ota sitä huomioon, että hän itse on ollut itse merkittävä poliittinen toimija 1980-luvun lopulta alkaen: yhteiskunnallisena keskustelijana (varsinkin presidentinvaalien aikaan hänen asiantuntijahaastatteluitaan oli joka lehdessä), tulevien virkamiesten, kansalaisjärjestöaktiivien, poliitikkojen, toimittajien ja tutkijoiden opettajana (minäkin olin 2000-luvun alussa hänen oppilaanaan ja tenttinyt kirjoja, joissa oli hänen kirjoittamia artikkeleita) sekä kuultavana asiantuntijana eri valtion elimissä.

Vaikka siirtymä teolliseen tuotantoon perustusvasta yhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluiden ja informaatioteknologiaan perustuvaan kulutusyhteiskuntaan alkoi jo 1970-luvulla aurinkoisesta Kaliforniassa tai sitten Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoista, ei Kuusipalo ole 1980-luvun lopulta lähtien ainoastaan kuvannut sen tuloa Suomeen, vaan hän on ollut feministitutkijana aktiivisesti murtamassa teollisen yhteiskunnan nais- ja mieskansalaisuuden normia.

Joka tapauksessa, Kuusipalon väitöskirja on ehkä parasta mitä Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta (entiseltä politiikan tutkimuksen laitokselta) on tullut ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Ongelma on lähinnä siinä, etten alkaisi matkimaan liikaa Kuusipaloa. Allekirjoittaneen väitöskirjaprojekti nimittäin otti ainakin reilun puolen vuoden aikalisän. Näillä näkymin tulisi väittelemään aikaisintaan keväällä. Mutta tästä kerron lisää ensi kerralla.

 

”Halberstamilainen metodi”

Rakas päiväkirja, täytyy tunnustaa, että vasta kuluneella viikolla olen käynyt systemaattisesti läpi Judith Halberstamin teosta Female Masculinity, vaikka olen viitannut siihen referee-artikkeleissanikin esimeriksi Leena-Maija Rossin televisiomainoksia käsittelevän teoksen innoittamana. En tiedä olisiko pitänyt, ehkä vasta nyt aika on kypsä ymmärtää ja arvioida sitä 1980 luvulla kapitalistisessa tuotannon muutoksesta ja uusista vallan tekniikoista syntyneen kolmannen aallon feminismin ja queer-teorian – toistaiseksi – viimeisenä suurena teoksena.

Halberstamin teos on suoraa jatkumoa Judith Butlerin esittämään ajatukseen vaihtoehtoisesta imaginaarisesta järjestyksestä, merkityn ja merkitsijän suhteen uudelleenarvioinnista, lesbofalloksesta; kuinka kyseenalaistaa ajatus, että nainen on fallos, miehellä on fallos. Butleria on arvosteltu – aivan oikeutetusti – siitä, että hänelle subversiiviset identiteetit tarkoittavat feminiinistä miestä tai maskuliinista naista.

Halberstam on vakuuttunut naismaskuliinisuuden olevan avain maskuliinisuuden uudelleenajatteluun ja vaihtoehtoisten maskuliinisuuksien tuottamiseksi. Maskuliinisuus ei ole Halberstamin mukaan miesten yksinoikeus, naiset ovat olleet keskeisessä asemassa sen modernin mieheyden tuottamisessa. Tutkimuksen pitäisi tuoda tämä näkymättömiin jäänyt naismaskuliinisuuksien moneus. Se kykenisi jopa kyseenalaistamaan maskuliinisuuten liitetyn ajatuksen vallasta ja väkivallasta kuitenkaan femininisoimatta maskuliinisuutta.

Halberstam toki myöntää, että eivät kaikki naismaskuliinisuuden muodot ole vaihtoehtoisia herooiselle maskuliinisuudelle, ne saattavat hyvinkin imitoida heteroseksuaalista mieheyttä. On myös syytä huomioida kuinka eri tavoin on suhtauduttu tyttöpoikiin (joka on muuten englanniksi tomboy ja josta allekirjoittaneelle tulee mieleen nimi Tom of Finland), jotka kuitenkin lopulta muodostavat heteroseksuaalisen ydinperheen miehen kanssa kuin maskuliinisiin naisiin, jotka kieltäytyvät heteroseksuaalisista suhteista.

Halberstam käy erilaisten esimerkkien läpi naismaskuliinisuutta 1800-luvun historiankirjoituksista (ottaen esille mm. käsitteen female husband ja tribadismin) 1990-luvun drag king -skenen eri variaatioihin (butch realness, femme pretender, male mimicry, fog drag, denaturalized masculinity).

Syksyllä kirjoitin Tiina Aarnipuun suomalaista dragia käsittelevästä teoksesta. Siinä nuorempi tutkija Paula Kuosmanen esitti kainon toivomuksen, että drag king -esitykset säilyisivät autonomisen lesbokulttuurin omaisuutena eikä naismaskuliinisuutta kaupallistettaisi. Kapitalismilla näyttää olevan kyky kääntää poliittisen vastarinnan muodot voimavaraksi noin kymmenen vuoden viiveellä. Se, mikä kurinpidollisessa yhteiskunnassa oli pahe, on nykyään kontrolliyhteiskunnassa hyve: normin rikkominen minätekniikoilla eli itsen alistuksella. Ehkä drag king -skeneä ei kaupallisteta kovin nopeasti, mutta voi olla, että se banalisoituu (esimeriksi kaiken maailman politiikan tutkijoiden viitatessa siihen).

Nimittäin ajattelin käyttää Halberstamin teosta hyväkseni suunnittelemani politiikan maskuliinisuutta käsittelevän kirjan prologissa. Vaikka tarkoitukseni olisi käsitellä ennen kaikkea miespoliitikkoja siten, että muutkin kuin feminististä politiikan teoriaa opiskelleet valtio-oppineet ymmärtäisivät mistä puhun, niin Halberstamin ajatus maskuliinisuudesta ilman miehiä löisi mielenkiintoisen riitasoinnin heti kättelyssä.

Halberstamin naismaskuliinisuuden käsitteen avulla pystyisin kansantajuisesti selittämään sen, että sukupuoli on performatiivi: miehen ruumis ja maskuliinisuus ovat erotettavissa toisistaan. Voisin viitata vaikkapa (muistaakseni Tuula Juvosenkin käyttämään esimerkkiin) Mika Waltarin näytelmään Rakas Lurjus (jonka elokuvaversiossa Ansa Ikonen yrittää tekeytyä pojaksi) tai sitten edellä mainittuun Aarnipuun teokseen ja hänen haastattelemaan näyttelijä Minna Kivelän mieshahmoihin ja kuinka niiden avulla voi analysoida suomalaisia miespoliitikkoja. Jos kauempaa historiasta hakisi esimerkkiä, Ruotsin kuningatar Kristiina 1600-luvulta väitettyine hermafrodiittisuuksineen (nykyään puhuttaisiin intersukupuolisuudesta) tulee ensimmäisenä mieleen. Metodologisena lähtökohtanani olisi se, että miespoliitikot ovat ”ei-miehiä”, jotka esittävät vaalikentillä miehiä. Näin heidän maskuliinisuutensa ja sukupuolittuneet vallan rakenteet tulisivat näkyviksi.

Vasta prologin jälkeen siirtyisin käsittelemään Niccolò Machiavellin kirjoituksia rouva fortunasta ja nuorista toiminnanmiehistä, jotka politiikassa toteuttavat viriiliyttään (virtú), foucault’laiseen politiikan ja maskuliinisuuden genealogiaan päätyen modernin biovallan muotoutumisen kautta kysymykseen, miksi maskuliinisuus on olevinaan aikamme kysymys.

Ongelmana on se, että miten naismaskuliinisuus pitäisi ymmärtää suhteessa kulttuurin femininisoitumisen kanssa. Kontrolliyhteiskuntaan elimellisesti liittyvä ajatus yhteiskunnan femininsoitumisesta on nuorempi ilmiö kuin naismaskuliinisuus. Toisaalta historia tuntee aikakausia, jolloin miehet käyttäytyivät – ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna – hyvinkin feminiinisesti. Yksi tällainen kausi oli 1700-luvulla, joka päättyi Ranskan suureen vallankumoukseen ja kurinpidollisen yhteiskunnan syntyyn. Voisiko ajatella, että kurinpidollisen yhteiskunnan purkautuminen ja siirtyminen kontrolliyhteiskuntaan tarkoittaa sekä miesten femininisoitumista että naisten maskulinisoitumista vai emmekö vain kykene ajattelemaan radikaalisti erilaisia sukupuolia, puhumattakaan siitä, että Halberstamin tai Butlerin edustama feminismi on – ainakin jossain määrin kuten esimerkiksi Rosi Braidotti on antanut ymmärtää – naisvihamielistä. Sillä on hyvin vähän annettavaa esimerkiksi feminiinisille naisille.

Lopuksi suunnittelemani monografian alustava sisällysluettelo.

 

Halla-ahoilmiö on loppuunkäsitelty

Rakas päiväkirja, olen lukenut kaksi uudehkoa teosta, jotka kummatkin käsittelevät ääriliikkeiden, ennen kaikkea roturealistisen eli maahanmuuttokriittisen oikeistoradikalismin, nousua Suomessa. Ensimmäinen teoksista on Jera ja Jyri Hännisen kirjoittama Tuhansien aatteiden maa. Odotin sen olevan samantyyppinen yleisteos kuin Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan Aktivistit, joka kuvaa onnistuneesti merkittävimpien suomalaisten kansalaisliikkeiden tarinan 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Siinä missä Aktivistit oli historiallinen kuvaus yhteiskunnallisista liikkeistä, joista osa pysyi ääriliikkeinä ja toiset valtavirtaistuivat, odotin Tuhansien aatteiden maan kertovan systemaattisesti tämän päivän radikaaleista kansalaisliikkeitä samalla tavoin puolitieteellisesti. Teos alkoi lupaavasti, mutta sulaa nopeasti epätasaisesti mössöksi kykenemättä tuomaan valveutuneelle kansalaiselle uutta tietoa tai edes jäsentämään vanhaa tietoa uudesta näkökulmasta.

Tuhansien aatteiden maa teoksen aineisto koostuu pääosin internetistä surffailemalla kerätystä materiaalista, johon kuka tahansa pääsee helposti käsiksi tai joista on tietoinen jos on lukenut päivän lehden viimeisen parin vuoden ajalta, sekä haastatteluista, jotka eivät kuitenkaan tuo lisätietoa käsiteltävistä liikkeistä. Teos ei sisällä varsinaisia kirjoitusvirheitä tai ole huonosti toimitettu, mutta se on laiskasti kirjoitettu. Se on myös rönsyilevä: jos tarkoituksena on esitellä suomalaisia 2000-luvun radikaaliliikkeitä, miksi kirjoittaa ohimennen vaikkapa egyptiläisestä black metallista tai brittiläisen televisiokanavan lähettämästä ohjelmasta Gay Muslims (varsinkin kun ensimmäisenä mainitusta oli juttua puoli vuotta sitten Kansan Uutisten Viikkolehdessä, josta Hänniset varmaan koko idean ovat napanneet). Tuntuu, että kirjoittajat ovat menneet sieltä, missä aita on matalin. Heitä ei ole oikeasti edes kiinnostaneet kirjan käsittelemät liikkeet, vaan heidän tarkoituksena on ollut saada kirjan rahoittajille luvattu sivumäärä kasaan vaikka väkisin ennakkosuunnitelmien petettyä.

Kirjan käsittelemiä radikaaliliikkeitä ovat mm. Vihreä puolue (ei siis Vihreät, vaan pari vuotta sitten etupäässä entisten Kommunistisen nuorisoliiton aktiivien perustama antikapitalistinen ja ympäristövallankumouksellinen ”puolue”), Suomen kansallinen kivääriyhdistys eli NRA Finland, Suomen antifasistinen komitea (eli slavofiili Johan Bäckmanin posse), Suomen islamilainen puolue (joka siis ei ole oikea puolue, eikä sitä yhdistyksenäkään taida enää olla olemassa sen puheenjohtajan lähdettyä lätkimään) sekä Luther-säätiö. Keväällä kirjan ennakkotiedoissa oli maininta, että siinä käsiteltäisiin myös seksuaalianarkistisia mustapinkkiläisiä. Tämä liike kuitenkin on karsiutunut pois syytä tai toisesta. Ehkä se olisi vaatinut kirjoittajilta liikaa vaivaa?

Tosiasiallisesti kirjasta kaksi kolmasosaa käsittelee roturealisteja eli niin sanottua maahanmuuttokriittistä liikettä: Suomen Sisu ry:tä, interwebin ihmeellisestä maailmasta löytyvää Hommafoorumia sekä Perussuomalaisten listalta Helsingin kaupunginvaltuustoon valittua Jussi Halla-ahoa kuitenkaan kykenemättä ymmärtämään näitä millään tavalla. Ymmärtämisellä tarkoitan siis tapaa käsitteellistää ilmiötä tavalla, joka tuo siihen jonkinlaisen yhteiskuntatieteellisen näkökulman ylittäen arkijärjen, ensisijaisen tulkinnan. Yhteiskuntatieteet ymmärtävät, luonnontieteet selittävä. Ei esimerkiksi riitä, että aasinsillalla samaistetaan Natsi-Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto koska kummatkin ovat kirjoittajien mielestä totalitaarisia järjestelmiä tai väitetään Suomen antifasistisen komitean ja halla-aholaisten roturealistien olevan ehdottomuudessaan kuin samasta puusta veistettyjä. Tällaisten tulkintojen takana pitäisi olla systemaattinen metodi tai perusteltu yhteiskuntatieteellinen teoria (joka myös mielellään esitellään lukijalle). Tai jos kirjoittajat ovat kykenemättömiä yhteiskuntatieteelliseen ajatteluun, niin voisivat edes pohtia kyökkipsykologian tasolla sitä, onko Halla-ahon ja Bäckmanin väitetyn ystävyyden takana jotain muutakin kuin se, että kummatkin tuntevat toisensa Venäjän kielen- ja kulttuurin tutkijoina? Seuraavan kerran toivon WSOY:n palkkaavan oikeita yhteiskuntatieteilijöitä eikä mitään vapaita toimittajia tai kirjailijoita kun käsitellään ajankohtaisia yhteiskunnallisia ilmiötä.

Sen sijaan teos Mitä Jussi Halla-aho todella tarkoittaa? on nimestään huolimatta – ”todella tarkoittaa” on Savukeidas kustantamon kirjasarja erilaisista ajankohtaisista ilmiöistä – jokseenkin positiivinen yllätys. Senkin takana on varmasti pyrkimys rahastaa Halla-ahon nimellä. Kustannustoimittaja tietää, että Halla-ahon nimellä mainostetusta kirjasta saa ainakin omansa pois: painatuskustannusten ja kirjoittajapalkkioiden lisäksi kustannustoimittaja kykenee maksattamaan itselleen kuukauden tai kahden palkan, koska ainakin pari sataa halla-aholaista haluaa tietää mitä pahaa heidän ”mestaristaan” kirjoitetaan ja toiset pari sataa anti-halla-aholaista kiikuttaa teoksen kirjahyllyynsä koska haluavat tietää missä nyt mennään.

Tämänkin teoksen kirjoitukset ovat epätasaisia, onhan kyse kokoelmateoksesta, jossa on useita kirjoittajia. Katja Kettun kirjoittama juttu on sikäli heikkotasoisin, että se sisältää jopa muutaman asiavirheen. Omakustannefilosofi Jukka Hankamäen horinoista en ole koskaan saanut mitään otetta (sikäli kun olen jaksanut niitä joskus edes lukea), en tälläkään kertaa. Niin ikään ammattipoliitikkojen, Sirpa Pietikäisen ja Arja Alhon kirjoitukset ovat turhan ympäripyöreitä. Mutta elokuvakäsikirjoittaja ja roolipelimies Mike Pohjolan onnistuu tuomaan aidosti uuden näkökulman Hommafoorumin sisäisen logiikan (tai paremminkin sen puutteen) ymmärtämiseen ja Jussi K. Niemelän kirjoitustyyli on suorastaan kutkuttava. Hänen neljän vuoden takainen yhdessä Osmo Tammisalon kirjoittamansa naistutkimuskritiikki oli heikkotasoinen osoittaen lähinnä sen, että kirjoittajat eivät tunne yhteiskuntatieteiden filosofisia perusteita, naistutkimuksesta puhumattakaan. Tällä kertaa Niemelän suoritus on napakymppi ja hänen onnistuu intensiivisellä tyylillään sekä ironisoimaan Halla-ahon kirjoitustyyliä että osoittamaan sen, kuinka Halla-aholla päämäärät ja keinot ovat ristiriidassa keskenään tehden hänen ajattelustaan nihilististä.

Pohjolan kirjoituksessa on kolme huomionarvoista pointtia. Ensinnäkin hän osoittaa kuinka epäloogisesti niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden eli roturealistien Hommafoorumilla  niin sanottu keskustelu etenee. Yksittäisen sanan tai metaforan huolimaton käyttö voi synnyttää kokonaan uuden ketjun ja joka sekin vielä pariin kertaan kokee muodonmuutoksen siten, että kukaan ei osaa sanoa mistä kaikki alkoi ja mitä tekemistä niin sanotulla keskustelulla on enää minkäkään kanssa. Toiseksi Pohjola tuo esille sen, että Hommafoorumin logiikka on itse asiassa kaksisuuntainen: Halla-aho saattaa viitata mutkan kautta Hommafoorumilla pari kuukautta aikaisemmin käytyyn keskusteluun omissa kirjoituksissaan siten, että vain tarkkaavaisimmat muistavat sen, mistä kaikessa sanojen kanssa kikkailussa alun perin olikaan kyse tai mihin se liittyi. Pääasia on, että maata hallitsevien ”punavihermädättäjien” salaliitto saa kuulla kunniansa kuin syntiset papin jokaviikkoisessa saarnassa.

Kolmanneksi – mikä tärkeintä – Pohjola tuo esille sen, että Halla-ahon asema niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen keulakuvana ja keskeisenä ideologina ei sittenkään ole itsestäänselvyys. Jopa toiset Suomen Sisun jäsenet arvostelevat hänen kirjoituksiaan. Pohjola kirjoittajaa kuinka esimerkiksi Hommafoorumi ry:n puheenjohtaja Matias Turkkila ilmaisi tyytymättömyytensä siihen, että Halla-aho oli antanut ymmärtää vertaavansa pakolaisia rottiin ja torakoihin. Turkkilalle tällaiset vertaukset kun tuovat mieleen liikaa Radio Ruandan ihmisille syöttämän propagandan ja siitä seuranneen kansanmurhan. Tosin keskustelu jumittui tälläkin kertaa siihen, että Halla-aho kielsi antaneensa ymmärtää. Kyse oli jälleen siitä, että hänen kirjoitusten lukija – tällä kertaa Turkkila – tulkitsi hänen sanomaansa liian laveasti. Kielitieteilijänä Halla-aho osaa tunnetusti leikitellä lausuman illokuutiolla (puhujan / kirjoittajan aikomus) ja perlokuutiolla (kuulijan / lukijan tulkinta). Pohjola osoittaa, että Halla-aho on niin sanotun maahanmuuttokriittisen eli roturealistisen liikkeen keulakuva ja pääideologi vain ja ainoastaan paremman puutteessa.

Itse asiassa lähetin keväällä luonnostelemani pamfletin käsikirjoituksen, jonka piti käsitellä Halla-ahon poliittista tyyliä ja retoriikkaa, Pohjolalle luettavaksi hänen sitä pyydettyä. Tuolloin myös kuulin, että Halla-ahosta ja roturealisteista olisi ilmestymässä useampikin kirjanen syksyllä. Samasta syystä hylkäsi koko idean pamfletista. Sen materiaalista muokkaama artikkelikin on pöytälaatikossa. Tuntuu, että halla-ahoilmiö on ainakin toistaiseksi loppuun käsitelty. Hän on helppo kohde politiikan tutkijalle kärjistettyjen mielipiteittensä ansiosta, mutta samasta syystä hänen juttunsa alkavat toistamaan turhan nopeasti itseään ja muuttuvat tylsiksi.

PS. Huomasitteko, että Kansan Uutisten Viikkolehdessä oli kuva Koraanin repimisestä silpuksi Valkoisen talon edustalla? Kuvana se oli mielestäni paljon merkittävämpi kuin jotkut Muhammed-pilakuvat. Mutta siitä ei olekaan noussut kohua, koska sen julkaisu ei ollut minkään itseään täynnä olevan ”sanavapausmarttyyrin” manifesti, vaan sen julkaisemisella oli journalistiset perusteet.

 

Suomalainen drag ja valtio-opillinen ajattelu

Rakas päiväkirja, luin Tiia Aarnipuun kolmisen kuukautta sitten julkaistun teoksen Sinivalkoisissa höyhenissä. Se kertoo hengästyttävään tahtiin suomalaisesta drag-kulttuurista, teatraalisesti naisiksi pukeutuvista miehistä ja miehiksi pukeutuvista naisista. Kävin ohimennen kuuntelemassakin heinäkuussa Aarnipuun kirjaesittelyä, mutta en tuolloin uskaltanut esittää filosofista yleisökysymystä, joka on siitä lähtien vaivannut mieltäni: onko Johanna ”Tuxu” Tukiainen drag? Lukiessani kyseistä teosta, yritin löytää vastausta kysymykseen, mutta en onnistunut sitä löytämään. Tuxu kun esittää itseään ja ”omaa” sukupuoltaan, mutta silti hän on mielestäni sitä, mitä ymmärrän sanalla drag; ainakin minua Tukiaisen esitykset Hymyn tai Seiskan sivuilla kiehtovat kierolla, oudolla ja hyvällä tavalla (vaikka olen myös tietoinen siitä, Tuxun esitystä auttaa ymmärtämään hänen ”menestyksen teologiansa”, josta olenkin kirjoittanut aiemmin).

Vastausta mieltäni painaneeseen kysymykseen en siis Sinivalkoisista höyhenistä löytänyt, mutta kaiken näköistä muuta enemmän tai vähemmän mielenkiintoista kylläkin. Tunnustan selanneeni nopeasti jotkin luvut: en löytänyt niistä minkäänlaista kiinnekohtaa elämääni ja hyppäsin sivut yli. Kaksi asiaa saivat kuitenkin pysähtymään hetkeksi. Ensinnäkin kysymys siitä, miksi Riihimäki on Suomen drag-kaupunki numero yksi? Selittävä tekijä lienee Riihimäen poikkeuksellisen vahva teatteriskene niin pieneksi kaupungiksi, mutta se ei selitä koko ilmiötä.

Toiseksi kirjassa mietitytti puolitutut nimet Helsingin yliopiston entisen Kristiina-instituutin, nykyisen sukupuolen tutkimuksen laitokselta. Useimmat Aarnipuun haastattelemat drag-kingit kun ovat tai ovat olleet tutkijoita Helsingin yliopistossa. Tähän lienee selityksenä kingeilyn pienet piirit, Aarnipuun haastattelujen valikoivuus ja ennen kaikkea Helsingin ”kosmopoliitti ilmapiiri” eli sanalla sanoen: DTM. Tampereella tai muissa Suomen yliopistokaupungeissa huolimatta naistutkimusten laitoksista kingeily ei ole saavuttanut samanlaista suosiota tai jatkuvuutta (vaikka tiedän sitäkin opiskelijoiden parissa harrastetun). Paula Kuosmasen kommentti Aarnipuun kirjassa on kuvaava.

Silloin kun drag on lesbo- tai homokulttuurin sisällä, se parhaimmillaan eksplikoi ja käsittelee jotain alakulttuurin sisäisiä sukupuoleen liittyviä normien rikkomisia ja halun ylittämistä. Vaikka ihan sitä, että voi haluta jotain feminiinistä kun se on miehessä, maskuliinista kun se on naisessa. (s. 222.)

Kuosmasen kommentti ajoi miettimään dragin poliittisuutta. Aarnipuu tulkitsee Kuosmasta siten, että hänen mielestään kingeilyn olisi parasta tulevaisuudessakin pysyä lesbokulttuurin sisäisenä ilmiönä (ja tämä siis selittää miksi kingeily ei näytä kiinnostaneen samalla tavalla vaikkapa tamperelaisia sosiologeja tai työelämän tasa-arvotutkijoita: he eivät ole kyseisen kulttuurin (sic) sisällä toisin kuin monet HY:n yliopiston sukupuolentutkijat). Ymmärrän Kuosmasen ajatuksen siitä, että katsoja haluaa haluta esiintyjää niin, että hän ainakin fantasian tasolla voi kuvitella halunsa tulevan tunnustetuksi haluna. Niin ikään ymmärrän hänen pelon siitä, että kingeilykin alistetaan osaksi kapitalistisia tuotantosuhteita samalla tavoin kuin kaikenmaailman silläsilmällä -ohjelmat ovat tehneet homoseksuaalisuudesta vastakulttuurin sijasta elimellisen osan kapitalistista kulutuskulttuuria.

Siitä huolimatta en malta olla kysymättä, että olisiko kingely yksi tapa problematisoida seksuaali-identiteettiä myös niin sanotun enemmistön keskuudessa? Näyttelijä Minna Kivelä kertoo Aarnipuun kirjassa kuinka heteroseksuaaleina itseään pitävät naiset löytävät itsestään aivan uusia ulottuvuuksia työpaikkojen pikkujouluissa hänen drag-king -esityksistä. ”Olen huomannut, että naiset ovat tosi kiinnostuneita. Hakevat tanssimaan ja flirttailevat ihan avoimesti” (s. 192). Myös miehet tulevat juttelemaan autoista Kivelän esittämälle automiehelle, vaikka nämä tietävät Kivelän olevan de jure nainen. Kivelä sanoo, ettei hän ymmärrä autoista mitään.

Vaikka kirjoitin valtio-opin pro gradu -tutkielmani Judith Butlerista, jolle drag on ollut keskeinen innoittaja hänen käsitteellistäessä sukupuolta ja politiikkaa, itselleni drag on varsin tuntematon taiteen muoto. Aarnipuun kirjan ansiosta olen alkanut uudelleen miettimään mahdollisuuksia käyttää dragia valtio-opillisena metodina jos ja kun väitöskirjani valmistuttua suuntaan tutkimaan syvemmin miehiä ja maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestelmässä. Kuten Aarnipuu toteaa: ”Mieheys ja maskuliinisuus ovat meidän kulttuurimme (sic) yhä sellaisia valkoisia alueita, että niiden parodioimisen, tuotteistamisen ja karnevalisoinnin mahdollisuudet ovat lähes rajattomat” (s. 297). Olisi esimerkiksi äärimmäisen kiehtovaa seurata kuinka naisnäyttelijä rakentaisi eleillään ja tyylillään Timo Soinin tai Jyri ”boy” Kataisen ja kuinka hahmo ottaisi yleisön omakseen kuin kyseiset poliitikot tosielämässäkin ”maskuliinisella olemuksellaan” turuilla ja toreilla. Minulla kun on vaikeuksia ymmärtää, mikä kyseisissä herroissa viehättää niin toisia miehiä kuin naisia.

Sivusin kyllä jo viimeisimmässä Politiikka-lehden artikkelissa pyöräilytrikoissa lehdissä paistattelevaa Alex Stubbia, kysymällä vetoaako hän ”feminiinisellä positiolla” enemmän naisiin kuin miehiin? Niin ikään retorisesti utelin pitäisikö homososiaalisuuden merkitystä arvioida uudelleen kyseisen esimerkin valossa vai onko kyseessä vain fallisen itsekorostuksen muoto, joka ei kyseenalaista valtarakenteita? Mutta tästä tematiikasta olisi syytä jatkaa.

 

Sääli on sairautta – eli Piilottajan päiväkirja

Friedrich Nietzscheen liitetty stoalainen sanonta ”sääli on sairautta” lienee yksi väärinymmärretyimmistä tai ainakin väärinkäytetyimmistä lentävistä lauseista. Länsimaisen filosofian historiaa lukeneet tietävät säälin käsitteen olleen se, joka yhdisti Nietzschen ja Baruch Spinozan, tuon Amsterdamin ateistijuutalaisen, filosofioita; Nietzschen tapaa käsittää sääliä ei voi ymmärtää ottamatta huomioon Spinozaa. Lukiessaan Spinozan Etiikasta säälin passion määritelmän Nietzschen tiedetään huudahtaneen: ”Vihdoinkin olen löytänyt hengenheimolaisen!” Sekä Nietzsche että Spinoza pitivät sääliä mielen heikkoutena. Spinozalle sääli on yksi surun muodoista.

Sääli on surua, johon liittyy idea pahasta, joka sattui toiselle, jonka kuvittelemme kaltaiseksemme. (E 3 affektien määritelmät 18)

Spinozalle säälin tunteen valtaama ihminen lamautuu, eikä pysty tekemään mitään. Tästä syystä säälistä on vapauduttava. Tämä tapahtuu passion muuttamiseksi aktioksi, mikä tarkoittaa pyrkimystä hallita tunteita tiedon avulla kunkin conatuksen mukaan. Rationalistina Spinozalle tieto ei tarkoita teknokraattista elämänasennetta: kärsivien ihmisten kohtelemista numeroina; vetoamista siihen, että valtiontalous romahtaa, jos sosiaalimenoja kasvatettaisiin tai valtio vastaanottaisi enemmän niin sanottuja kiintiöpakolaisia. Päinvastoin. Säälin ylittäminen abstrahoimalla kärsimys numeroiksi on esimerkki epäadekvaatista, ensimmäisen lajin tiedosta, imaginaatiosta. Se kun perustuu tilastolliselle yleistämiselle – ei ole olemassa mediaani-ihmistä, kaikki ihmiset poikkeavat keskiarvosta – ja on itsensä etäännyttämistä todellisuudesta. Sitä paitsi olisi lähtökohtaisesta outoa ajatella valtion tehtävänä olevan vastata yksilössä heränneeseen säälin passioon.

Spinozalle yksinkertaisimmin säälistä vapautuminen tapahtuu auttamalla ihan itse ja konkreettisesti niitä, joiden kohtalo aiheuttaa meissä sääliä. Aikuiskasvatuksen professori Juha Suoranta teoksessa Piilottajan päiväkirja antaa yhden esimerkin siitä, kuinka hän osoittaa säälin olevan sairautta; ylittää säälin passion muuttamalla se aktioksi. Kyseinen kirjanen on tositarina reilun vuoden takaa, kuinka Suoranta piilotti afganistanilaispojan, jonka Suomen ulkomaalaisviranomaiset olivat päättäneet palauttaa talibanien terrorisoimaan kotimaahansa koska Suomen poliisi oli hukannut – kuten myöhemmin kirjassa paljastuu – hänen henkilöpaperinsa.

Suoranta kuvaa kuinka hän yrittää hakea apua afganistanilaispojan piilottamiseen ja asioiden selvittämiseen luterilaiselta kirkolta. Kirkon diakonit ja papit ovat valmiita seuraamaan Kristuksen esimerkkiä nietzscheläisesti, mutta monet tamperelaisten paikallisseurakuntien kirkkovaltuutetut ajattelevat ihmistä yllä kuvatulla tavalla numeroina ja käyttävät luterilaista kirkkoa lähinnä ponnahduslautana uralleen kosiskellessa laumasieluisia viimeisiä ihmisiä. He ovat valmiita myymään ihmisenpojan 30 hopeakolikolla, jos se vain auttaa heidän omaa uraansa. Kirja myös osoittaa kuinka kamppailu suomalaista byrokratiaa ja absurdia maahanmuuttopolitiikkaa vastaan on kokonaan oma taiteen lajinsa. Kirjalla on onnellinen ja surullinen loppu. Päähenkilö, Ashraf Sahel, sai jäädä Suomeen (sen jälkeen kun hänen paperinsa löytyi ja maahanmuuttoviranomaiset myönsivät tehneensä virheitä) – toistaiseksi.

Sahel on edelleen epävarmassa oikeudellisessa asemassa. Hänellä on Sastamalassa opiskelupaikka, jonka perusteella hän saa oleskella Suomessa, mikäli hänen pankkitilillään on tarpeeksi rahaa. Harvempi tietää Suomen valtion vaativan kuin kiusaa tehden, että ulkomaalaisilla opiskelijoilla on oltava pankkitilillä tuhansia euroja rahaa (osoittaakseen tulevansa itsenäisti toimeen), mutta samalla valtio kieltää rehellisen työnteon ulkomaalaisilta opiskelijoilta (vaikka puhutaan työvoimapulasta ja kuinka työperäistä maahanmuuttoa olisi lisättävä). Niin ikään kallis pakollinen vakuutus on kustannettava itse.

Saako Sahel lopulta turvapaikkastatusta on edelleen epävarmaa. Afganistanissa kun ei virallisen Suomen – eduskunnan eli äänestäjien valitseman hallituksen – mukaan ole sotaa, ainoastaan ”sodan kaltainen tilanne”. Viimeksi eilen kokoomuslainen puolustusministeri Jyri Häkämies myönsi Afganistanin turvallisuustilanteen heikentyneen myös maan pohjoisosissa ja suomalaisruotsalaisten joukko-osastojen joutuneen jo useamman kerran pyytämään Yhdysvaltojen ilmavoimien tukea taisteluissa talibaneja vastaan, vaikka suomalaisten sotilaiden piti mennä Afganistaniin alun perin vain ja ainoastaan neuvonantajiksi kuin yhdysvaltalaisten sotilaiden Etelä-Vietnamiin 1960-luvun alkupuolella.

Nietzsche on sanonut myös: ”Tuska on tunteista ylväin, sääli alhaisin”. Tällä Nietzsche kuvaa sitä, kuinka kaiken maailman itsesäälissä rypevät propellipäät, jotka ovat itse kykenemättömiä tekemään muuta kuin spämmätä internetin ihmeellisessä maailmassa, ovat kaunaisia Suorannan kaltaisille ihmisille, jotka kääntävät säälin tunteen aktioksi henkilökohtaisesta vaivasta ja tuskasta piittaamatta, auttamaan maahanmuuttajia, ihmisiä, konkreettisesti matkalla kohti yli-ihmisyyttä. Itsekin olen Suorannalle kateellinen koska en kykene kääntämään passioitani aktioiksi.

PS. Piilottajan päiväkirjan facebook-ryhmä löytyy täältä. Ottamalla yhteyttä Suorantaan voit ostaa Piilottajan päiväkirjan ja samalla tukea Sahelin opintoja.

 

Amerikkalaisen miehen kulttuurihistoria

Rakas päiväkirja, esittelenpä vielä yhden miestutkimuksen klassikon selkeyttääkseni omaa ajatteluani (mikä on tämän päiväkirjan ensisijainen tarkoitus) ja toiseksi innostaakseni muitakin tutustumaan aiheeseen. Viime keväänä kävin Tukholmassa Hallongrottan nimisessä feministisessä kirjakaupassa (löytyy Slussenista osoitteesta Bergsundsgatan 25). Sieltä löytyy myös teoksia miesten ja maskuliinisuuden tutkimuksesta. Yksi mukaan tarttunut kirja oli Michael S. Kimmelin kirja Manhood in America, joka on kulttuurihistoria yhdysvaltalaisesta mieheydestä alkaen vuodesta 1850, jolloin monien miesten mielestä tasa-arvo oli jo saavutettu tai mennyt jopa liian pitkälle; valkoisesta – heteroseksuaalisuuden käsitettä ei tuolloin tunnettu – miehestä oli tullut alistettu naisten halutessa äänioikeuden ja mustien vaatiessa neekeriorjuuden kieltoa myös etelävaltioihin.

Kimmelin tutkimuksen keskeiseksi käsitteeksi nousee tee-se-itse-mies (engl. self-made-man), joka ilmaisee idealisoitua uudisraivaajahenkeä vastakohtana nynnyille (engl. sissy); miesten kamppailua naisia ja ennen kaikkea toisia miehiä vastaan osoittaakseen olevansa oikeita miehiä.

Syynä maskuliinisuuden kriisille oli ennen kaikkea elinkeinorakenteen muutos: miehet eivät enää kyenneet vaikuttamaan omaan työhönsä; mekaaninen teollisuustyö oli maataloustyötä vähemmän itsenäistä. Naisemansipaatiosta oli seurannut se, ettei naiset enää olleet yhtä riippuvaisia aviomiehistään ja isistään kuin edellisellä vuosisadalla: naiset saivat Yhdysvalloissa äänioikeuden vuonna 1920. Kimmel kertoo kuinka Yhdysvalloissa monet miehet ilmaisivat vihamielisyyttä naisemansipaatiota kohtaan syyttäen naisia egoismista ja kutsuen heitä ”miesmäisiksi lesboiksi”. Presidentti Theodore Roosevelt puhui siitä, kuinka ”amerikkalainen rotu tekee kuolemaa” kun on niin paljon avioeroja ja naiset eivät enää tee yhtä paljon lapsia kuin aikaisemmin, vaan menevät töihin kodin ulkopuolelle. 1900-luvun maailmansodat toivat hetkellistä helpotusta niiden maskuliinisuuden kriisiin. Rauhan aikana nuoria poikia kehotettiin osallistumaan partioliikkeeseen ja harrastamaan miehekkäitä urheilulajeja – baseballista ja jenkkifutiksesta tuli suosittuja lajeja.

Kimmelin mukaan amerikkalaiset miehet kehittivät kolme strategiaa säilyttääkseen tee-se-itse-mieheyden ainoana oikeana tapana olla mies. Ensinnäkin yhdysvaltalaisella mieheydelle on ollut ominaista voimakas individualismin ja riippumattomuuden korostaminen valtiosta. Toiseksi valkoista mieheyttä on korostettu vertaamalla sitä alkuperäisasukkaisiin, mustiin, maahanmuuttajiin sekä nynnyihin. Kolmanneksi viihdeteollisuus on ollut merkittävässä asemassa uusintaen tee-se-itse-mieheyden ihannetta ainoana oikeana tavoiteltavana mieheytenä. John Waynen tähdittämät lännenelokuvat ovat tietenkin kuin suora siirtymä 1800-luvun uudisraivaajien aikakaudelle, mutta myöskään Johnny Weissmullerin, Arnold Schwarzenegger, Sylvester Stallonen tai Bruce Willisin kaltaisten toimintatähtien poliittista tilausta ei pidä vähätellä tilanteissa, joissa amerikkalainen mieheys on ollut kriisissä.

Viimeisen vuosikymmenen aikana – Kimmelin teoksen toinen painos on vuodelta 2006 – tee-se-itse-mieheydestä on kuoriutunut ”vihainen valkoinen heteromies” kun kaiken maailman värilliset, maahanmuuttajat ja naiset ovat alkaneet vallata valkoisen mieheyden viimeisiä linnakkeita kuten armeijan ja urheilun maailman. Yhä useammat valkoiset amerikkalaiset miehet ovat alkaneet kokea sukupuolten ja rotujen tasa-arvoisuuden olevan heiltä pois.

Viimeisimpänä tee-se-itse -mieheyden ilmentymänä Yhdysvaltojen politiikassa voidaan pitää Teekutsu -liikettä, joka syntyi vastustamaan Barack Obaman hallinnon pyrkimystä pelastaa liittovaltion varoilla yhdeksän miljoonan asuntovelallisen ihmisen kodit pakkohuutokaupalta. Sen keskivertokannattaja on keski-ikäinen, kouluja käymätön, konservatiivisesti uskovainen, mutta hyvin toimeentuleva valkoinen mies.

Sen lisäksi, että Kimmelin kuvaus on itsessään kiehtova kuvaus viimeisen 150 vuoden yhdysvaltalaisesta kulttuurihistoriasta – siitä, että Saarnaaja (kuningas Salomon) oli oikeassa: ei mitään uutta alla auringon – ja auttaa ymmärtämään monia uuden mantereen ilmiöitä uudesta näkökulmasta, se auttaa käsitteellistämään myös suomalaista politiikkaa 2000-luvulla. Tarkoitan, että onhan esimerkiksi perussuomalaisuudessa monia tee-se-itse-mieheyden piirteitä; maskuliinisuuden kriisi, naisemansipaatio ja työelämän epävarmuus, selittää osaltaan miksi Timo Soinin retoriikka uppoaa niin moniin miehiin ja harvoihin naisiin. Itse asiassa tarkoitukseni on rakentaa yhden luvun teoreettinen tausta propellipääartikkeliini tee-se-itse-mieheyden käsitteen ja aikaisemmin esittelemäni Klaus Theweleitin kuvaukseen miesten fantasioista ympärille.