Journalismi


Rakas päiväkirja, viimeisen parin viikon aikana olen enemmän kuin ihmetellyt poliittista viestintää tai paremminkin sen heikkoutta.

Perinteisesti SKP:n Tiedonantajaa lukiessa olen törmännyt asenteeseen, jossa viestin läpimenemättömyydestä syytetään kaupallisten tiedotusvälineiden eli valtamedian tietoista syrjintää tai jopa salaliittoa. Ongelmaa ei nähdä:

(a) viestin sisällössä (eli asiassa)

(b) viestinnän muodossa (eli tavassa tai sanoissa)

Puolueet, yritykset tai kansalaisjärjestöt eivät ole halukkaita luonnollisestikaan muuttamaan viestinnän tosiasiallista sisältöä eli kohtaa a, joten he ovat yrittäneet muokata kohtaa b, eli sen muotoa. Kokoomus ja sen mainostoimisto Bob Helsinki ovat olleet tästä erinomaisia esimerkkejä. He ovat ymmärtäneet mistä poliittisessa viestinnässä on kyse.

Se, että perussuomalaisten niin sanottu työmies Matti Putkonen lähti pari viikkoa sitten Tiedonantajan linjoille lähettäen tiedotusvälineille pohjoiskorealaisen myllykirjeen, ei ole mikään ihme. Onhan sanottu, että jos Putkonen ei olisi ollut Metalliliiton ydinvoimalobbarina, myönteinen päätös kuudennesta ydinreaktorista – Otaniemen teknillisen yliopiston reaktori yleensä unohdetaan laskuista – olisi tehty jo 1990-luvulla.

Sen sijaan Hommafoorumia ylläpitäneen Matias Turkkilan nimittäminen perussuomalaisten viestintävastaavaksi osoittaa Timo Soinilta ymmärrystä, että perussuomalaisten viestinnälliset ongelmat eivät johdu kaupallisen median salaliitosta, vaan kohdassa b, eli viestin muodossa, on parannettavaa.

Turkkilalla on kova työ saada se vahinko korjattua, jonka Putkonen on saanut aikaan perussuomalaisissa viimeisen parin vuoden aikana.

Mutta eniten allekirjoittanutta on ihmetyttänyt kokoomuksen ja sen lähellä olevien piirien ulostulot sen jälkeen kun Helsingin Guggenheim-hanke kaatui kaupunginhallituksessa.

Perinteisesti Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja sen valtuuskunta EVA ovat onnistuneet rekrytoimaan viestinnän alan parhaimmiston leipiinsä. EK:n tiedottajat ovat kyenneet silmiäkään räpäyttämättä selittämään mediassa toimittajien esittämättä jatkokysymyksiä kuinka irtisanomiset ovat itse asiassa osaamisen vapauttamista työmarkkinoiden ja isänmaan palvelukseen tai kuinka ilmaisen lounaan tarjoilun lopettaminen lyhyillä lennoilla lisää asiakkaan vallinnanvaraa.

Nyt kuitenkin EVA:n puheenjohtaja Matti Apunen viime perjantain Ylen Pressiklubi-ohjelmassa sortui Tiedonantajan linjoille antaen ymmärtää, että Guggenheim-projektin epäonnistuminen ei johdu kohdista a tai b, vaan syy on viestin vastaanottajissa.

Vaikka olen aina pitänyt Apusta enemmän tai vähemmän ärsyttävänä provokaattorina, niin aikaisemmin ajattelin, että on hän sentään taitavampi media-alan ammattilainen kuin Aamulehden nykyinen päätoimittaja, mutta nähtävästi allekirjoittaneen täytyy olla itsekriittinen ja vaihtaa näkemystäni.

Rakas päiväkirja, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajilla on tapana vapun alla kirjoittaa vasemmiston tilalasta. Tänä vuonna Aamulehti tarttui haasteeseen, tosin vasta päivä vapun jälkeen. Kirjoituksessa verrataan työväenliikkeen vappua korkki auki unohtuneeseen puolityhjään simapulloon.

Pääkirjoitustoimittaja on oikeassa siinä, että vasemmistopuolueiden kannatus on historiallisen alhainen. Viime eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraattien kannatus oli 19,1%, vasemmistoliiton 8,1% ja SKP:nä sittemmin tunnetun Pakinkylän veljet nimisen urheiluseuran äänestäjien osuus 0,3%.

Vaikka viimeksi mainittu menettikin edes teoreettisen mahdollisuuden saada oma kansanedustaja tai minkäänlaista yhteiskunnallista valtaa jo 2000-luvun puolivälissä lahjakkaimpien nuorten lähdettyä puolueesta petyttyään siihen, olisi Aamulehden pääkirjoitustoimittajan ollut syytä omankin uskottavuuden kannalta huomioida kirjoituksessaan se tosiasia, että kahdella isommalla vasemmistopuolueella on enemmän vaikutusvaltaa yhteiskunnassa kuin vuosiin johtuen perussuomalaisten päätöksestä jättäytyä oppositioon. Vitsikkäät puheet kokoomuslaisen Jyrki Kataisen sosialistihallituksesta eivät ole täysin tuulesta temmattuja.

Mutta ongelmallisin väite, jonka Aamulehden pääkirjoitustoimittaja esittää on se, että hyvinvointivaltio olisi olemuksellisesti vasemmistolainen projekti: ”Hyvinvointiyhteiskunnan [sic] valmistuessa vasemmisto on menettänyt historiallisen tehtävänsä.”

Vaikka hyvinvointivaltio samaistetaan mielikuvissa ruotsalaiseen kansankotiin ja sen kurinpidollisiin suljettuihin instituutioihin, joiden tehtävänä on tuottaa kuuliaisia heteroseksuaalisia mies- ja naiskansalaisia teolliseen massatuotantoon perustuneeseen yhteiskuntaan, Volvon tehtaalle liukuhihnaan ääreen tai Pressbyrån kassalle, oli hyvinvointivaltio alun perin Otto von Bismarckin luomus. Häntä ei perinteisesti ole ollut tapana pitää kovin vasemmistolaisena. Saksan sosiaalidemokraatit tunnetusti kuitenkin otti omakseen Bismarckin ajatuksia kehittäen niitä eteenpäin, mikä johti erinäisten metamorfoosien kautta kommunististen ja sosiaalidemokraateista vasemmalle sijoittuvien puolueiden syntymiseen Saksassa ja pohjoismaissa. Nämä kun kokivat hyvinvointivaltion ongellisena kuin Björn ”Nalle” Wahlroos vastustaen oikeiston ja sosiaalidemokraattien konsensusta ja kuriyhteiskuntaa.

SDP:stä vasemmalle sijoittuville puolueille tuotannontavan muuttuminen, siirtyminen modernista teollisesta massatuotannosta ja sen tuotantosuhteita uusintaneesta hyvinvointivaltiosta kohti postmodernia informaatioteknologialle ja palveluille perustuvaa yksilökeskeistä kulutusyhteiskuntaa, ei ole yhtä haasteellinen kuin sosiaalidemokraateille.

Toki myös vasemmistoliitossa on sukupolvien välinen ristiriita ja tämä ilmenee esimerkiksi keskustelussa perustulosta tai kansalaispalkasta. Aamulehden pääkirjoitustoimittaja on siinä oikeassa, että SDP ja vasemmistoliiton suurten ikäluokat elävät yhä modernissa yhteiskunnassa ja yrittävät tehdä politiikkaa sen logiikalla postmodernissa yhteiskunnassa.

Viime vuoden ylioppilaskuntien edustajistojen vaaleissa vasemmistoliittoa lähellä olevat listat nousivat suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi ylioppilaskunnissa jättäen vihreät nuoret ja opiskelijat sekä kokoomusopiskelijat taakseen. Demariopiskelijat saivat lähinnä hajapaikkoja.

Vasemmisto-opiskelijoiden vaalivoittoa ylioppilaskuntien vaaleissa ei pidä liioitella, mutta ”unohtamalla” sen Aamulehden pääkirjoitustoimittaja itse tunnustaa kuuluvansa vanhempaan sukupolveen tai olemaan ymmärtämätön postmodernin yhteiskunnan poliittisista virtauksista väittäessään, että ”[v]ain kourallinen uskollisia vaeltaa vanhasta muistista kuuntelemaan rituaalisyistä pidettyjä poliittisia puheita. Mahtavat marssit ja suuret joukkokokoukset ovat pelkkä haipuva muisto.”

Pääkirjoitustoimittaja on oikeassa, jos vertailukohdaksi otettaisiin 1970-luku (olettavasti kirjoittajan oman nuoruuden). Mutta jos otamme vertailukohdaksi 1990-luvun lopun, niin sekä osallistujamäärät että nuorten osuus ovat kasvaneet vappumarsseilla huomattavasti. Nämä nuoret eivät kuitenkaan ole sosiaalidemokraatteja.

Rakas päiväkirja, stand up -komiikkaa harrastava ystäväni kertoi vitsin.

Mistä Aamulehden kulttuuritoimittaja tietää, että nuori mies on saanut pimpsaa?

– Siitä, että Norjan pääministerin kanslia on ehjä ja demarinuoret hengissä.

Vitsi on mielestäni onnistunut. Se paljastaa brutaaliudessaan Aamulehden kulttuuri- ja päätoimittajan kyvyttömyyden moraaliseen ajatteluun. Ystäväni ajatteli käyttää yllä mainittua vitsiä keikoillaan kunhan niin sanotusti pöly hieman ensin laskeutuu.

Kyseinen vitsi viittaa siis kulttuuritoimittaja Markus Määttäsen tajunnanvirtaan, että jos Anders Behring Breivik, Pekka-Eric Auvinen ja Matti Saari olisivat saaneet enemmän seksiä tytöiltä ja kouluissa olisi mukana ”vahva seksivalistus” lemmenoppiaineessa, niin mitään ei olisi tapahtunut.

Aamulehden vastaava päätoimittaja Jouko Jokinen ilmoitti myöhemmin, että hän on lukenut kyseisen tekstin ja piti sitä ihan hyvänä.

Kirjoitus ylitti kansainvälisen uutiskynnyksen ja sitä on käytetty esimerkkinä kuinka alas mielipidejournalismi voi vajota. Päätoimittaja on harmitellut, että joutui keskeyttämään kesälomansa, mutta ei ole vieläkään kyennyt tunnustamaan tekemäänsä virhettä.

Itselleni Aamulehden journalismin – kouluarvosanoin ilmaistuna – välttävä, jollei jopa heikko, taso ei ole mikään yllätys. Viime tammikuussa osallistuin keskustelutilaisuuteen, jonne oli kutsuttu 25-35 -vuotiaita työssä käyviä pirkanmaalaisia nuoria aikuisia, jotka eivät tilaa Aamulehteä. Kyseinen tilaisuus oli siis lehden lukijamäärän laskusta nuorten aikuisten keskuudessa huolestuneen Aamulehden tilaama.

Yllätyksekseni huomasin, että keskusteluun osallistujat jakoivat allekirjoittaneen näkemykset Aamulehden journalismissa ongelmakohdista. Olin kuvitellut valtio-opin tutkijana eläväni jotenkin marginaalissa ja näkemyksiäni poikkeuksellisina tai radikaaleina, mutta Nokian insinööri ja muut ”keskiluokkaiset” osallistujat olivat kutakuinkin kanssani samaa mieltä asioista.

Seuraavassa muutamia huomioita, jotka muistan käydystä keskustelusta.

  • Aamulehden otsikot ja ingressit ovat epäinformatiivisia. Esimerkiksi Helsingin Sanomien otsikoista ja alaotsikoista näkee suoraan, mitä juttu käsittelee, mutta Aamulehdessä jutun sisältö voi olla mitä tahansa; otsikko ja sisältö eivät kohtaa.
  • Mielipidepalstalla hyväksytään nimimerkit. (Tähän on tosin tullut muutos sitten kevättalven. Mutta se ei ole mielikuvaa lehden tasosta nostanut: Aamulehden toimittajat kirjoittavat nyt omalla nimellään ja naamallaan mielipiteitään Näkökulma -osioon. Miksi maksaa huonojen mielipiteiden lukemisesta, kun sitä voi tehdä ilmaiseksi Uuden Suomen blogipalvelussa? Näkökulma -osiolla Aamulehti alentaa journalisminsa tarpeettomaksi)
  • Pirkanmaan paikallisuutiset, mitkä voisivat olla Aamulehden vahvuus, ovat suppeita ja ne on monesti kopioitu edellisen päivän Helsingin Sanomista tai sieltä löytää samat jutut paljon paremmin kirjoitettuna aikaisemmin. Journalismia, joka esimeriksi asettaisi Tampereen kaupunginvaltuuston päätökseen laajempaan kontekstiin (mukaan luettuna poliitikkojen ja virkamiesten sidonnaisuudet), ei haluta tai osata tehdä.
  • Aamulehti on oikeistokonservatiivinen eläen niin sanotun ensimmäisen tasavallan vastakkainasetteluita yhä uudelleen. (Tässä sinänsä ei olisi mitään pahaa, jos lehti tunnustaisi poliittiset sidonnaisuutensa tai maailmankuvansa eikä yrittäisi näytellä jotain mitä se ei ole. Helsingin Sanomat tunnustaa nuorsuomalaisen taustansa ja on ilmoittanut rehellisesti kannattavansa Suomen Nato-jäsenyyttä jne.)
  • Aamulehti ei osaa tai halua käyttää hyväkseen yliopistojen tutkijoiden asiantuntemusta, vaan toimittajat kirjoittava mieluummin omia mielipiteitään (Poikkeuksena on Aamulehden alakerta, jonne olen itsekin pari kertaa kirjoittanut. Se onkin lehden luettavin osa.)
  • Aamulehden journalismi on reaktiivista sortuen nurkkakuntaisuuteen. Se ei kykene tekemään poliittisia aloitteita, jotka veisivät ihmiskuntaa aktiivisesti eteenpäin, vaan näyttäytyy lähinnä paikallisten K-kauppojen ja S-markettien mainoslehtenä.

Lyhyesti, Aamulehdellä olisi potentiaalia olla, ei ainoastaan Pirkanmaan, vaan koko Suomen edistyksellisyyden valonkantaja samalla tavoin Helsingin Sanomat, mutta siinä missä viimeksi mainittu on hyvän puolella pahaa vastaan, niin Aamulehti on erikoistunut olemaan pahan puolella hyvää vastaan. Määttäsen ihmisvihamielinen artikkeli ei ole poikkeus Aamulehden journalismissa.

Nähdäkseni Aamulehden taistelu pahuuden puolesta hyvyyttä vastaan, ei kuitenkaan johdu yksittäisistä toimittajista tai edes päätoimittajasta, vaan se on seurausta Alma median heikosta yrityskulttuurista ja huonosta johtamisesta.

Esimerkiksi se, että Alma median sai hiljalleen tuomion sukupuolisesta syrjinnästä, ei ole niinkään moraalinen ongelma, vaan kertoo siitä, että Alma median hallituksessa hyvä journalismi ei ole keskeinen rekrytointikriteeri yrityksen lehtiin.

Jos yrityksen johdolle kyky ymmärtää oikeaa ja väärää on lusikalla annettu, niin ei lopputuotteestakaan – tässä tapauksessa Määttäsen kirjoituksesta – voi kauhalla ammentaa. Aamulehdellä on sama ongelma kuin kirkolla: akateemisesti koulutettu urbaanit nuoret aikuiset ovat eettisempiä, sivistyneempiä ja maailmaa enemmän nähneitä kuin kyseisten instituutioiden edustajat.

Tammikuisesta keskustelutilaisuudesta kotiin päästyäni tulinkin siihen johtopäätökseen, että koko keskustelu oli ollut turha. Paradoksaalisesti Aamulehden kykyä tuottaa lisäarvoa omistajilleen on mahdollista parantaa vain ja ainoastaan omistajavaihdoksilla ja Alma median hallituksen uusimisella.