Postmoderni identiteetti / Rakas päiväkirja

Rakas päiväkirja, olen miettinyt siitä, miksi Kansan Uutisten Verkkolehdessä / Viikkolehdessä on ollut viime viikkoina tarve todistaa Vasemmistoliiton olevan työväenpuolue ja että Kokoomus ei sitä ole, puhumattakaan Perussuomalaisista. Tätä on pyritty osoittamaan sillä, että Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä tekee ylivoimaisesti eniten työelämän kehittämiseen liittyviä aloitteita eduskunnassa. Itse asiassa Kokoomus tai Perussuomalaiset eivät tee työelämään eksplisiittisesti liittyviä aloitteita laisinkaan. Kokoomus kategorisesti vastustaa Vasemmistoliiton tai SDP:n työelämänaloitteita, Perussuomalaiset joskus tukevat Vasemmistoliiton aloitteita passiivisesti, mutta puolueen eduskuntaryhmä ei itse ole aloitteellinen.

Tällainen ajattelu hämärtää sen, että monet äänestäjät eivät ajattele työväenpuolueen olevan se, joka pyrkii parantamaan työntekijöiden asemaa palkkaneuvotteluissa tai puhuttaessa työelämässä jaksamisesta tai muistaa niin sanotuista työelämän laadullisista kysymyksistä.

Se, että Kokoomus kykenee esiintymään työväenpuolueena on vasemmiston ja ennen kaikkea SDP:n omaa syytä. Tämä tuli erinomaisesti esille viime eduskuntavaalien alla kun silloinen SDP:n puheenjohtaja Eero Heinäluoma arvosteli ajatusta perustulosta ja antoi ymmärtää kaiken työn olevan arvokasta sinällään. Kyseessähän ei ollut ainoastaan kalvinistinen – sanalla sanoen uskonnollinen – käsitys työn siunauksellisuudesta, vaan osoitus Heinäluoman hyvin oikeistolaisesta itseymmärryksestä. Hänelle ei tullut mieleenkään, että työväenluokan alkuperäinen tehtävä ei ollut työn puolustaminen, vaan työstä vapautuminen tai ainakin työväen työtaakan kohtuullistaminen. SDP ja Sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike onkin näyttäytynyt sotien jälkeen lähinnä pääomapiirien etujen puolustajana.

Kokoomuksessa ajatellaan samalla tavoin: kun vientiyritykset voivat mahdollisimman lihavasti ne työllistävät joko suoraan teollisuuteen tai välillisesti palvelualoille. Oikeistolaisen ideologian mukaan valtion tehtävänä on huolehtia välillisesti – nykyään globaalissa kapitalismissa valtio ei enää kykene tekemään suoria interventioita kuten devalvaatiota – siitä, että vientiyritykset pärjäävät kansainvälisessä kilpailussa. Tämä tapahtuu pitämällä työväenluokan palkkavaatimukset kohtuullisina, järjestämällä halpaa tai ainakin veronmaksajien subventoimaan ydinenergiaa ja alentamalla pääoma- ja omaisuusverotusta, jotta saadaan investointeja.

Jos teollisuuden ja työväenluokan etu samaistetaan ja työ nähdään itsetarkoituksellisena, on aivan legitiimiä väittää Kokoomuksen olevan työväenpuolue tai sanoa, että ”vastakkainasettelujen aika on ohi”. SDP ja Sosiaalidemokraattinen ammattiyhdistysliike on saanut sitä mitä on tilannut.

Suomalaisessa yhteiskunnassa on kuitenkin tapahtumassa jatkuva rakennemuutos. Teollisuuden suhteellinen painoarvo kansantaloudessa on supistumassa. Kuten Vihreiden Jukka Relander runoillee: ei teollisuus ole kokonaan häviämässä, onhan Suomessa edelleen maanviljelyä, metsästystä ja keräilyä, mutta ei niillä ole enää samanlaista merkitystä kuin sata tai edes viisikymmentä vuotta sitten.

Työväenluokka ei ole sama kuin miesvaltaiset teollisuuden alat. Itse asiassa sosiologisesti tarkasteltuna tyypillisin työväenluokkalainen ihminen on ollut jo pidempään palvelu- tai hoiva-alalla työskentelevä nainen. Matti Putkosten ja muiden loikkaamiset Perussuomalaisiin kertovatkin lähinnä siitä, että sukupuolten välistä tasa-arvoa ja naisemansipaatiota vastustavat miehet kokevat nykyään olonsa ahtaaksi vasemmistolaisessa työväenliikkeessä. Heidän on vaikea hyväksyä yhteiskunnan muutosta. Miten muuten voi selittää sen, että EU:ta ihaileva ydinvoimalobbari Putkonen loikkaa puolueeseen, jonka eduskuntaryhmä vastusti ydinvoiman lisärakentamista ja jonka puheenjohtajan tunnetuimpia iskulauseita on: ”missä EU, siellä ongelma”? Naisvihamielisyys on Perussuomalaiset merkittävin vaalivaltti. Viha on sokeaa, se ajaa irrationaalisiin ja epätoivoisiin tekoihin.

Vasemmistoliitossa onkin SDP:tä paremmin kyetty ymmärtämään se, että työväenliikkeen historiallinen tehtävä ei ole lobata pääoman etuja tai alistaa työntekijät kuuliaisiksi pääomapiireille työnantajien puolesta. Niin ikään Vasemmistoliitossa on havaittu mediaaniäänestäjän olevan alempi toimihenkilönainen. Tämä ei kuitenkaan ole tarkoittanut sitä, etteikö Vasemmistoliitolla olisi edelleen vahvat siteet SAK:n joihinkin miesvaltaisiin liittoihin kuten Rakennusliittoon. Se onkin toiminnassaan suorastaan esimerkillinen ajaen kansallisuuteen tai sukupuolueen katsomatta Suomessa sijaitsevilla rakennustyömailla työläisten asiaa välittämättä työantajien painostuksesta.

Rakas päiväkirja, City-lehdessä Kristillisdemokraattisten nuorten entinen puheenjohtaja ja puolueen nykyinen viestintäpäällikkö, kolmatta tutkintoa suorittava ikuisuusopiskelija Asmo Maanselkä sanoi, että moni liberaalina itseään pitävä on itse asiassa konservatiivi. Maanselkä on oikeassa. Miten muuten on mahdollista selittää sitä, että vielä pari vuotta sitten enjoy capitalism -paidoista tunnetuista Kokoomusnuorista on kuoriutunut konservatiivisia nationalisteja?

Se, mitä poliittinen liberalismi oikeasti tarkoittaa, näyttää olevan haussa niin vasemmistossa kuin oikeistossa, mukaan luettuna poliittiselle kentälle uutena pyrkivässä Muutos 2011 -puolueessa, joka puheenjohtajavaihdoksen myötä on esiintynyt maahanmuuttokriittisyyden sijasta tai rinnalla Bal-Sagothin musiikista diggaavana liberaalina ja suoraa demokratiaan kannattavana vaihtoehtona.

Ongelma on vain siinä, että jokainen edes jotain valtio-opillisesta ajattelusta jotain ymmärtävä tietää liberalismin ja suoran demokratian olevan toisilleen täysin vastakkaisia ideologioita. Poliittinen liberalismi yksinkertaistettuna on aate, joka suojaa kansalaisen eli porvarin oikeuksia kuninkaan mielivallalta. Sen ensimmäisiä ilmaisuja oli mm. Magna Carta. Poliittisista filosofeista ehkä keskeisin liberalismin teoreetikko on ollut John Locke. Häneltä on peräisin mm. huomautus: ”Vaikka kenraali voi tuomita sotamiehen kuolemaan, jos tämä jättää paikkansa tai ei noudata epätoivoisia käskyjä kaikessa ehdottomassa elämän ja kuoleman vallassaan hän ei voi käyttää penniäkään sotamiehen omaisuudesta tai ottaa rahtuakaan tämän tavaroistaan (139)”. Sen lisäksi, että Lockella omaisuuden suojelu menee kaiken muun edelle hänen valtio-opissaan, on hän valmis rajoittamaan hallituksen mielivaltaa esimerkiksi vähemmistöjä kohtaan.

Hallituksen koko valta on vain valta edistää yhteiskunnan hyvää. Sen ei pitäisi olla rajatonta mielivaltaa, ja sitä pitäisi harjoittaa vakiintunein ja julkisin laen. Silloin ihmiset tietävät velvollisuutensa ja ovat turvassa ja vakaasti lain rajojen sisällä. Silloin myös valtiaat pysyvät heille kuuluvissa rajoissa eivätkä joudu kiusaukseen käyttää käsissään olevaa valtaa sellaisiin tarkoituksiin ja sellaisiin tekoihin, joita he eivät tuntisi eivätkä haluaisi omikseen (137).

Locken teos Two Treatises of Government, josta edelliset siteeraukset siis ovat, ei ole ainoastaan apologia kuninkaan mielivaltaa, vaan myös suoraa demokratiaa vastaan. Tunnetusti Ranskan vallankumouksen teoreetikkona pidetty Jean-Jacques Rousseau kannatti suoraa demokratiaa siirtäen kuninkaan absoluuttisen vallan kansankokoukselle siten, että rousseaulaista suoraa demokratiaa voidaan pitää niin ikään absoluuttisena. Rousseau katsoi, ettei liberalismia tarvita. Kansan on kaikkivaltias ja jos kansan enemmistön niin päättää, se saa tehdä mitä lystää: kontrolloida joidenkin ihmisten pukeutumista; kieltää hunnun käytön julkisilla paikoilla tai esimeriksi verottaa rikasta vähemmistöä poikkeuksellisen ankarasti jne. Liberalismia korostavissa poliittisissa järjestelmissä tällainen olisi mahdottomuus. Siellä vähemmistöillä on suoja monarkialta/demokratialta olkoon kyse sitten pukeutumisesta tai oikeudesta nauttia oman työnsä hedelmistä. Yhdysvaltojen perustuslain on väitetty olevan Locken yhteiskunta- ja moraalifilosofian vulgarisoitu versio. Amerikan ihmemaassa valtion tehtävä on suojella yksilön vapautta kanssaihmisten suvaitsemattomuudelta, ei rajoittaa kansalaisoikeuksia.

Rousseaun valtio-oppi on jokseenkin realistisempi kuin Locken, joka joutuu monessa kohdin viittaamaan Raamattuun oikeuttaakseen näkemyksiään. Locken esimeriksi väittää rahaa ja omaisuutta olevan luonnontilassa, mutta silti hän perustelee yhteiskuntasopimukseen astumista eli valtion perustamista halulla suojata omistusoikeus. Aivan kuin vapaus olisi luotava keinotekoisesti pakkovallan avulla jotta voitaisiin väittää vapauden olevan ihmiselle luonnollinen olotila?

Niin ikään Locken ihmiskäsitys tabula rasoineen on ristiriidassa nykybiologian kanssa. Mutta ajatukset tyhjästä mielestä, joka voidaan kasvatuksella täyttää, tai ihmisten perustavanlaatuisesta tasa-arvosta ei olekaan tarkoitus olla luonnontieteellinen fakta, vaan Locke yrittää legitimoida kapitalismia ajatuksella, josta nykyään käytetään ilmaisua ”Amerikkalainen unelma”. Kaikki ihmiset ovat samalla lähtöviivalla ja kyse on viime kädessä vain ja ainoastaan omasta ahkeruudesta, ei siitä, ovatko nallekarkit menneet kaikille tasan. Valtion tehtävänä on ihmisten normalisointi, jotta kaikki pelaisivat samoilla säännöillä. Kapitalismissa valtio tuottaa siis vapautta häivyttämällä ihmisten väliset ruumiilliset erot vaikka väkisin.

Olen siis lyhyesti osoittanut, etteivät ainoastaan ranskalainen suora demokratia ja angloamerikkalainen liberalismi ole toisilleen vastakkaisia aatteita, vaan tasa-arvodiskurssi on välttämättömyys kapitalistisille tuotantosuhteille. Näin ollen esimerkiksi konservatiiviksi julistautunut Kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman, joka on joskus antanut ymmärtää, etteivät ihmiset olisi lähtökohtaisesti tasa-arvoisia, sahaa niin sanotusti omaa oksaansa jos ja kun hän kannattaa oikeasti globaalia kapitalismia. En nimittäin ole siitä aivan varma. Hänkin kun maahanmuuttokriittisyydessään muistuttaa enemmän antiglobalisaatioaktivistia.

Rakas päiväkirja, luin Tiia Aarnipuun kolmisen kuukautta sitten julkaistun teoksen Sinivalkoisissa höyhenissä. Se kertoo hengästyttävään tahtiin suomalaisesta drag-kulttuurista, teatraalisesti naisiksi pukeutuvista miehistä ja miehiksi pukeutuvista naisista. Kävin ohimennen kuuntelemassakin heinäkuussa Aarnipuun kirjaesittelyä, mutta en tuolloin uskaltanut esittää filosofista yleisökysymystä, joka on siitä lähtien vaivannut mieltäni: onko Johanna ”Tuxu” Tukiainen drag? Lukiessani kyseistä teosta, yritin löytää vastausta kysymykseen, mutta en onnistunut sitä löytämään. Tuxu kun esittää itseään ja ”omaa” sukupuoltaan, mutta silti hän on mielestäni sitä, mitä ymmärrän sanalla drag; ainakin minua Tukiaisen esitykset Hymyn tai Seiskan sivuilla kiehtovat kierolla, oudolla ja hyvällä tavalla (vaikka olen myös tietoinen siitä, Tuxun esitystä auttaa ymmärtämään hänen ”menestyksen teologiansa”, josta olenkin kirjoittanut aiemmin).

Vastausta mieltäni painaneeseen kysymykseen en siis Sinivalkoisista höyhenistä löytänyt, mutta kaiken näköistä muuta enemmän tai vähemmän mielenkiintoista kylläkin. Tunnustan selanneeni nopeasti jotkin luvut: en löytänyt niistä minkäänlaista kiinnekohtaa elämääni ja hyppäsin sivut yli. Kaksi asiaa saivat kuitenkin pysähtymään hetkeksi. Ensinnäkin kysymys siitä, miksi Riihimäki on Suomen drag-kaupunki numero yksi? Selittävä tekijä lienee Riihimäen poikkeuksellisen vahva teatteriskene niin pieneksi kaupungiksi, mutta se ei selitä koko ilmiötä.

Toiseksi kirjassa mietitytti puolitutut nimet Helsingin yliopiston entisen Kristiina-instituutin, nykyisen sukupuolen tutkimuksen laitokselta. Useimmat Aarnipuun haastattelemat drag-kingit kun ovat tai ovat olleet tutkijoita Helsingin yliopistossa. Tähän lienee selityksenä kingeilyn pienet piirit, Aarnipuun haastattelujen valikoivuus ja ennen kaikkea Helsingin ”kosmopoliitti ilmapiiri” eli sanalla sanoen: DTM. Tampereella tai muissa Suomen yliopistokaupungeissa huolimatta naistutkimusten laitoksista kingeily ei ole saavuttanut samanlaista suosiota tai jatkuvuutta (vaikka tiedän sitäkin opiskelijoiden parissa harrastetun). Paula Kuosmasen kommentti Aarnipuun kirjassa on kuvaava.

Silloin kun drag on lesbo- tai homokulttuurin sisällä, se parhaimmillaan eksplikoi ja käsittelee jotain alakulttuurin sisäisiä sukupuoleen liittyviä normien rikkomisia ja halun ylittämistä. Vaikka ihan sitä, että voi haluta jotain feminiinistä kun se on miehessä, maskuliinista kun se on naisessa. (s. 222.)

Kuosmasen kommentti ajoi miettimään dragin poliittisuutta. Aarnipuu tulkitsee Kuosmasta siten, että hänen mielestään kingeilyn olisi parasta tulevaisuudessakin pysyä lesbokulttuurin sisäisenä ilmiönä (ja tämä siis selittää miksi kingeily ei näytä kiinnostaneen samalla tavalla vaikkapa tamperelaisia sosiologeja tai työelämän tasa-arvotutkijoita: he eivät ole kyseisen kulttuurin (sic) sisällä toisin kuin monet HY:n yliopiston sukupuolentutkijat). Ymmärrän Kuosmasen ajatuksen siitä, että katsoja haluaa haluta esiintyjää niin, että hän ainakin fantasian tasolla voi kuvitella halunsa tulevan tunnustetuksi haluna. Niin ikään ymmärrän hänen pelon siitä, että kingeilykin alistetaan osaksi kapitalistisia tuotantosuhteita samalla tavoin kuin kaikenmaailman silläsilmällä -ohjelmat ovat tehneet homoseksuaalisuudesta vastakulttuurin sijasta elimellisen osan kapitalistista kulutuskulttuuria.

Siitä huolimatta en malta olla kysymättä, että olisiko kingely yksi tapa problematisoida seksuaali-identiteettiä myös niin sanotun enemmistön keskuudessa? Näyttelijä Minna Kivelä kertoo Aarnipuun kirjassa kuinka heteroseksuaaleina itseään pitävät naiset löytävät itsestään aivan uusia ulottuvuuksia työpaikkojen pikkujouluissa hänen drag-king -esityksistä. ”Olen huomannut, että naiset ovat tosi kiinnostuneita. Hakevat tanssimaan ja flirttailevat ihan avoimesti” (s. 192). Myös miehet tulevat juttelemaan autoista Kivelän esittämälle automiehelle, vaikka nämä tietävät Kivelän olevan de jure nainen. Kivelä sanoo, ettei hän ymmärrä autoista mitään.

Vaikka kirjoitin valtio-opin pro gradu -tutkielmani Judith Butlerista, jolle drag on ollut keskeinen innoittaja hänen käsitteellistäessä sukupuolta ja politiikkaa, itselleni drag on varsin tuntematon taiteen muoto. Aarnipuun kirjan ansiosta olen alkanut uudelleen miettimään mahdollisuuksia käyttää dragia valtio-opillisena metodina jos ja kun väitöskirjani valmistuttua suuntaan tutkimaan syvemmin miehiä ja maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestelmässä. Kuten Aarnipuu toteaa: ”Mieheys ja maskuliinisuus ovat meidän kulttuurimme (sic) yhä sellaisia valkoisia alueita, että niiden parodioimisen, tuotteistamisen ja karnevalisoinnin mahdollisuudet ovat lähes rajattomat” (s. 297). Olisi esimerkiksi äärimmäisen kiehtovaa seurata kuinka naisnäyttelijä rakentaisi eleillään ja tyylillään Timo Soinin tai Jyri ”boy” Kataisen ja kuinka hahmo ottaisi yleisön omakseen kuin kyseiset poliitikot tosielämässäkin ”maskuliinisella olemuksellaan” turuilla ja toreilla. Minulla kun on vaikeuksia ymmärtää, mikä kyseisissä herroissa viehättää niin toisia miehiä kuin naisia.

Sivusin kyllä jo viimeisimmässä Politiikka-lehden artikkelissa pyöräilytrikoissa lehdissä paistattelevaa Alex Stubbia, kysymällä vetoaako hän ”feminiinisellä positiolla” enemmän naisiin kuin miehiin? Niin ikään retorisesti utelin pitäisikö homososiaalisuuden merkitystä arvioida uudelleen kyseisen esimerkin valossa vai onko kyseessä vain fallisen itsekorostuksen muoto, joka ei kyseenalaista valtarakenteita? Mutta tästä tematiikasta olisi syytä jatkaa.

Rakas päiväkirja, opetusministeri Henna Virkkunen romutettuaan yhdessä Sari Sarkomaan kanssa suomalaisen yliopistojärjestelmän on siirtynyt perusopetuksen pariin. Yle kertoo Virkkusen luvanneen lahjakkaille oppilaille erityisopetusta. Lahjakkuus tarkoittaa ei tarkoita tässä yhteydessä sitä, mitä lahjakkuutta tutkineet, esimerkiksi professori Kari Uusikylä, sillä ymmärtävät: kaikki ovat jollain alalla lahjakkaita, ongelma on miten löytää kunkin lahjakkuus, vaan ainoastaan sinä, mitä Kokoomuksen puoluetoimistolla pidetään lahjakkuutena.

Kyse ei ole mistään Virkkusen herätyksestä, vaan se, että tietty ryhmä niin sanottuja lahjakkaita oppilaita nostetaan kaapin päälle, liittyy Kokoomuksen puoluetoimistolla kuulemma suuren suosioon saaneen taloustieteilijä Richard Floridan ajatukseen luovasta luokasta. Virkkusen ehdotukset kertovat Kokoomuksen halusta luoda luova luokka Suomeen vaikka väkisin.

Luovan luokan käsitteen lisäksi Florida tunnetaan väitteestä, että luovan talouden ja homoseksuaalien alakulttuurien kukoistavuuden välillä olisi korrelaatio: hänen mukaansa alueilla, joilla homoseksuaaleja on paljon, voivat hyvin myös luovan talouden osa-alueet. Tämä tekee puolestaan ymmärrettäväksi sen, miksi Kokoomuksen kesäisessä puoluekokouksessa – joidenkin mielestä ehkä hieman yllättäen – meni läpi ehdotus sukupuolineutraalista avioliitosta.

Luova luokka on yhteydessä myös niin sanottuun maahanmuuttokeskusteluun. Lainaan seuraavassa Jussi Vähämäen teosta Itsen alistus. Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa.

Minkälainen on luova kaupunki? Sen korttelijako ei varmaan ole perinteinen tai edes paljaalle silmälle näkyvä, vaan pikemminkin henkinen. Siellä jokaisella ihmisellä on oma paikkansa ja siellä luovalla ihmisellä pitää olla käytettävinään ainakin filippiiniläinen nanny, nigerialainen prostituoitu, brasilialainen transvestiitti, venäläinen viulunopettaja, koiraa ulkoiluttava opiskelija, värikäs köyhä taiteilija ja leegio muuta halpaa työvoimaa, joka palvelee baareissa, kiikuttaa pizzaa ja niin edelleen. On siis oltava halpaa työvoimaa, joka ei luo, vaan palvelee, siis työvoimaa, joka on oikeudetonta ja siksi palveluhenkistä. (Vähämäki 2009, 130.)

Luova luokan luominen merkitsee siis myös monietnisen osattoman työväenluokan paluuta. Keskeinen käsite, jota liian harvoin näkee suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä tai poliittisessa keskustelussa onkin etnoluokka.

Miksi sitten niin sanottua monikulttuurisuutta vastustetaan kaikista voimakkaimmin poliittisessa oikeistossa jos ja kun monikulttuurinen yhteiskunta on nimenomaan oikeistolainen projekti ja kuuluu elimellisenä osana luovan luokan luomiseen? Yleinen vastaus on se, että poliittinen oikeisto ei ole mikään yhtenäinen ryhmä. Esimerkiksi Kokoomuksen sisällä liberaalit ja konservatiivit kamppailevat koko ajan vallasta ja näin ollen myös siirtolaispolitiikan suunnasta jne.

Tällainen tulkinta on kuitenkin väärä. Todellisuudessa liberaalin ja konservatiivisen oikeiston välinen konflikti on näennäinen. Ne tukevat poliittisissa pyrkimyksissä toisiaan. Ei ole vahinko, että porvarihallitukseen luotiin erillinen maahanmuuttoministerin salkku ja tuo salkku annettiin yhdelle eduskunnan oikeistolaisimmalle kansanedustajalle.

Konservatiivit hoitavat likaisen työn. He pitävät huolen siitä, että luovaa luokkaa palvelevan monietninen työväenluokka on tulevaisuudessakin oikeudetonta ajamalla heidät harmaan talouden piiriin vaatimalla tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa ja pitämällä meteliä ”sosiaalitukien väärinkäytöstä” yhdessä oikeistopopulistien kanssa. He huolehtivat siitä, että maahanmuuttajat eivät vahingossakaan integroidu suomalaiseen yhteiskuntaan, koska silloin maahanmuuttajat voisivat alkaa vaatimaan oikeuksiaan, mikä tulisi porvaristolle kalliiksi.

Liberaalit boheemiporvarit nauttivat monikulttuurisen yhteiskunnan hedelmistä: he saavat cappuccinonsa luovaan hintaan kun sen tarjoilee maahanmuuttaja tai siirtotyöläinen, jonka työehtosopimusta on tulkittu luovasti. Liberaalit boheemiporvarit ja luova luokka tarvitsevat monikulttuurista yhteiskuntaa (niin kauan kun se vastaan heidän omia fantasioitaan): oikeudetonta – palvelualtista kuten Vähämäki asian ilmaisee – työvoimaa, joka innostaa luovuuteen toimien inspiraation lähteenä, mahdollistaa luovan luokan olemassaolon.

Viime kädessä oikeistoradikaalit pitävät luovan luokan puolta väkivallan avulla. Jos porvarillisen valtion virallinen väkivaltakoneiston, ulkomaalaispoliisi, maahanmuuttoviranomaiset ja rajavartiolaitos, kontrolli pettää, on oikeistoradikaalien helppo asettaa monikulttuurisessa yhteiskunnassa toisistaan tarkoitukselle irrallaan pidetyt ja jo valmiiksi alistetut, riistetyt ja sorretut etniset ryhmät tappelemaan keskenään lähiöissä, jonne Kokoomuksen äänestäjät eivät itse uskalla edes mennä. Kokoomuksen konservatiivisiipi saa jälleen tekosyyn rajoittaa vapauksia entisestään suojellakseen luovaa luokkaa ja väkivallan kierre on valmis.

Tilanteessa, jossa liberaali oikeisto, konservatiivinen oikeisto, populistinen oikeisto ja oikeistoradikalismi ruokkivat toinen toisiaan, ei vasemmistolla ole muuta mahdollisuutta kuin ajautua apatiaan odottamaan maailmanvallankumousta, aikaa jolloin kaikki kansat on veljet keskenään.

Rakas päiväkirja, en ole muistanut kehua keskustalaisia poliitikkoja moneen kuukauteen, teen sen nyt kun eduskuntavaaleihin on vajaa vuosi ja Keskusta on nähtävästi avannut vaalikampanjansa.

Ensinnäkin kuluvalla viikolla energiaverouudistuksesta syntynyt farssi alleviivaa sitä, ettei entinen pääministeri ja tuleva vuorineuvosten lobbari Matti Vanhanen nyt ihan surkea poliitikko ollut. Sen lisäksi, että hänellä oli valtiomiesmäisen huono muisti, onnistui hänen salvata Vihreiden kannatuksen nousu ottamalla kansanedustaja Oras Tynkkynen valtioneuvoston ilmastopoliittinen asiantuntijaksi. Tämä oli tekona merkittävämpi kuin Vihreiden ottaminen hallitukseen. Se on vapauttanut hallituksen Suomen historian ympäristövihamielisimpään politiikkaan.

Siinä missä Kokoomus otti vihreyden haltuun mainostoimiston avulla viime puoluekokouksessa viidellä miljoonalla vihreällä sävyllä, Vanhanen teki kuin Urho Kaleva Kekkonen vuonna 1966 nimittäessään kansanrintamahallituksen ja halatessaan SKDL:n säröille. Keskustan ei ole tarvinnut edes teeskennellä vihertymistä, toisin kuin Kokoomuksen, ja Vihreät ovat joutuneet rikkomaan kaikki vaalilupauksensa ja periaatteensa ajatellen niin ydinvoima-, liikenne-, alue-, korkeakoulu- kuin ympäristöpolitiikkaa. Perustulon ”unohtamisesta” on turha edes mainita.

Toiseksi tänään Ylen uutisissa kerrottiin kuinka Keskusta on ärähtänyt Ruotsin kielen asemasta. Tapaus on saanut alkunsa RKP:n ja Keskustan välisestä kiistasta, kuuluvatko Keski-Pohjanmaan ruotsinkieliset kunnat Etelä-Pohjanmaan vai Oulun aluehallinnon alaisuuteen. RKP:n edustajat ovat oikeassa: syynä on tulevat vaalit.

Keskustalla ja sen edeltäjällä Maalaisliitolla on pitkät perinteet kielikysymyksen ottamisesta vaaliaseeksi. Viittaan jälleen Kekkoseen. Ei nimittäin ollut vahinko, että legendaarisessa pamfletissaan Demokratian itsepuolustus Kekkonen samaan aikaan vaati oikeistoradikaaleille roturealisteille kurinpalautusta, puolusti länsimaista liberaalia demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta, mutta myös vaati siirtymistä suhteellisesta vaalitavasta enemmistövaalitapaan. Tämä kun ei olisi tehnyt ainoastaan IKL:stä ja Kokoomuksesta marginaalipuolueita, vaan pyyhkinyt RKP:n puoluekartalta. Suomessa oltaisiin siirrytty Maalaisliiton ja SDP:n kaksipuoluejärjestelmään.

Voimme nähdä yllä kuvatussa yhtymäkohtia nykyiseen poliittiseen tilanteeseen, jossa Perussuomalaisten kannatus kyselyissä on noussut yli 10 prosentin ja heidät on otettava vakavasti mietittäessä seuraavan hallituksen kokoonpanoa. Ensimmäisen kasvusysäyksen Perussuomalaiset saivat Keskustalta viime kunnallisvaalien alla vanhojen SMP:läisten isäntien entisten puoluekirjojen alkaessa poltella taskussa Keskustan unohdettua ”köyhän asian” haaliessaan epämääräisiä vaalirahoja helluntailaisilta liikemiehiltä. Sittemmin Perussuomalaisten kannatuksen kasvua on mm. selittänyt Etelä-Suomen pienten taantuvien teollisuuskaupunkien demarien sekä kokoomuslaisten nuorten ja vanhempienkin konservatiivien loikkaukset.

Keskusta on siis aloittanut vaalikampanjansa tyylillä houkutellakseen Perussuomalaisiin loikanneita takaisin sen syntysijoilla nyt kun Perussuomalaisten pitkäaikaisin kansanedustaja, Raimo Vistabacka, on ilmoittanut, ettei ole lähdössä enää ehdokkaaksi. Olen tosissani kun käytän ilmaisua tyylillä. Keskustan vaalikampanja on paljon hienostuneempi kuin esimerkiksi Kokoomuksen läpinäkyvä ja arrogantti kahden kärjen taktiikka. Kokoomuksen puoluetoimistossahan on selkeästi sovittu, että julkisuudessa Jyrki Katainen ja Alexander Stubb esittävät ”hyvää poliisia” ja Ben Zyskowicz ”pahaa poliisia” hätyytellessään esimerkiksi ”sosiaaliturvan väärinkäyttäjiä”. Ei ole Keskustan perinteen mukaista mennä yhtä halpamaisiin temppuihin luodessaan liittosuhdetta potentiaalisiin äänestäjiin. Tällaisissa tilanteissa paljastuu kuinka Kokoomus on pohjimmiltaan konservatiivi- ja Keskusta liberaalipuolue. Santeri Alkio oli alun perin nuorsuomalainen.

Jos Perussuomalaisten gallup-kannatus realisoituu, puolue pääsee hallitukseen ja puheenjohtaja Timo Soini kerrankin pitää sanansa, on selvää, että Keskusta yrittää samaa temppua kuin nyt Vihreiden kanssa ja näin säilyttää Suomessa porvarillinen hegemonia. Siihen Keskustalla on kaikki edellytykset.