Touko 2011


Rakas päiväkirja, viimeistä edellisellä viikolla SDP vaati, että myös vasemmistoliitto on otettava hallitusneuvotteluihin sen jälkeen kun kokoomus oli ilmoittanut pyytävänsä vihreitä mukaan. Neuvotteluihin osallistuminen on viisasta, mutta toivottavasti kukaan ei omaa niin heikkoa poliittista arvostelukykyä, että kuvittelisi vasemmistoliitolle olevan mielekästä osallistua myös kokoomusvetoiseen hallitukseen.

Eräät puolueen aktiivit ovat epäilleet julkisesti puolueen johdon olevan kykenemätön viemään salaista strategiaa loppuun ja kuvittelevat puolueen johdon oikeasti olevan halukas osallistumaan kokoomuslaisen Jyrki Kataisen luotsaamaan hallitukseen. Vasemmistoliiton historian tuntien ymmärrän tällaisten epäilijöiden ensireaktiot ja olen valmis antamaan ne heille anteeksi. Itse luotan puolueen johtoon, että se pidättäytyy alkuperäisessä ”salaisessa” suunnitelmassa.

Vasemmistoliiton osallistumisessa säätytalolla pidettäviin hallitusneuvotteluihin on siis kyse on performatiivisesta aktista, jolla valmistaudutaan siirtymään oppositioon erottautumalla keskustasta ja ennen kaikkea perussuomalaisten kaikkea vastustavasta oppositiopolitiikasta. Vasemmistoliitto on nyt kyennyt luomaan kuvaa kaupallisen median kolumnisteille, että se on muutakin kuin ei-puolue ja kun se jonain päivänä tulee saamaan oikeasti vaalivoiton, on se valmis hallitusvastuuseen.

Niin ikään elimellisenä osana vasemmistoliiton salaista strategiaa on saada joitain aloitteita läpi käytävissä hallitusneuvotteluissa (koskien esimeriksi minimitoimeentulon korotusta) ja vaikka puolue lopulta siirtyykin oppositioon, on epätodennäköistä, että hallitusohjelmasta aloitettaisiin uudet neuvottelut. Tällaisessa tapauksessa vasemmistoliito voisi ohjelmaan lobbaamia asioita kannattaa oppositiosta käsin, vaikka kokonaisuutena vastustaisikin hallituksen leikkauslinjaa.

Kuvaamani vasemmistoliiton hallitusneuvotteluiden salainen strategia liittyy vaalien jälkeen tekemääni havaintoon, että vasemmistoliitto on ”siirtynyt tietoisuudesta itsetietoisuuteen; politiikan muoto ja sisältö ovat vihdoin harmonisoituneet ja puolue on löytänyt oman paikkansa maailmassa ja historiallisen tehtävänsä osana luomakunnan kehityskulkua kohti absoluuttista henkeä.”

Jos vasemmistoliiton äänestäjät oikeasti haluaisivat päästä ensisijaisesti vaikuttamaan edustuksellisen demokratian, eli Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa muotoutuneen porvarillisen poliittisen tyylin (johon näyttää kuuluvan mm. ajatus, että ”keskeneräisistä asioista ei tiedoteta” tai on oltava valmiita ottamaan kokoomuslaisten virkamiesten leikkauslistat sellaisenaan, koska pitää olla ”vastuullinen”) ja oikeusjärjestelmän kautta, niin saman tien olisi kannattanut äänestää SDP:tä. Muutama tuhat ääntä lisää demareille olisi tehnyt Jutta Urpilaisesta hallitustunnustelijan. Jos näin ”rationaalisesti” ajattelee, niin Matti Viialaisen puheet vasemmistoliiton ja SDP:n yhdistämisestä olivat sittenkin ymmärrettäviä.

Ne ihmiset, jotka pyrkivät edistämään uraansa puolueen jäsenkirjan avulla, ovat Etelä-Suomen kaupungeissa ymmärtäneet jo liittyä vihreisiin. Pohjois-Suomessa vasemmistoliitolla on aidosti valtaa kunnallisella tasolla, mutta kuvaavaa onkin, että nimenomaan lappilainen Markus Mustajärvi löi hanskat tiskiin ensimmäisenä.

Mainokset

Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomat on keskittynyt kuluneella perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon kymmenenvuodentakaisten internetkirjoitusten moralisointiin. Helsingin Sanomien tutkivat journalistit löysivät Halla–ahon jäljiltä kirjoituksen, jossa hän kyseenalaisti mm. ajatuksen universaaleista ihmisoikeuksista.

Halla-ahon itse antaa ymmärtää olevansa 2010-luvun Paavo Väyrynen: hänen sanomisiaan – tai oikeastaan kirjoituksiaan – irrotetaan asiayhteydestä; hän on mediapelin uhri, etelän median kiusaama jne.

Viime torstain Aamulehden Moro-liitteessä Tampereen apulaispormestari Kristiina Järvelä niin ikään kyseenalaisti ajatuksen universaaleista ihmisoikeuksista käyttäen – hänen mielestään häiritsevästi – alkoholia nauttivista nuoremmista ja vähän vanhemmistakin ihmisistä ilmaisua elävät roskat.

Myös Järvelä selitteli myöhemmin sanavalintaansa. Hän lähetti saman viestin copy-paste toimintoa hyväksi käyttäen niille, jotka olivat kehdanneet huomauttaa ilmaisun elävät roskat olevan kyseenalainen. Vastauksessaan Järvelä kertoi anekdootin kuinka hän oli avaamassa homoseksuaalien tapahtumaa ja joku ohikulkenut katujennainen oli huudellut samalla rivouksia.

Se, miksi kykypuolueen apulaispormestari oikeuttaa ilmaisun elävä roska käyttämisen sillä, että joku kadunnainenkin käyttäytyy epäkohteliaasti kertonee enemmän Järvelästä kuin kyseisestä kadunnaisesta.

Politiikan tutkijalle Järvelän kommentti auttaa ymmärtämään sitä, miksi Halla-aho sai eduskuntavaaleissa 14 000 henkilökohtaista ääntä: hän vain sanoi kiertelemättä sen, mitä Järvelän kaltaiset kokoomuspoliitikot haluaisivat sanoa, mutta eivät poliittisen korrektiuden nimissä uskalla. He ovat kylvämässä maaperää suotuisaksi oikeistoradikalismin kasvulle.

Historian ja yhteiskuntaopin opettajalle Järvelän kommentti helpottaa työtä: koululaisille ei tarvitse väkisin keksiä esimerkkejä yhteiskunnallisen tilanteen kiristymisestä, kuinka on mahdollista, että vuonna 1918 punaiset ja valkoiset eivät enää tunnustaneet toisiaan ihmisinä, vaan kohtelivat toisiaan elävinä roskina.

Hallintotieteilijälle Järvelän kommentti on sikäli mielenkiintoinen, että se kertoo kuinka kunnallispolitiikan huipulla olevilla politiikoilla on suorastaan arkaainen käsitys vallasta. Moni kykypuolueenkin edustaja edelleen kuvittelee, että kansajoukkojen tehokkain hallinnan muoto on kurin ja järjestyksen korostaminen. Hyvä poliitikkoja ja ammattitaitoinen johtaja eivät välttämättä ole sama asia. Ehkä juuri tästä syystä kokoomusjohtoisessa maassa talouskasvu on ollut niin heikkoa viime vuosina. Autoritaarinen johtajuus ja raskas byrokratia nostavat jälleen päätään, eivätkä edes poliitikot ymmärrä itsen alistuksen tärkeyttä jälkiteolliselle tuotannolle.

Jos Järvelän kaltainen ihminen olisi missä tahansa itseään kunnioittavassa kansainvälisessä pörssiyrityksessä töissä, kutsuttuaan ”vahingossa” ihmisiä eläväksi roskaksi, ei hän lähettäisi samaa viestiä copy-paste -toimintoa hyväksi käyttäen, vaan ymmärtäisi toimittaa yhden ainoan viestin työnantajalleen – erokirjeen.

Ei siksi, että hän olisi myöntäisi moraalisesti toimineensa väärin – alkoholisoituneet työväenluokkalaiset miehet ja naiset ovat Järvelän porvarillisesta näkökulmasta eläviä roskia – tai edes siksi, että on tullut alentaneeksi kykypuolueen perussuomalaisten tasolle, vaan koska hän hän osoitti olevansa noviisi johtajana ja kärsivän arvostelukyvyn – tärkeä ominaisuus niin poliitikolle kuin yritysjohtajalle – puutteesta. Hän on vahingoittanut Tampere nimisen konsernin mainetta.

Erokirjeen jättämisen jälkeen Järvelän olisikin syytä suunnata Trainers housen kursseille. Siellä hän oppisi, että kuuliaisia alamaisia kapitalistisen tuotantoon palvelukseen ei saada kutsumalla ihmisiä eläväksi roskaksi vaan heille pitäisi mieluummin puhua sisäisestä sankarista, rakkaudellisuudesta ja luovasta taloudesta yms. Näin he tuottavat lisäarvoa pääomalle paljon tehokkaammin.

Rakas päiväkirja, uusimmassa Tulva -lehdessä oli juttua perussuomalaisten tasa-arvopolitiikasta. Vähemmän valistuneet kansalaiset voisivat ajatella aihevalinnan johtuneen siitä, että perussuomalaiset nousivat kolmanneksi äänestetyimmäksi puolueeksi viime eduskuntavaaleissa tai siksi, että Tulvan avustajissa on huomattavasti vihreiden kannattajia ja puolueen julistauduttua perussuomalaisten vastavoimaksi myös nämä lehden avustajat haluavat ottaa perussuomalaisten tasa-arvopolitiikan erityistarkkailuun.

Tulvan juttuvalinta kertoo kuitenkin feminismin haasteista: miksi feministinen politiikka on 2010-luvun Suomessa enemmän reaktiivista kuin aktiivista.

Esitelmöin aiheesta huhtikuussa Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan entisen akkaryhmän eli nykyisen tasa-arvojaoston vuosittain järjestämillä naku- eli naiskulttuuripäivillä. Sen pohjalta allekirjoittanutta pyydettiin kirjoittamaan Libero nimiseen mielipide- ja kulttuurilehteen. En ala sanasta sanaan toistamaan tässä mitä Liberon kirjoitin, koska saadessani juttupalkkion käsittääkseni oikeudet juttuun (sitä ei vielä ole julkaistu) siirtyvät Liberolle.

Toisaalta seuraava tematiikka nousee esiin myös väitöskirjassani (josta en vieläkään ole saanut esitarkastuslausuntoja, mutta sen sijaan viime viikolla sain ilmoituksen väitöskirjan loppuunsaattamiseksi myönnetystä parin kuukauden apurahasta).

Keskeinen teesini on siis se, että 2010-luvun feminismi vaikuttaa reaktiiviselta tai on jähmettynyt keskiluokan näennäisen vaihtoehtoiseksi elämäntyyliksi, koska feministinen teoria institutionalisoitui 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ja tästä syystä se edelleen kamppailee tuon ajan taisteluita. Feministisen teorian ja käytännön politiikan vihollinen on edelleen kurinpidollinen yhteiskunta ja teolliseen logiikkaan perustuva tuotanto, joka pyrki normalisoimaan kansalaisia valkoiseen heteroseksuaaliseen nais- tai mieskansalaisuuden muottiin samalla luoden turvallisen elämänkaaren kohdusta hautaan hyvinvointipalveluineen.

Ongelma on siinä, että me emme elä enää 1980-luvun kurinpidollisessa yhteiskunnassa ja teolliseen massatuotantoon perustuvassa hyvinvointivaltiossa.

Feministinen politiikka on ollut menestyksekästä, henkilökohtaisesta on tullut poliittista: olemme siirtyneen jälkiteolliseen yksilöä korostavaan kontrolliyhteiskuntaan, jossa erot ja erilaiset seksuaaliset tai sukupuoliset identiteetit tai alakulttuurit toimivat enemmänkin kapitalismin käyttövoimana kuin kyseenalaistavat porvarillista moraalia. Ne ovat raakamateriaalia markkinataloudelle, joita tuotteistaa erilaisiksi kuluttajaidentiteeteiksi tai brändeiksi: nykyään itsen alistus kapitalistiselle tuotantosuhteille tapahtuu massajoen kurinpidollisen hallinnan sijaan henkilökohtaisesti.

Tällaisessa tilanteessa normittavan kurinpidollisen yhteiskunnan ja teollisen massatuotannon kritiikkiin perustuva feministinen teoria ja käytännön politiikka ei enää toimi vastarinnan muotona, vaan se on suorastaan edellytys nykykapitalismille. Sikäli kun tämä koetaan ongelmaksi – politiikan ymmärtäminen keskiluokkaiseksi kuluttajakansalaisuudeksi ei ole nähtävästi ole ongelma kaikille feministeiksi itseään kutsuville – , olisi feministisessä teoriassa mietittävä miten politiikka mahdollistuu tai mitkä olisivat vastarinnan muodot jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Minkälaista voisi olla neljännen aallon feminismi – feministinen politiikka erojen jälkeen?

Palatakseni Tulvan juttuun perussuomalaisten tasa-arvopolitiikasta. Se, että perussuomalaiset haikailevat Kekkosen ajan Suomeen, jossa oli selkeä nais- ja mieskansalaisuuden normi hyvässä ja pahassa, ei ole mikään yllätys. Siitä ei olisi tarvinnut kirjoittaa erikseen juttua. Mielenkiintoisempaa ja kuvaavampaa onkin se, että Tulvan juttu elää myös edelleen teollisen yhteiskunnan poliittisia kamppailuja.

Se tekee sokeaksi yhteiskunnalliselle muutokselle ja kapitalismin metamorfoosien ymmärtämiselle: feministinen teoria ja käytännön politiikka jäävät uudistamatta.

Rakas päiväkirja, tänään saimme kuulla uutisen, että perussuomalaiset eivät lähde hallitukseen. Tämä tarkoittaa sitä, että Kokoomus ja SDP tarvitsisivat RKP:n ja KD:n – kummatkin ovat ilmoittaneet kiinnostuksensa – ja mahdollisesti myös vihreät mukaansa kyetäkseen muodostamaan enemmistöhallituksen.

Vasemmistoliitto jättäytynee hallituksen ulkopuolelle samoista syistä kuin perussuomalaiset: puolue vastustaa Kokoomuksen tuloerojen kasvattamiseen keskittyvää eli talouskriisiä yllä pitävää politiikkaa. Vasemmistoliiton suurin haaste on erottautua oppositiossa perussuomalaisista.

Sen sijaan SDP on emansipoitunut vasemmistopuolueen – eli ankeuttajan kuten Mikael Junger asian ilmaisisi – leimasta: vielä 1980-luvulla SDP:n hallitukseen osallistumisen ehtona oli sosialisointi (taloudellinen tasa-arvo ja demokaria), 2010-luvulla se on valtion omaisuuden myyminen kansainvälisille pääomasijoittajille.

Moni vihreiden kannattaja, joka pelästyi perussuomalaisten vaalivoittoa, lienee nyt helpottunut: Timo Soinista ei tullut sisäministeriä, eikä Jussi Halla-ahosta maahanmuuttoministeriä tai Kike Elomaasta kulttuuriministeriä.

Haluan kuitenkin muistuttaa siitä, että esimerkiksi rasismin ei synny tyhjästä. Sen kasvualustana on tietoinen tuloeroja kasvattava politiikka (johon myös vihreät ovat edellisessä hallituksessa toimiessaan osallistunut). Kokoomusvetoinen hallitus tuskin lähtee muuttamaan edellisen hallituksen eriarvoistavan veropolitiikan suuntaa (vaikka SDP:n vasemmistosiipi huomauttaisi asiasta tai uskottelisi äänestäjilleen talouspolitiikan muuttuneen). Sen sijaan jos perussuomalaiset olisivat olleet hallituksessa, paine tasa-arvoisempaan, oikeudenmukaisempaan ja vasemmistolaisempaan talouspolitiikkaan olisi ollut vahvempi.

Pahimmassa tapauksessa – ja valitettavasti hyvin todennäköisessä – kansainvälinen talouskriisi ei tule nykyisillä järjestelyillä taittumaan. Kyse on niin syvälle kapitalismin rakenteisiin ulottuvasta taudista, ettei sitä vastaan voi taistella šokkidoktriinein (kuten nyt Kokoomus ja SDP eurooppalaisten veljespuolueiden ja pankkiirien innoittama on esittänyt).

Tästä seuraa se, että yhteiskunnallinen tilanne kärjistyy entisestään ja perussuomalaiset vakiinnuttaa asemansa keskisuurena puolueena ja sen sisällä toimiva oikeistoradikaali ryhmittymä saa entistä enemmän kannattajia.

Olisi ollut kaikille parempi, että perussuomalaiset olisi hallitusvastuussa.

Rakas päiväkirja, liittyen suunnittelemaani kirjaprojektiin lueskelin Turun eduskuntatutkimuksen keskuksen vuonna 2009 julkaisemaa artikkelikokoelmateosta nimeltä Politiikan journalismin tila Suomessa. Siinä mm. Mari K. Niemi kirjoittaa, että poliittiset skandaalit voidaan luokitella: seksiskandaaleihin, taloudellisiin väärinkäytöksiin ja vallan väärinkäytöksiin.

Vuoden 2008 tammikuussa Yleisradio – mikään maakuntalehti tai kaupallinen media ei asiasta ollut juttua sitä ennen tehnyt – julkaisi uutisen, että keväällä vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan eduskunnassa seksuaalinen häirintä on vakava ongelma. Niemen luokittelussa tämä uutinen liittyi ennen kaikkea vallan väärinkäyttöön: ahdistelijat olivat etupäässä kansanedustajia ja ahdistelun uhrit eduskunnan töissä olleita virkahenkilöitä – kysely suunnattiin ei-kansanedustajille.

Politiikan tutkijalle kiinnostavinta kyseisessä jutussa ei olekaan se, että eduskunnassa esiintyy muihin työpaikkoihin nähden poikkeuksellisen paljon seksuaalista häirintää – pohtiminen, mistä se johtuu, on sosiologien ja sosiaalipsykologien tehtävä – , vaan mielenkiintoisinta oli se tapa, jolla kansanedustajat kielisivät ilmiön. Niemi kirjoittaa kuinka osa kansanedustajista kyseenalaisti koko tutkimuksen ja toiset sanoivat, etteivät ole nähneet tai kuulleet mitään. Lehdille antamista haastatteluista päätellen, monet kansanedustajat eivät edes tienneet mitä seksuaalinen häirintä tarkoittaa, mutta heillä oli siitä vahva mielipide, että sellaista ei eduskunnassa ilmene.

Sen lisäksi, että kansanedustajat pyrkivät kieltämään seksuaalista häirintää koskaan tapahtuneen eduskunnassa, analysoidessa iltapäivälehtien Suomen eturivin poliitikkojen haastatteluita asian tiimoilta Niemi löysi aikaan neljä ”keventämisen strategiaa” (jotka samalla asettavat outoon valoon väitteet, ettei eduskunnassa harjoitettaisi seksuaalista häirintää): (1) häirintään tulee suhtautua huumorilla; (2) naiset provosoivat miehiä ahdistelemaan; (3) naiset ahdistelevat itsekin; (4) miehet eivät ole kohussa syyllisiä vaan uhreja.

Ensimmäisestä keventämisen strategiaan viittasivat varsinkin naiskansanedustajat. Esimeriksi SDP:n Satu Taiveaho kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää, mutta hän ei omien sanojensa mukaan ollut asialle kovin herkkä.

Toisesta keventämisen strategiasta lienee muistuvin esimerkki kokoomuksen entisen kansanedustajan ja kiekkomiehen Kalervo Kummolan kirjoitus törröttävistä tisseistä ja huomautus, että jonnekin ne silmät on pantava.

Keventämisen strategia numero kolme pitää paikkansa eduskunta-avustajien ja virkamiesten kohdalla: tutkimusten mukaan häirintää kokeneiden joukossa oli myös miehiä (vaikkakin huomattavasti vähemmän kuin naisia). Mutta Niemi kiinnittää huomiota siihen, että kansanedustajamiehistä ei yksikään ole kertonut joutuneen seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, vaikka eräskin lehti niin otsikoi: jutun sisältö ja otsikko eivät vastanneet toisiaan.

Suunnittelemani maskuliinisuuden ja politiikan suhdetta käsittelevän kirjan kannalta neljäs keventämisen strategioista vaikuttaa kaikista hedelmällisimmältä: kuinka kansallisen tason eturivin miespoliitikko voi uskottavasti väittää olevansa uhri ja samalla säilyttää valta-asemansa leimautumatta nössöksi eli feminiiniseksi mieheksi, jolta puuttuvat – machiavellilaisittain ilmaistuna – niin virtù kuin autonomia, kyky erottautua naisista, lapsista, orjista ja eläimistä?

Ylen uutista jatkanut Helsingin sanomien jutussa haastateltiin seitsemää maakuntien kalapuikkoviiksimiestä. Siinä kokoomuksen Tapani Mäkistä  lukuun ottamatta kaikki pyrkivät vähättelemään seksuaalista häirintää väittämällä uhreja huumorintajuttomiksi, vaikka he itse osoittivat olevansa par excellence huumorintajuttomia ja viisi heistä vei Helsigin Sanomien jutun Julkisensanan neuvostoon. Oikeuteen heistä päätyi Lyly Rajala (hänen asiaa kuulemma käsitellään parhaillaan) sekä Lauri Oinonen, mutta viimeksi mainittu, mm. valehtelusta kiinni jäänyt keskustalainen pappismies, ”sähelsi” tarkoituksella, jotta hänen juttunsa ei etenisi. Hänelle kun olisi käynyt samalla tavoin kuin keskustalaiselle Pekka Vilkunalle: Julkisensanan neuvostossa: juttu hänen osaltaan katsottiin aiheelliseksi.

Vilkuna kertoi viljelevänsä ”pohjalaista huumoria”. Esitänkin hypoteesin (jonka pyrin varmentamaan myöhemmin kun teen varsinaisen pienoistutkielman aiheesta ja kirjoitan siitä kirjaani luvun, jonka ajattelin nimetä otsikolla ”Maakuntien kalapuikkoviiksimiehet”), että aluepolitiikka kietoutuu kalapuikkomiesten puolustuksessa yhteen feminiinisyyden ja maskuliinisuuden vastakkainasettelun kanssa ja näin kalapuikkomiehet kykenevät uhriutumaan menettämättä maskuliinisuuteen perustuvaa valta-asemansa, viriiliyttään.

Samaa puolustusta käytti muuten myös vappua edeltäneellä viikolla hilpeyttä aiheuttanut perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen: koska hän on maalta ja helluntailainen, eivät hänen vanhempansa ole opettaneet pojalleen alkeellisimpiakaan käytöstapoja.

Helsinki nähdään Babylonian porttona, punavihreiden feministien tai ainakin Jan Vapaavuoren edustamana dekantenttina kaupunkina, jolle kehittyvien maakuntien Suomi on alisteinen. Varsinkin nuoret naiset ovat siellä luoneet oman herramoraalinsa ja syyttävät maakuntien miesten käyttäytyvän huonosti, koska nämä eivät ymmärrä kaupunkilaisnaisten sofistikoituneita käytöstapoja ja vaatimuksia.

Seksuaalinen häirintä tai huonosti käyttäytyminen on pyrkimystä kieltää tai maskeerata työväenluokkaisuus, epätoivoinen pyrkimys säilyttämää oma valta-asema suhteessa keskiluokkaisiin naisiin.

Sitä paitsi tutkimusten mukaan suomalaiset äänestävät ensisijaisesta sellaista ehdokasta, jonka he kuvittelevat pitävänsä oman kotimaakunnan puolta tai ainakin kykenee nyhtämään – todelliselta tai kuvitellulta – keskushallinnolta eniten tukiaisia jonkin kylän raitin asfaltointiin. Voimmeko esittää hypoteesin misogynian nivoutuvan aluepolitiikkaan yleisimminkin? (Pitäisi myös selvittää onko asiasta tehty tutkimusta, jos ei Suomessa, niin vastaavalla kysymyksenasettelulla muualla.)

Mitä sitten maakuntien kalapuikkoviiksimiehille kävi viime vaaleissa? Tero Rönni (sdp), Pekka Vilkuna (kesk) ja Esa Lahtela (sdp) – ne, joilla oli oikeasti kalapuikkoviikset – luopuivat vapaaehtoisesti kansanedustajan paikasta. Lyly Rajala (kok) ja Lauri Oinonen (kesk) tippuivat eduskunnasta vastoin tahtoaan. Seitsemästä alkuperäisestä kalapuikkoviiksimiehestä vain Mika Lintilä (kesk) ja Tapani Mäkinen (kok) tulivat valituksi uuteen eduskuntaan (joista viimeisintä en siis itse hänen ripittäytymisen ja kotipaikkansa takia laske maakuntien kalapuikkoviiksimieheksi).

Voimmekin todeta maakuntien naisten tehneen töitä sen eteen, että naisia enää kohdeltaisi toisen luokan kansalaisina. Edes keskustapuolueessa ei enää voi naamioida seksuaalista häirintää ja huonosti käyttäytymistä ”pohjalaiseksi huumoriksi”. Jos aika riittää, voisinkin tarkastella vaikkapa keskustanaisten toimintaa, kuinka he ovat pyrkineet parantamaan naisten asemaa pienempien kuntien kunnanvaltuustoissa, puuttumaan esimeriksi seksistiseen kielenkäyttöön ja hyväveliverkostoihin

Ehkä keskustapuolueen sisäisen toimintakulttuuriin muutoksen takia uudet kalapuikkoviiksimiehet toimivatkin nykyään mieluummin perussuomalaisissa?

Rakas päiväkirja, pari tietokilpailukysymystä.

Mitä yhteistä on Anni Sinnemäellä ja Jussi Halla-aholla?

– Kummatkin ovat helsinkiläisiä humanisteja, opiskelleet Venäjän kieltä ja kulttuuria.

No, mitä yhteistä on Rosa Meriläisellä ja allekirjoittaneella?

– Kummatkin ovat tamperelaisia politiikan tutkijoita (tai paremminkin kommentaattoreita, valtio-opista kuitenkin valmistuneita ja tutkijoina työskennelleitä).

Mitä eroa on allekirjoittaneella ja Halla-aholla?

– En ole koskaan äänestänyt vihreitä (toisin kuin Halla-aho).

Vihreät ainakin tähän asti on ollut yliopistotutkijoiden suosikkipuolue viime vuosina kuten akateemisesti koulutetun nuoren kaupunkiväestön keskuudessa yleensä. Tieteentekijöiden liiton viimevuotisen kyselyn mukaan vihreitä liiton jäsenistä kannatti kolmanneksen, kokoomusta neljänneksen, muita eduskuntapuolueita noin joka kymmenes tai alle. Alma-median kaikenmaailman toimittajille tekemä kysely antoi samansuuntaisen tuloksen.

Tänään saimme lukea Vihreästä langasta ensin Pekka Haaviston olleen tyytyväinen Osama bin Ladenin ampumisesta ja sitten Erkki Pulliaisen eronneen Oulun kaupunginvaltuustosta protestina Anni Sinnemäen epäonnistumiselle työministerinä. Vähän aikaisemmin Ville Niinistö – hänkin siviiliammatiltaan politiikan tutkija, tosin historian sellaisen, Turun yliopistosta – ilmoitti haastavansa Sinnemän linjan seuraavassa puoluekokouksessa.

Allekirjoittaneen on vaikea nähdä, miten näillä eväillä vihreiden kannatus voisi lähteä nousuun. Pulliaisen myötä viimeisetkin syvänvihreät marginalisoituvat puolueesta. Sinnemäkeä en pitäisi yhtä vasemmalle kallellaan olevaa kuin Meriläistä tai Satu Hassia ja viime vaalien heikko tulos oli seurausta mm. siitä, että puolue menetti ääniä vasemmistolle: Varsinais-Suomen tai Pirkanmaan vaalipiireissä vihreillä ei ollut uskottavia vasemmistovihreitä miellyttäneitä äänestäjiä.

Nyt käydyissä vaaleissa vihreiden slogan: ”ei oikealla eikä vasemmalla vaan edellä” ei enää toiminut: vaikka jälkiteollisessa yhteiskunnassa arvokysymykset ovat nousseet sosiaaliekonomisten kysymysten rinnalle tai jopa ohi, niin vihreät unohtivat sen, että kuinka arvot laitetaan käytäntöön, ilmenee edelleen oikeisto vs. vasemmisto -akselilla.

Niinistö on jo aikaisemmin puhunut vihreistä edistyspuolueen ja Risto Rydin työn jatkajana; vihreistä pitäisi hänen mukaansa tehdä liberaalioikeistopuolue ja alkaa kamppailemaan ennen kaikkea poliittisen oikeiston kanssa samoista äänistä. Mielestäni on kuitenkin kyseenalaista löytyykö puolueelle tilaa oikealtakaan. Se olisi luonnollinen suunta puolueen sille linjalle, mitä se on harjoittanut Etelä-Suomen suuremmissa kaupungeissa, mutta niin Suomen kuin Euroopan historiasta ei oikein löydy tukea Niinistön linjalle: liberaalit oikeistopuolueet ovat olleet liian elitistiä kansakoulunopettajien ja tutkijoiden puolueita miellyttääkseen suuria kansanjoukkoja, kyetäkseen nousemaan niin sanotuiksi pääministeripuolueeksi.