Rakas päiväkirja, Friedrich Nietzscheä käsittelevässä teoksessa Gilles Deleuze antaa ymmärtää aktiivisten voimien voittavan reaktiiviset voimat; politiikassa on pyrittävä ottamaan aloite haltuun eikä reagoitava passiivisesti toisten tekemiin avauksiin. Tämä tuli mieleen kun aloin yksi päivä ihmettelemään, että minne ne kaikki mielestään edistykselliset eurooppalaiset federalistit ovat kadonneet.

Viime viikolla myös pääomasijoittaja George Soros nettikolumnissa kaipaili ”peruseurooppalaista puoluetta”, joka kykenisi viemään Euroopan liittovaltiokehitystä eteen päin tai käynnistämään sen uudelleen.

Vaikka olen siviiliammatiltani politiikan tutkija enkä tunnusta olevani Euroopan unionin asiantuntija sen enempää kuin federalisti, annan mielelläni kuitenkin liittovaltiokehityksen kannattajille pari ilmaista vinkkiä, kuinka harjoittaa aktiivista politiikkaa, ottaa aloite haltuun perussuomalaisilta punaniskoilta ja muiden osavaltioiden konfederalisteilta.

Ensimmäinen vinkkini käsittelee sosiaalipolitiikkaa.

Kesäkuussa yhdysvaltalaisen kansalaisaktivisti Paul Polanskyn esitys Helsingin Sanomien vieraskynässä herätti keskustelua. Kaikki eivät nähtävästi ymmärtäneet sitä, että Polansky ei esittänyt Euroopan romanien jättämistä omanonnensa nojaan ehdottamalla kerjäämisen kieltämistä liittovaltion tasolla, vaan saman tempun tekemistä, mikä tehtiin ”eurooppalaisissa osavaltioissa” jo 1800-luvun lopulla.

Suomessa köyhänhoito valtiollistettiin ja kunnallistettiin seurakunnilta vuonna 1865. Irtolaisuuslaki voitiin säätää vasta tämän jälkeen. Kun seurakunnat ja muut ”vapaaehtoiset” eivät enää päässet huseeraamaan, ihmisten ei tarvinnut elättää itseään kerjäämällä. Tosin Suomessa koettiin viimeinen nälänhätä vuosina 1866-1867; kerjäläislaumat vaelsivat pitkin teitä ja ojat täyttyivät kuolleista, yli 10% väestöstä menehtyi nälkään ja sairauksiin, mutta tämän jälkeen ei vastaavaa ole tapahtunut, kiitos valtiollistetun sosiaalipolitiikan ja kunnallistetun köyhäinhoidon.

Romanikysymystä ja keräämiskieltoa keppihevosena käyttäen federalistit voisivat yli sadan vuodentakaista esimerkkiä käyttäen alkaa luomaan liittovaltiotasoista universaalia sosiaalipolitiikkaa tai jopa perustulojärjestelmää, joka sopisi palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvaan kapitalistiseen talousjärjestelmään. Tähän vedoten voisivat federalistit kuin huomaamatta samalla laajentaa liittovaltion veropohjaa. Sosiaalipolitiikka on tehokkain kansalaisten kontrollimekanismi: ideologinen apparaatti, jolla luoda kuuliaisia ja isänmaallisia eurooppalaisia porvarillisen liittovaltion ja kapitalistisen tuotannon palvelukseen.

Toinen vinkkini käsittelee eurooppalaista talouskriisiä.

Siinä missä Yhdysvalloissa investointipankit Fannie Mae ja Freddie Mac otettiin reilusti liittovalion haltuun niiden päädyttyä maksukyvyttömiksi, jostain syystä Euroopassa talouskriisi pyritään ratkaisemaan pääomittamalla osavaltioita, jotta ne voisivat maksaa yksityispankeille ylisuuria korkoja, jotka nämä samat pankit ovat määritelleet laskemalla tiettyjen osavaltioiden luottoluokitusta, ja sitä kautta estää eurooppalaisten pankkien liittovaltion haltuun joutumiselta.

Jos Euroopan Unionin johdossa vaikuttaisivat tällä hetkellä todelliset Euroopan ystävät, eivät he pääomittaisi osavaltioita, vaan päinvastoin sosialisoisivat suurimmat eurooppalaiset liikepankit ja muuttaisivat liittovaltion keskuspankin sääntöjä ja sitä kautta rahapolitiikkaa tai kuten Pertti Haaparanta kirjoittaa Akateemisessa talousblogissa: ”Yhdysvallat on liittovaltio, jossa yhden osavaltion kokemien talouskriisien kustannukset jaetaan suurelta osin automaattisesti kaikkien osavaltioiden kesken.[…] Tämä ylläpitää tuloja ja veronmaksukykyä. Eurojärjestelmän valukiva on, että siinä tällaista automatiikkaa ei ole.”

Kun eurooppalainen sosiaali- ja talouspolitiikkakehitys on saatu käyntiin ja uudistettua luomalla perusturva ja sosialisoimilla liikepankit kuten Yhdysvalloissa on tehty, poliittisen järjestelmän luominen liittovaltiolle on rutiininomainen toimenpide: Euroopan parlamentista on tehtävä edustuksellinen, ministerineuvostosta on taasen muodostettava senaatti, johon kukin osavaltio lähettää kaksi asiansa osaavaa senaattoria, eikä mitään säälittäviä osavaltiotason ministereitä.

Se, miksi sitten tällaista kehitystä ei ole syntynyt, johtunee siitä, että Euroopan osavaltioissa on vallassa on tällä hetkellä näköalattomat kokoomuksen sisarpuolueet lähes joka maassa, eivätkä ne kykene konservatiivipuolueina aktiiviseen politiikkaan.