Heteronormatiivisuuden ylimääräytyminen

Rakas päiväkirja, päivän keskustelunaihetta on tulkittu niin porvarillisesta tai idealistisesta näkökulmasta, etten millään malta olla tekemästä siitä materialista tai marksilaista luentaa.

Kyse oli kuulemma siitä, että helsinkiläisessä hipsteriravintolassa tiskijukka performoi suusanallisesti modernin teolliseen massatuotantoon perustuneen kuriyhteiskunnan normatiivista mies- ja naiskansalaisuutta, mikä aiheutti närkästystä niissä hipstereissä, jotka ovat siirtyneet myöhäismoderniin palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvaan sukupuolista ja seksuaalista moneutta juhlistavaan yksilö- ja kulutuskeskeiseen kontrolliyhteiskuntaan.

Tämä moraalinen närkästys olisi käynyt poliittisesta vastarinnasta vielä 1980-luvulla, mutta nykykapitalismissa ja biovallan käytännöissä, kaiken totalisoivassa kontrolliyhteiskunnassa, heteronormatiivisuuden kritiikki ei enää sijoitu biovallan ulkopuolelle. Normittava ja suljettu sosiaalidemokraattinen hyvinvointivaltio, missä isä kävi Saabin tehtaalla töissä ja äiti työskenteli kiltisti kaupan kassalla, on jo tuhottu aikoja sitten!

Närkästys oli siis seurausta siitä, että tiskijukan ideologia oli ristiriidassa sen todellisuuden ja tuotannontavan kanssa, missä hipsterit ja niin sanotun luovan talouden edustajat elävät. Vaikka ristiriita purkautui moraalisena närkästyksenä, eli ideologisessa muodossa, olivat sen juuret materiaalisessa todellisuudessa, tuotantosuhteissa ja kahden kapitalistisen tuotannontavan välisen eron aiheuttamassa skismassa. Louis Althusser puhuu perus- ja päällysrakenteen välisen vuorovaikutuksen kärjistymisestä ylimääräytymisenä, eräänlaisena tihentymänä (mikä kuvaa erinomaisesti yllä olevan tapauksen saamaa huomiota tietyissä piireissä).

Vastarinnan sijaan heteronormatiivisuuden kritiikistä an sich on tullut osa kapitalismin ideologista ylärakennetta ja biovaltaa (kuten vaikkapa Jemima Repo erinomaisessa väitöskirjassaan antaa ymmärtää). Kontrolliyhteiskunnassa ainoaa mahdollista vastarintaa olisi kieltäytyä kokonaan yhteisen tilan jakamisesta heteronormatiivisten boheemiporvareiden kanssa, ei hakea hegeliläisittäin tunnustusta prideltä tai hipsteriluolan juhannustansseista.

 

Kokoomuksen puoluekokouksen häiriköt

Rakas päiväkirja, kolme viikkoa sitten kirjoitin siitä, kuinka vaikea asia SDP:n silloiselle puoluesihteerille ja niin sanotuille ahneiden sukupolvien edustajille puoluedemokratia oli.

SDP:n lisäksi puoluedemokratia näyttää olevan ongelma myös kokoomukselle, joka on puoluekokoustannut nyt viikonlopun aikana Rovaniemellä.

Erotuksena muihin nyt kesän ja kevään aikana puoluekokoustaneisiin eduskuntapuolueisiin, kokoomus ei lähettänytkään netin kautta kuvaa ja ääntä puoluekokouksesta lukuun ottamatta pätkää lauantai-iltapäivänä, jossa oltiin kuuntelevinaan puoluekokouslaisten minuutin puheenvuoroja seuraavaan puoluekokoukseen valmistettavasta tulevaisuusohjelmasta.

Nähtävästi kokoomuksen puoluesihteeri Taru Tujunen on tietoinen siitä, että kokoomukselle pääministeripuolueena, jolla on häiriköivä nuorisojärjestö, on lähinnä menetettävää, jos puoluekokousta voisi vapaasti netin kautta seurata. Puoluetoimistolla pelätään kokoomusnuorten hassuilla aloitteillaan ja puheenvuoroillaan pilaavan Bob Helsingin vaivalla rakentaman puolueen myönteisen imagon, eikä aivan syyttä.

Kokoomusnuorille ei riitä ainoastaan aloitteiden tekeminen asioista, joihin puolue ei mitenkään voi vaikuttaa (esimerkiksi Yhdysvaltoihin loikanneen Lauri Allan Törnin sotilasarvon palauttaminen, mitä hän ei aikoinaan edes halunnut), vaan myös talouspoliittiset avaukset, jotka ovat omiaan pelottelemaan viime vuosina kokoomusta äänestäneiden ”oikeistodemareiden” takaisin SDP:n äänestäjiksi. Porvarillisia naisia karkotetaan vihreisiin vaatimalla paluuta miehiä suosiviin käytäntöihin kunnallispolitiikassa, mistä kokoomusnuoret käyttävät ironisesti eufemismia ”sukupuolineutraali kunnallinen päätöksenteko”.

Kokonaan oma lukunsa on se vahinko, minkä kokoomusnuoret ovat onnistuneet tekemään omalle puolueelle vaatimalla niin sanotun pakkoruotsin lakkauttamista. Ilman tällaisia vaatimuksia RKP:stä tulisi turha puolue ja sen voisi liittää kokoomuksen ruotsinkieliseksi osaksi: kokoomuksen kannatus nousisi useamman prosenttiyksikön ja puolue pääsisi käsiksi varakkaiden suomenruotsalaisten säätiöiden omaisuuksiin.

On kaikki mahdollisuudet siihen, että kokoomuksen asema heikkenee radikaalisti jos Euroopan taloustilanne heikkenee entisestään ja kuntauudistus menee mönkään, ilman kokoomusnuorten puoluetta heikentävää myyräntyötä.

Tällaisessa tilanteessa myös puoluesihteerin valinnan siirtäminen puoluekokoukselta valtuustolle oli ja on viisasta politiikkaa.

 

Keskustan auringonlaskun puoluekokous?

Rakas päiväkirja, olen urakalla seurannut netin välityksellä keskustan Rovaniemen puoluekokousta. Olen pettynyt. Keskustan puoluekokouksen on väitetty olevan maailman suurin puoluekokous Kiinan kommunistisen puolueen puoluekokouksen jälkeen. Mutta kokoussali eli Lappi Areena näyttää olevan puoliksi tyhjä ja tunnelma vaisu. Kuvaavaa on, että eilen perjantaina kokous keskeytettiin ennen aikojaan kun yleiskeskustelupuheenvuoropyyntöjä ei enää tullut. Viimeisissä puheenvuoroissa käsiteltiin lähinnä sitä, että ovatko antikristuksen voimat ovat etenemässä kun Suomeenkin ollaan puuhaamassa sukupuolineutraalia avioliittolakia ja keskusta ei ole asettunut sitä voimakkaammin vastustamaan.

Kansanedustaja Anna Kontula eräässä paneelissa sanoi, että hän vakavissaan reilu vuosi sitten harkitsi vasemmistoliiton oppositioon jäämisen puolesta äänestämistä. Syynä tähän ei ollut hallituksen Eurooppapolitiikka, vaan se, että Suomeen oli tuolloin tulossa kaikkien aikojen osaamattomin oppositio, mikä on demokratialle ongelmallista. Jopa jatkosodan aikana eduskunnassa oli taitavampi oppositio, vaikka sitä kevennettiin kantamalla osa kansanedustajista vankilaan.

Kontulan aavistus perussuomalaisten ja entisen pääministeripuolue keskustan muodostamasta epäuskottavasta ja mitäänsanomattomasta oppositiosta on pitänyt paikkaansa.

Keskustan puoluekokoukselle jätetyissä puoluekokousaloitteissa ei ole mitään mielenkiintoista tai uutta. Kuntaliitoksia ja kotihoidontuen vähennyksiä vastustetaan kuten ennenkin. Aloitteet perustuvat lähinnä hypoteettisiin uhkakuviin tai yksityiskohtien viilailuun, joilla ei ole kuin paikallista merkitystä. Niillä ei puolueen valtakunnallista linjaa kirkasteta tai erottauduta muista yleispuolueista, anneta Suomelle uutta suuntaa.

Kaiken lisäksi näyttää siltä, että ensimmäisen kauden kansanedustaja Juha Sipilä valitaan keskustan seuraavaksi puheenjohtajaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että keskusta alkaa muistuttamaan yhä enemmän köyhänmiehen kokoomusta höystettynä uskonnolliskonservatiivisillä näkemyksillä. Käytännön esimerkki tästä on edellä mainittu kotihoidontuen puolustaminen, jota jo pari vuotta sitten toisen Sipilän, eli sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilän, ja Katja Repon sekä Tapio Rissasen toimittamassa kirjassa problematisoitiin (mutta nousi puheenaiheeksi vasta kun kansantaloustieteilijä Juhana Vartiainen otti asian esille, todennäköisesti luettuaan kyseisen teoksen).

Edistyksellisten keskustanaisten olisikin syytä olla kehityksestä huolissaan ellei olisi varmaan, että Sipilästä – siis Juha Sipilästä, tuosta keskustan Mikael Jungnerista – ei ole puolueen kannatuksen nostajaksi toisin kuin Paavo Väyrysestä, jolla olisi oikeasti mahdollisuus saada perussuomalaisia edellisissä vaaleissa äänestäneet takaisin keskustan riveihin. Väyrynen itsekin totesi eilen, että Santeri Alkio olisi hänen kanssaan samoilla linjoilla. Nyt kaikki merkit puoluekokouksessa viittaavat siihen, että alkiolaisuus unohdetaan ja keskusta hiljalleen marginalisoituu perussuomalaisten ja kokoomuksen väliin ilman todellista näkemystä siitä, miltä maailman pitäisi näyttää.

 

SDP:n 43. puoluekokous ja ahne sukupolvi

Rakas päiväkirja, sen lisäksi, että eilen olin viettämässä puuhapäivää Pispalassa (Lauri Viidan museossa, Kujakollissa, Pispalanharjulla, Rajaportin saunassa ja Vaakon nakilla) ja tänään maistelemassa herkkuja kauppahallissa sekä laittanut parvekkeelle Tammelantorilta hakemiani punaisia, keltaisia ja vaaleanpunaisia kukkia, olen katsonut netin kautta SDP:n 43. puoluekokousta.

Nähtävästi SDP:ssä on hiljalleen alkanut samanlainen sukupolvenvaihdos, joka tapahtui vasemmistoliitossa kahdessa edellisessä puoluekokouksessa.

Se, että eilen varapuheenjohtajiksi valittiin Krista Kiuru (37), Antti Lindtman (29), Eero Vainio (25), ei mielestäni ole niin kiinnostavaa kuin tämän päivän puheet, joissa ahneen sukupolven edustajat ääni väristen tajusivat, että heidän olisi aika siirtyä syrjään; vuoden 1966 eduskuntavaalien voiton innoittamana SDP:ssä aktivoituneista on enemmän haittaa kuin hyötyä nykyään sosiaalidemokraattiselle liikkeelle.

Tämä tuli ennen kaikkea esille keskustelussa valtion ja kirkon erottamisesta toisistaan.

Useammassa puheenvuorossa kiitettiin nuorten osallistumista SDP:n puoluekokoukseen, mutta samaan hengenvetoon annettiin ymmärtää heidän olevan väärässä tai kykenemättömiä ottamaan huomioon kokonaisetua tai jotain muuta mystistä.

Toivottavasti allekirjoittaneesta ei tule vanhana ”suurten ikäpolvien demari”, että käyn kehumassa nuoria ja toivon liikkeen – mikä liike sitten onkaan kyseessä – nuortuvan, mutta kun nuoret sitten oikeasti saavat valtaa, niin vastustan heidän kaikkia ehdotuksiaan ”liian radikaaleina”. SDP:n ahneen sukupolven tapa kohdella nuoria aktiiveja alkaa yhä enemmän muistuttaa SKP:n etsikkoaikaa 2000-luvun alussa, jolloin Yrjö Hakasen puolueeseen tuli suhteellisen paljon nuoria mukaan, mutta jotka karkotettiin tehokkaasti pois ”eläkeläisten” toimesta muihin yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja puolueisiin, koska heille ei uskallettu antaa todellista vastuuta eli valtaa.

Vallasta luopuminen on vaikeaa, ei ainoastaan diktaattoreille, vaan nähtävästi myös ahneen sukupolven demareille. He uhraavat mieluummin puolueen kannatuksen kuin antaisivat nuorille mahdollisuuden puolueen kannatuksen nostamiseen.

Yhteenvetona SDP:n puoluekokouksesta näin netin kautta katsottuna voisi todeta, että Mikael Jungnerin perintö demareille näyttää olevan yksi kaikkien aikojen huonoiten organisoiduimmista puoluekokouksista ja täydellinen ymmärtämättömyys demokratiasta. Puoluekokous nimittäin juuri äsken päätettiin keskeyttää, vaikka monta kymmentä aloitetta oli vielä käsittelemättä. Käsittelemättömät aloitteet siirretään puoluevaltuustolle, jossa nuoret eivät ahnetta sukupolvea kykene samalla tavoin haastamaan ja uudistamaan sosiaalidemokraatista liikettä, jotta sen kannatus nousisi viime eduskuntavaalien kaikkien aikojen aallonpohjasta.

 

Maahanmuuttopolitiikasta Juhan af Granniin

Rakas päiväkirja, törmäsin interwebin ihmeellisessä maailmassa tällaiseen mielenkiintoisen kirjoitukseen. En väitä, että siinä sinänsä olisi mitään erikoista: kuten kirjoituksessa annetaan ymmärtää, esitys perustuu sosiaaliantropologian peruskurssiin, jonka jokainen sosiologian ja sosiaalipsykologian pää- ja sivuaineopiskelija käy – ainakin Tampereen yliopiston opintovaatimusten mukaan – kuten allekirjoittanut aikoinaan.

Haluankin lähinnä sen innoittamana alleviivata kuinka idealistinen ja materialistinen käsitys kulttuureista ei ainoastaan palaudu vanha– ja nuorhegeliläisten erotteluun, vaan myös vasemmistolaisen ja oikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan eroon.

Vaikka lienee turha sanoa, toisin kuin hommafoorumilaiset usein esittävät, vasemmistolaisen ja oikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan ero ei ilmene suhtautumisessa ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen vaan ero tulee siitä, käsitteellistetäänkö maahanmuuttopolitiikkaa idealistisesti vai materialistisesti.

Vihreät, kokoomus ja perussuomalaiset edustavat nähdäkseni idealistista suhtautumista maahanmuuttopolitiikkaan. Ne ymmärtävät kulttuurit ja uskonnot tuotantosuhteista irrallisina entiteetteinä, jotka eivät reagoi luonnostaan toistensa kanssa. Niin ikään idealistinen lähestymistapa korostaa yksilöiden, kansallissankareiden, merkitystä historiassa. Tällainen näkökulma on modernien luonnontieteiden näkökulmasta ongelmallinen sen joutuen flirttailemaan teologian kanssa perustellakseen kansojen autenttisuuden tai sen, miksi yksilöllä olisi vapaa tahto.

Sen sijaan materialistinen eli marxilainen lähestymistapa alleviivaa kulttuurien ja uskontojen olevan tuotantosuhteiden heijastumia ylärakenteessa, kulttuurien perustan olevan todellisessa aineellisessa maailmassa eikä missään henkimaailmassa. Kuten Mikko Ahola osuvasti toteaa kirjoituksessaan, tämä on myös syy, miksi vasemmistolaiset eivät ole kiinnostuneita esimerkiksi uskonnon merkityksestä osana maahanmuuttokeskustelua, vaan puhuvat mieluummin tuotantosuhteista ja luokkayhteiskunnasta, jotka ovat konkreettisia, todellisia, asioita.

Vasemmistolaiset luottavat siihen, että kapitalismi nihilisesti hävittää kaiken pyhänä pidetyn sen edetessä ympäri maapalloa lopulta poistaen myös erot kulttuurien välillä ja lopettaen uskonnon oopiumin viljelyn. Nihilistisesti siksi, että moninaisuus on postmodernin kapitalismin elinehto. Niin sanottu luova talous kun tarvitsee monikulttuurisuutta riistääkseen sitä niin henkisesti kuin materiaalisesti.

Kun kapitalismi saavuttaa transsendentin horisontin, siinä vaiheessa me kaikki käyttäydymme ja pukeudumme samalla tavoin (kuin puhemies Mao); sulaudumme yhteen spinozalaisen substanssin kanssa. Historia loppuu – tai sitten ufot laskeutuvat maapallolle Juhan af Grannin kutsumina ja me rakennamme maailmankansalaisen identiteettiä pitäen heitä Toisina.

 

Tiedotusopista, eli Putkonen, Turkkila ja Apunen

Rakas päiväkirja, viimeisen parin viikon aikana olen enemmän kuin ihmetellyt poliittista viestintää tai paremminkin sen heikkoutta.

Perinteisesti SKP:n Tiedonantajaa lukiessa olen törmännyt asenteeseen, jossa viestin läpimenemättömyydestä syytetään kaupallisten tiedotusvälineiden eli valtamedian tietoista syrjintää tai jopa salaliittoa. Ongelmaa ei nähdä:

(a) viestin sisällössä (eli asiassa)

(b) viestinnän muodossa (eli tavassa tai sanoissa)

Puolueet, yritykset tai kansalaisjärjestöt eivät ole halukkaita luonnollisestikaan muuttamaan viestinnän tosiasiallista sisältöä eli kohtaa a, joten he ovat yrittäneet muokata kohtaa b, eli sen muotoa. Kokoomus ja sen mainostoimisto Bob Helsinki ovat olleet tästä erinomaisia esimerkkejä. He ovat ymmärtäneet mistä poliittisessa viestinnässä on kyse.

Se, että perussuomalaisten niin sanottu työmies Matti Putkonen lähti pari viikkoa sitten Tiedonantajan linjoille lähettäen tiedotusvälineille pohjoiskorealaisen myllykirjeen, ei ole mikään ihme. Onhan sanottu, että jos Putkonen ei olisi ollut Metalliliiton ydinvoimalobbarina, myönteinen päätös kuudennesta ydinreaktorista – Otaniemen teknillisen yliopiston reaktori yleensä unohdetaan laskuista – olisi tehty jo 1990-luvulla.

Sen sijaan Hommafoorumia ylläpitäneen Matias Turkkilan nimittäminen perussuomalaisten viestintävastaavaksi osoittaa Timo Soinilta ymmärrystä, että perussuomalaisten viestinnälliset ongelmat eivät johdu kaupallisen median salaliitosta, vaan kohdassa b, eli viestin muodossa, on parannettavaa.

Turkkilalla on kova työ saada se vahinko korjattua, jonka Putkonen on saanut aikaan perussuomalaisissa viimeisen parin vuoden aikana.

Mutta eniten allekirjoittanutta on ihmetyttänyt kokoomuksen ja sen lähellä olevien piirien ulostulot sen jälkeen kun Helsingin Guggenheim-hanke kaatui kaupunginhallituksessa.

Perinteisesti Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja sen valtuuskunta EVA ovat onnistuneet rekrytoimaan viestinnän alan parhaimmiston leipiinsä. EK:n tiedottajat ovat kyenneet silmiäkään räpäyttämättä selittämään mediassa toimittajien esittämättä jatkokysymyksiä kuinka irtisanomiset ovat itse asiassa osaamisen vapauttamista työmarkkinoiden ja isänmaan palvelukseen tai kuinka ilmaisen lounaan tarjoilun lopettaminen lyhyillä lennoilla lisää asiakkaan vallinnanvaraa.

Nyt kuitenkin EVA:n puheenjohtaja Matti Apunen viime perjantain Ylen Pressiklubi-ohjelmassa sortui Tiedonantajan linjoille antaen ymmärtää, että Guggenheim-projektin epäonnistuminen ei johdu kohdista a tai b, vaan syy on viestin vastaanottajissa.

Vaikka olen aina pitänyt Apusta enemmän tai vähemmän ärsyttävänä provokaattorina, niin aikaisemmin ajattelin, että on hän sentään taitavampi media-alan ammattilainen kuin Aamulehden nykyinen päätoimittaja, mutta nähtävästi allekirjoittaneen täytyy olla itsekriittinen ja vaihtaa näkemystäni.

 

Aamulehti ja vappumarssi

Rakas päiväkirja, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajilla on tapana vapun alla kirjoittaa vasemmiston tilalasta. Tänä vuonna Aamulehti tarttui haasteeseen, tosin vasta päivä vapun jälkeen. Kirjoituksessa verrataan työväenliikkeen vappua korkki auki unohtuneeseen puolityhjään simapulloon.

Pääkirjoitustoimittaja on oikeassa siinä, että vasemmistopuolueiden kannatus on historiallisen alhainen. Viime eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraattien kannatus oli 19,1%, vasemmistoliiton 8,1% ja SKP:nä sittemmin tunnetun Pakinkylän veljet nimisen urheiluseuran äänestäjien osuus 0,3%.

Vaikka viimeksi mainittu menettikin edes teoreettisen mahdollisuuden saada oma kansanedustaja tai minkäänlaista yhteiskunnallista valtaa jo 2000-luvun puolivälissä lahjakkaimpien nuorten lähdettyä puolueesta petyttyään siihen, olisi Aamulehden pääkirjoitustoimittajan ollut syytä omankin uskottavuuden kannalta huomioida kirjoituksessaan se tosiasia, että kahdella isommalla vasemmistopuolueella on enemmän vaikutusvaltaa yhteiskunnassa kuin vuosiin johtuen perussuomalaisten päätöksestä jättäytyä oppositioon. Vitsikkäät puheet kokoomuslaisen Jyrki Kataisen sosialistihallituksesta eivät ole täysin tuulesta temmattuja.

Mutta ongelmallisin väite, jonka Aamulehden pääkirjoitustoimittaja esittää on se, että hyvinvointivaltio olisi olemuksellisesti vasemmistolainen projekti: ”Hyvinvointiyhteiskunnan [sic] valmistuessa vasemmisto on menettänyt historiallisen tehtävänsä.”

Vaikka hyvinvointivaltio samaistetaan mielikuvissa ruotsalaiseen kansankotiin ja sen kurinpidollisiin suljettuihin instituutioihin, joiden tehtävänä on tuottaa kuuliaisia heteroseksuaalisia mies- ja naiskansalaisia teolliseen massatuotantoon perustuneeseen yhteiskuntaan, Volvon tehtaalle liukuhihnaan ääreen tai Pressbyrån kassalle, oli hyvinvointivaltio alun perin Otto von Bismarckin luomus. Häntä ei perinteisesti ole ollut tapana pitää kovin vasemmistolaisena. Saksan sosiaalidemokraatit tunnetusti kuitenkin otti omakseen Bismarckin ajatuksia kehittäen niitä eteenpäin, mikä johti erinäisten metamorfoosien kautta kommunististen ja sosiaalidemokraateista vasemmalle sijoittuvien puolueiden syntymiseen Saksassa ja pohjoismaissa. Nämä kun kokivat hyvinvointivaltion ongellisena kuin Björn ”Nalle” Wahlroos vastustaen oikeiston ja sosiaalidemokraattien konsensusta ja kuriyhteiskuntaa.

SDP:stä vasemmalle sijoittuville puolueille tuotannontavan muuttuminen, siirtyminen modernista teollisesta massatuotannosta ja sen tuotantosuhteita uusintaneesta hyvinvointivaltiosta kohti postmodernia informaatioteknologialle ja palveluille perustuvaa yksilökeskeistä kulutusyhteiskuntaa, ei ole yhtä haasteellinen kuin sosiaalidemokraateille.

Toki myös vasemmistoliitossa on sukupolvien välinen ristiriita ja tämä ilmenee esimerkiksi keskustelussa perustulosta tai kansalaispalkasta. Aamulehden pääkirjoitustoimittaja on siinä oikeassa, että SDP ja vasemmistoliiton suurten ikäluokat elävät yhä modernissa yhteiskunnassa ja yrittävät tehdä politiikkaa sen logiikalla postmodernissa yhteiskunnassa.

Viime vuoden ylioppilaskuntien edustajistojen vaaleissa vasemmistoliittoa lähellä olevat listat nousivat suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi ylioppilaskunnissa jättäen vihreät nuoret ja opiskelijat sekä kokoomusopiskelijat taakseen. Demariopiskelijat saivat lähinnä hajapaikkoja.

Vasemmisto-opiskelijoiden vaalivoittoa ylioppilaskuntien vaaleissa ei pidä liioitella, mutta ”unohtamalla” sen Aamulehden pääkirjoitustoimittaja itse tunnustaa kuuluvansa vanhempaan sukupolveen tai olemaan ymmärtämätön postmodernin yhteiskunnan poliittisista virtauksista väittäessään, että ”[v]ain kourallinen uskollisia vaeltaa vanhasta muistista kuuntelemaan rituaalisyistä pidettyjä poliittisia puheita. Mahtavat marssit ja suuret joukkokokoukset ovat pelkkä haipuva muisto.”

Pääkirjoitustoimittaja on oikeassa, jos vertailukohdaksi otettaisiin 1970-luku (olettavasti kirjoittajan oman nuoruuden). Mutta jos otamme vertailukohdaksi 1990-luvun lopun, niin sekä osallistujamäärät että nuorten osuus ovat kasvaneet vappumarsseilla huomattavasti. Nämä nuoret eivät kuitenkaan ole sosiaalidemokraatteja.

 

2011 muutosvaalien puoluevalinnasta

Rakas päiväkirja, viimeksi kirjoitin aitoon hipsterityyliin eli ironisesti siitä, että kokoomuksen vaalimökillä menee läpi puhe kakun leipomisesta ennen kuin se jaetaan.

Hiljalleen julkaistussa oikeusministerin rahoittamassa ja suomalaisten eturivin politiikan tutkijoiden koostamassa artikkelikokoelmassa Muutosvaalit 2011 on mukana Sami Borgin artikkeli, jossa käydään läpi äänestäjien puoluevalintaa liittyviä asiakysymyksiä. Se vahvistaa näkemyksen siitä, että kokoomuksen äänestäjille ylivoimaisesti tärkein tekijä on Suomen talous ja kilpailukyky sekä yritys- ja elinkeinotoiminnan turvaaminen.

Keskustaa profiloi aluepolitiikka, RKP:tä kielipolitiikka, Kristillisdemokraatteja perinteiset arvot ja moraalikäsitykset. Vihreät ovat erityisen kiinnostuneita energiapolitiikasta, ydinvoimasta ja ympäristöasioista.

Vasemmistoliiton äänestäjille tuloerojen kaventaminen ja sosiaalipolitiikka ovat tärkeimpiä kysymyksiä. Myös sosiaalidemokraateilla ja perussuomalaisilla ne ovat tärkeyslistalla korkealla, mutta viimeksi mainitulla tätäkin oleellisempi kysymys on rikollisuuden ehkäisy ja maahanmuuttopolitiikka.

Näissä tuloksissa ei sinänsä ole mitään yllättävää.

Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia kuinka yksittäiset ehdokkaat yrittivät vaalikampanjoissaan laajentaa puolueensa kannattajakuntaa vetoamalla sellaisiin teemoihin, jotka eivät olleet perinteisen äänestäjäkunnan preferensseissä ensimmäisellä sijalla – ja kuinkas sitten kävikään.

En malta millään ottamatta vielä kerran suosikkinuorisopoliitikkoani Wille Rdymania ja hänen niin sanottuja maahanmuuttokriittisiä näkemyksiä, pyrkimystä saada nostetta oikeistoradikaaleista mielipiteistä. Tunnetusti Rydman jäi rannalle, vaikka sai runsaasti huomiota tiedotusvälineissä; muun muassa sunnuntaihesarissa oli sivun mittainen haastattelu hänestä ennen vaaleja, ja hänellä oli laittaa kauniisti sanottuna paljon rahaa kampanjaansa.

Lopputulema oli se, että kokoomuksen äänestäjät ovat järkevämpiä kuin Rydman. He ymmärsivät, että maahanmuuttopolitiikan kiristämisen olevan ristiriidassa Suomen talouden ja kilpailukyvyn ylläpitämiseen sekä yritys- ja elinkeinotoiminnan turvaamiseen nähden. He asettuivat mieluummin sellaisen ehdokkaan linjoille, jolla on hyvät suhteet Etelärantaan.

Tutkimuksen mukaan maahanmuuttopolitiikka kiinnostaa kaikista vähiten kristillisdemokraatteja ja perussuomalaisten jälkeen eniten RKP:tä. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että sisäministeri Päivi Räsänen on esittänyt tiukkaa tätiä kun tulee puhe maahanmuuttopolitiikasta, vaikka eihän Suomen maahanmuuttopolitiikka ole paljoakaan muuttunut suuntaan tai toiseen nykyisen eduskunnan aikana huolimatta eräiden kansanedustajien uhosta.

Vastaavasti perussuomalaisten on turha kuvitella saavansa laajennettua kannattajapohjaa kokoomuksen suuntaan vaatimalla rötösherroja kuriin. Tästä muistutuksena on eilinen kokoomuksen eduskuntaryhmän synninpäästö Ilkka Kanervalle.

Sen sijaan se, miksi erinäiset laittomuudet tuomitaan perussuomalaisten eduskuntaryhmässä ei ole niinkään seurausta median ajojahdista kuten ”työmies” Matti Putkonen esittää, vaan siitä, että tutkimuksen mukaan perussuomalaisten äänestäjien puoluevalinnassa rötösherrajahdilla on oikeasti merkitystä. Perussuomalaisten kannattajat suhtautuvat vakavammin rikollisuuteen ja törttöilyyn kuin muiden puolueiden äänestäjät.

 

Toivooko Jungner Kataisen hallituksen kaatuvan?

Rakas päiväkirja, jos allekirjoittanut olisi kaunainen demareita kohtaan, olisin surullinen kun Mikael Jungner jättää SDP:n puoluesihteerin tehtävät seuraavassa puoluekokouksessa. Hän kun alkaa päivä päivältä muistuttamaan enemmän suosikkinuorisopoliitikkoani: Wille Rydmania. Kummaltakin puuttuu kyky poliittiseen arvostelukykyyn ja johtajuuteen ja vetämällä omaa linjaansa he tekevät myyräntyötä oman puolueensa kannatukselle kuin Krtek tsekkiläisissä piirretyissä.

Tällä viikolla Jungner on jo julkisesti haukkunut puoluetoveri Minna Lintosen. Aikaisemmin hän on ryhdistäytynyt muun muassa vähättelemällä Mitro Revon harjoittamaa seksuaalista häirintää, mikä on kuulemma niin ikään tehokkaasti karkottanut nuoria ja varsinkin nuoria naisia demareiden riveistä.

Tietenkin ennen tätä päivää merkittävin osoitus Jungnerin poliittisen arviointikyvyn puutteesta oli hänen vankkumaton uskonsa Paavo Lipposen menestykseen presidentinvaaleissa (missä käsittääkseni kyse ei ollut ainoastaan siitä, että puoluesihteerin pitää antaa toivoa puolueväelle kuin saarnamiehen helluntaiseuroissa).

Nyt Jungner on sanonut, että päätös säilyttää Dragsvikin varuskunta olisi otettava uudelleen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan käsittelyyn. Kyseinen lausehan tarkoittaa epäluottamuslausetta Jyrki Kataisen hallitukselle. Mitä ihmettä Jungnerin päässä on oikein liikkunut kun hän esittää tuollaista?

Ensinnäkin Dragsvikin asian uudelleenottaminen pöydälle tarkoittaisi, että puolustusministeriä olisi samalla vaihdettava. Ei ole uskottavaa, että Stefan Wallin olisi jälleen asian esittelijänä. Mutta Wallin ei ole mikä tahansa RKP:n riviministeri vaan puolueensa puheenjohtaja. Hänen on oltava hallituksessa niin kauan kuin RKP on hallituksessa, eikä olisi myöskään uskottavaa, että puolustus- ja oikeusministeri vaihtaisivat pallejaan. Jos Wallin menettää luottamuksensa puolustusministerinä, ei hän olisi uskottava oikeusministerinäkään. Ja nähtävästi Katainen ei koe hallituksella olevan jatkomahdollisuuksia ilman, että RKP on mukana. Vasemmisto kun saisi RKP:n lähdettyä enemmistön hallitukseen (vaikka vihreitä ei laskettaisi mukaan). Tästä syystä Katainen on tukenut kaikissa käänteissä Wallinia.

On itsestään selvää, että jos Wallinin luottamuksesta äänestetään, niin Katainen ilmoittaa kyseessä olevan äänestys koko hallituksen luottamuksesta.

 

Varissuo, feminismi, irakilaisyhteisö

Rakas päiväkirja, löysin yliopiston työhuoneeni oven ulkopuolelta olevasta lokerosta uunituoreen kirjan nimeltä Monikulttuurisuuden sukupuoli. En tiedä oliko kirja tarkoitettu allekirjoittaneelle vai onko se tarkoitus lähettää jollekin kriitikolle, jotta hän voisi kirjoittaa siitä kirja-arvostelun Naistutkimus-lehteen (jonka toimitussihteerinä siis olen).

Nopealla selauksella teos vaikuttaa varsin erinomaiselta. Tässä vaiheessa olen kokenut ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi Marko Juntusen artikkelin Diasporiset hiljaisuudet. Irakilaisyhteisön sisäiset jännitteet ja viranomaistoiminta monikulttuurisessa lähiössä. Siinä Juntunen esittelee 2005-2008 Turun Varissuon lähiön irakilaisyhteisössä tekemänsä etnografisen tutkimuksen johtopäätöksistä. Mutta annetaan Juntusen itsensä kertoa:

Irakilaiset ovat kokeneet miltei kolme vuosikymmentä tauotonta väkivaltaa, ja yhteiskunnan epävakaus on vahvistanut patriarkaalisia sukulaisuusperustaisia normeja. Samalla naisten julkinen tila on kaventunut voimakkaasti. Irakilaisten kohdatessa suomalaiset viranomaistoimijat, väkivallan sävyttämä lähihistoria jää helposti pimentoon ja sukupuolta koskevat käsitykset ja ratkaisut ymmärretään ilmaisuiksi kulttuurisesta omaleimaisuudesta. (Juntunen 2012, 175.)

Juntusen huomiossa ei ole mitään uutta niille, jotka ymmärtävät jotain modernin sodan logiikasta: sotaa ei käydä ainoastaan vihollisvaltiota vastaan, vaan myös vasemmistolaisia toisinajattelijoita ja ennen kaikkea naisemansipaatiota vastaan.

Näin oli myös Suomessa sota-aikana, ja kaiken lisäksi isänmaallisuus tietyissä piireissä vielä tänäkin päivänä ymmärretään feminiinisyyden ja sosialismin vastakohtina, mitkä nähdään uhkaavan ”perinteisiä suomalaisia arvoja”.

Konservatiivisemmaksi muuttuva yhteiskunnallinen ilmapiiri ja sen tuottamat jännitteet värittivät voimakkaasti sukupuolten välisiä suhteita koskevaa keskustelua Varissuollakin. Koulutetun sekulaarin keskiluokkaan kuuluvissa perheissä naisen asemassa tapahtuvia muutoksia kuvattiin katastrofaalisiksi, mutta etenkin SIIC-puoluetta lähellä oleviin järjestöihin kiinnittyneet miehet korostivat tarvetta suojella jälkikasvua suomalaisten seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvien käsitysten tarjoamilta vaikutteita. (Juntunen 2012, 184-185.)

SIIC-puolue sai vuoden 2005 vaaleissa ”ison jytkyn” ja konservatiivisuudessaan sitä voisi pitää vaikkapa Irakin perussuomalaisina ja ”lähellä oleviin järjestöihin kiinnittyneitä miehiä” irakilaisyhteisön ”hommafoorumilaisina”. Ainakin heidän arvomaailmansa on hyvin samanlainen ja Juntunen kertoo heidän viettävän aikaa etupäässä netissä.

Onneksi irakilaiset ovat varsin monimuotoinen kansakunta ja varsinkin kurdien keskuudessa on edelleen vasemmistolaisuus ja sekulaarisuus vahvoilla vaikkakin suhteellisesti heikentynyt aikaisemmista vuosikymmenistä (kuten myös Suomessa vasemmistolaisuudelle on käynyt). He toimivat vastapainona Varissuon ”perusirakilaisille”.

Uskonnollisesti identifioitumattomien arabian ja kurdinkielisten irakilaisten järjestäytyminen oli Varissuolla vasemmistolaisen poliittisen hegemonian perinteeseen nivoutuvaa järjestötoimintaa. Irakilaisväestön 1990-luvun lopulla perustama Suomen irakilainen kulttuuriyhdistys koostui yksinomaan vasemmistotaustaisista henkilöistä, joista monet olivat kokeneet henkilökohtaisen poliittisen vainon Irakissa. […] Vasemmistolaistaustaiset irakilaismiehet katsoivat uskontokuntakohtaisen politiikan voimistumista hyvin huolestuneina. (Juntunen 2012, 188.)

Voimme siis todeta Suomen irakilaisyhteisö olevan poliittisesti ja uskonnollisesti hyvin jakautunut. Kaiken lisäksi konservatiiviset tai oikeistolaiset irakilaiset kokivat Juntusen mukaan suomalaisten viranomaisten suosivan vasemmistolaisia irakilaisia, koska näillä ei ollut samalla tavoin ongelmia sukupuoli- ja seksuaalietiikan tai yksilönvapauksien, eli feminismin, tunnustamisen kanssa kuin heillä itsellään.