Maahanmuuttopolitiikasta Juhan af Granniin

Rakas päiväkirja, törmäsin interwebin ihmeellisessä maailmassa tällaiseen mielenkiintoisen kirjoitukseen. En väitä, että siinä sinänsä olisi mitään erikoista: kuten kirjoituksessa annetaan ymmärtää, esitys perustuu sosiaaliantropologian peruskurssiin, jonka jokainen sosiologian ja sosiaalipsykologian pää- ja sivuaineopiskelija käy – ainakin Tampereen yliopiston opintovaatimusten mukaan – kuten allekirjoittanut aikoinaan.

Haluankin lähinnä sen innoittamana alleviivata kuinka idealistinen ja materialistinen käsitys kulttuureista ei ainoastaan palaudu vanha– ja nuorhegeliläisten erotteluun, vaan myös vasemmistolaisen ja oikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan eroon.

Vaikka lienee turha sanoa, toisin kuin hommafoorumilaiset usein esittävät, vasemmistolaisen ja oikeistolaisen maahanmuuttopolitiikan ero ei ilmene suhtautumisessa ihmisten vapaaseen liikkuvuuteen vaan ero tulee siitä, käsitteellistetäänkö maahanmuuttopolitiikkaa idealistisesti vai materialistisesti.

Vihreät, kokoomus ja perussuomalaiset edustavat nähdäkseni idealistista suhtautumista maahanmuuttopolitiikkaan. Ne ymmärtävät kulttuurit ja uskonnot tuotantosuhteista irrallisina entiteetteinä, jotka eivät reagoi luonnostaan toistensa kanssa. Niin ikään idealistinen lähestymistapa korostaa yksilöiden, kansallissankareiden, merkitystä historiassa. Tällainen näkökulma on modernien luonnontieteiden näkökulmasta ongelmallinen sen joutuen flirttailemaan teologian kanssa perustellakseen kansojen autenttisuuden tai sen, miksi yksilöllä olisi vapaa tahto.

Sen sijaan materialistinen eli marxilainen lähestymistapa alleviivaa kulttuurien ja uskontojen olevan tuotantosuhteiden heijastumia ylärakenteessa, kulttuurien perustan olevan todellisessa aineellisessa maailmassa eikä missään henkimaailmassa. Kuten Mikko Ahola osuvasti toteaa kirjoituksessaan, tämä on myös syy, miksi vasemmistolaiset eivät ole kiinnostuneita esimerkiksi uskonnon merkityksestä osana maahanmuuttokeskustelua, vaan puhuvat mieluummin tuotantosuhteista ja luokkayhteiskunnasta, jotka ovat konkreettisia, todellisia, asioita.

Vasemmistolaiset luottavat siihen, että kapitalismi nihilisesti hävittää kaiken pyhänä pidetyn sen edetessä ympäri maapalloa lopulta poistaen myös erot kulttuurien välillä ja lopettaen uskonnon oopiumin viljelyn. Nihilistisesti siksi, että moninaisuus on postmodernin kapitalismin elinehto. Niin sanottu luova talous kun tarvitsee monikulttuurisuutta riistääkseen sitä niin henkisesti kuin materiaalisesti.

Kun kapitalismi saavuttaa transsendentin horisontin, siinä vaiheessa me kaikki käyttäydymme ja pukeudumme samalla tavoin (kuin puhemies Mao); sulaudumme yhteen spinozalaisen substanssin kanssa. Historia loppuu – tai sitten ufot laskeutuvat maapallolle Juhan af Grannin kutsumina ja me rakennamme maailmankansalaisen identiteettiä pitäen heitä Toisina.

 

Tiedotusopista, eli Putkonen, Turkkila ja Apunen

Rakas päiväkirja, viimeisen parin viikon aikana olen enemmän kuin ihmetellyt poliittista viestintää tai paremminkin sen heikkoutta.

Perinteisesti SKP:n Tiedonantajaa lukiessa olen törmännyt asenteeseen, jossa viestin läpimenemättömyydestä syytetään kaupallisten tiedotusvälineiden eli valtamedian tietoista syrjintää tai jopa salaliittoa. Ongelmaa ei nähdä:

(a) viestin sisällössä (eli asiassa)

(b) viestinnän muodossa (eli tavassa tai sanoissa)

Puolueet, yritykset tai kansalaisjärjestöt eivät ole halukkaita luonnollisestikaan muuttamaan viestinnän tosiasiallista sisältöä eli kohtaa a, joten he ovat yrittäneet muokata kohtaa b, eli sen muotoa. Kokoomus ja sen mainostoimisto Bob Helsinki ovat olleet tästä erinomaisia esimerkkejä. He ovat ymmärtäneet mistä poliittisessa viestinnässä on kyse.

Se, että perussuomalaisten niin sanottu työmies Matti Putkonen lähti pari viikkoa sitten Tiedonantajan linjoille lähettäen tiedotusvälineille pohjoiskorealaisen myllykirjeen, ei ole mikään ihme. Onhan sanottu, että jos Putkonen ei olisi ollut Metalliliiton ydinvoimalobbarina, myönteinen päätös kuudennesta ydinreaktorista – Otaniemen teknillisen yliopiston reaktori yleensä unohdetaan laskuista – olisi tehty jo 1990-luvulla.

Sen sijaan Hommafoorumia ylläpitäneen Matias Turkkilan nimittäminen perussuomalaisten viestintävastaavaksi osoittaa Timo Soinilta ymmärrystä, että perussuomalaisten viestinnälliset ongelmat eivät johdu kaupallisen median salaliitosta, vaan kohdassa b, eli viestin muodossa, on parannettavaa.

Turkkilalla on kova työ saada se vahinko korjattua, jonka Putkonen on saanut aikaan perussuomalaisissa viimeisen parin vuoden aikana.

Mutta eniten allekirjoittanutta on ihmetyttänyt kokoomuksen ja sen lähellä olevien piirien ulostulot sen jälkeen kun Helsingin Guggenheim-hanke kaatui kaupunginhallituksessa.

Perinteisesti Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja sen valtuuskunta EVA ovat onnistuneet rekrytoimaan viestinnän alan parhaimmiston leipiinsä. EK:n tiedottajat ovat kyenneet silmiäkään räpäyttämättä selittämään mediassa toimittajien esittämättä jatkokysymyksiä kuinka irtisanomiset ovat itse asiassa osaamisen vapauttamista työmarkkinoiden ja isänmaan palvelukseen tai kuinka ilmaisen lounaan tarjoilun lopettaminen lyhyillä lennoilla lisää asiakkaan vallinnanvaraa.

Nyt kuitenkin EVA:n puheenjohtaja Matti Apunen viime perjantain Ylen Pressiklubi-ohjelmassa sortui Tiedonantajan linjoille antaen ymmärtää, että Guggenheim-projektin epäonnistuminen ei johdu kohdista a tai b, vaan syy on viestin vastaanottajissa.

Vaikka olen aina pitänyt Apusta enemmän tai vähemmän ärsyttävänä provokaattorina, niin aikaisemmin ajattelin, että on hän sentään taitavampi media-alan ammattilainen kuin Aamulehden nykyinen päätoimittaja, mutta nähtävästi allekirjoittaneen täytyy olla itsekriittinen ja vaihtaa näkemystäni.

 

Aamulehti ja vappumarssi

Rakas päiväkirja, sanomalehtien pääkirjoitustoimittajilla on tapana vapun alla kirjoittaa vasemmiston tilalasta. Tänä vuonna Aamulehti tarttui haasteeseen, tosin vasta päivä vapun jälkeen. Kirjoituksessa verrataan työväenliikkeen vappua korkki auki unohtuneeseen puolityhjään simapulloon.

Pääkirjoitustoimittaja on oikeassa siinä, että vasemmistopuolueiden kannatus on historiallisen alhainen. Viime eduskuntavaaleissa sosiaalidemokraattien kannatus oli 19,1%, vasemmistoliiton 8,1% ja SKP:nä sittemmin tunnetun Pakinkylän veljet nimisen urheiluseuran äänestäjien osuus 0,3%.

Vaikka viimeksi mainittu menettikin edes teoreettisen mahdollisuuden saada oma kansanedustaja tai minkäänlaista yhteiskunnallista valtaa jo 2000-luvun puolivälissä lahjakkaimpien nuorten lähdettyä puolueesta petyttyään siihen, olisi Aamulehden pääkirjoitustoimittajan ollut syytä omankin uskottavuuden kannalta huomioida kirjoituksessaan se tosiasia, että kahdella isommalla vasemmistopuolueella on enemmän vaikutusvaltaa yhteiskunnassa kuin vuosiin johtuen perussuomalaisten päätöksestä jättäytyä oppositioon. Vitsikkäät puheet kokoomuslaisen Jyrki Kataisen sosialistihallituksesta eivät ole täysin tuulesta temmattuja.

Mutta ongelmallisin väite, jonka Aamulehden pääkirjoitustoimittaja esittää on se, että hyvinvointivaltio olisi olemuksellisesti vasemmistolainen projekti: ”Hyvinvointiyhteiskunnan [sic] valmistuessa vasemmisto on menettänyt historiallisen tehtävänsä.”

Vaikka hyvinvointivaltio samaistetaan mielikuvissa ruotsalaiseen kansankotiin ja sen kurinpidollisiin suljettuihin instituutioihin, joiden tehtävänä on tuottaa kuuliaisia heteroseksuaalisia mies- ja naiskansalaisia teolliseen massatuotantoon perustuneeseen yhteiskuntaan, Volvon tehtaalle liukuhihnaan ääreen tai Pressbyrån kassalle, oli hyvinvointivaltio alun perin Otto von Bismarckin luomus. Häntä ei perinteisesti ole ollut tapana pitää kovin vasemmistolaisena. Saksan sosiaalidemokraatit tunnetusti kuitenkin otti omakseen Bismarckin ajatuksia kehittäen niitä eteenpäin, mikä johti erinäisten metamorfoosien kautta kommunististen ja sosiaalidemokraateista vasemmalle sijoittuvien puolueiden syntymiseen Saksassa ja pohjoismaissa. Nämä kun kokivat hyvinvointivaltion ongellisena kuin Björn ”Nalle” Wahlroos vastustaen oikeiston ja sosiaalidemokraattien konsensusta ja kuriyhteiskuntaa.

SDP:stä vasemmalle sijoittuville puolueille tuotannontavan muuttuminen, siirtyminen modernista teollisesta massatuotannosta ja sen tuotantosuhteita uusintaneesta hyvinvointivaltiosta kohti postmodernia informaatioteknologialle ja palveluille perustuvaa yksilökeskeistä kulutusyhteiskuntaa, ei ole yhtä haasteellinen kuin sosiaalidemokraateille.

Toki myös vasemmistoliitossa on sukupolvien välinen ristiriita ja tämä ilmenee esimerkiksi keskustelussa perustulosta tai kansalaispalkasta. Aamulehden pääkirjoitustoimittaja on siinä oikeassa, että SDP ja vasemmistoliiton suurten ikäluokat elävät yhä modernissa yhteiskunnassa ja yrittävät tehdä politiikkaa sen logiikalla postmodernissa yhteiskunnassa.

Viime vuoden ylioppilaskuntien edustajistojen vaaleissa vasemmistoliittoa lähellä olevat listat nousivat suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi ylioppilaskunnissa jättäen vihreät nuoret ja opiskelijat sekä kokoomusopiskelijat taakseen. Demariopiskelijat saivat lähinnä hajapaikkoja.

Vasemmisto-opiskelijoiden vaalivoittoa ylioppilaskuntien vaaleissa ei pidä liioitella, mutta ”unohtamalla” sen Aamulehden pääkirjoitustoimittaja itse tunnustaa kuuluvansa vanhempaan sukupolveen tai olemaan ymmärtämätön postmodernin yhteiskunnan poliittisista virtauksista väittäessään, että ”[v]ain kourallinen uskollisia vaeltaa vanhasta muistista kuuntelemaan rituaalisyistä pidettyjä poliittisia puheita. Mahtavat marssit ja suuret joukkokokoukset ovat pelkkä haipuva muisto.”

Pääkirjoitustoimittaja on oikeassa, jos vertailukohdaksi otettaisiin 1970-luku (olettavasti kirjoittajan oman nuoruuden). Mutta jos otamme vertailukohdaksi 1990-luvun lopun, niin sekä osallistujamäärät että nuorten osuus ovat kasvaneet vappumarsseilla huomattavasti. Nämä nuoret eivät kuitenkaan ole sosiaalidemokraatteja.

 

2011 muutosvaalien puoluevalinnasta

Rakas päiväkirja, viimeksi kirjoitin aitoon hipsterityyliin eli ironisesti siitä, että kokoomuksen vaalimökillä menee läpi puhe kakun leipomisesta ennen kuin se jaetaan.

Hiljalleen julkaistussa oikeusministerin rahoittamassa ja suomalaisten eturivin politiikan tutkijoiden koostamassa artikkelikokoelmassa Muutosvaalit 2011 on mukana Sami Borgin artikkeli, jossa käydään läpi äänestäjien puoluevalintaa liittyviä asiakysymyksiä. Se vahvistaa näkemyksen siitä, että kokoomuksen äänestäjille ylivoimaisesti tärkein tekijä on Suomen talous ja kilpailukyky sekä yritys- ja elinkeinotoiminnan turvaaminen.

Keskustaa profiloi aluepolitiikka, RKP:tä kielipolitiikka, Kristillisdemokraatteja perinteiset arvot ja moraalikäsitykset. Vihreät ovat erityisen kiinnostuneita energiapolitiikasta, ydinvoimasta ja ympäristöasioista.

Vasemmistoliiton äänestäjille tuloerojen kaventaminen ja sosiaalipolitiikka ovat tärkeimpiä kysymyksiä. Myös sosiaalidemokraateilla ja perussuomalaisilla ne ovat tärkeyslistalla korkealla, mutta viimeksi mainitulla tätäkin oleellisempi kysymys on rikollisuuden ehkäisy ja maahanmuuttopolitiikka.

Näissä tuloksissa ei sinänsä ole mitään yllättävää.

Sen sijaan on mielenkiintoista pohtia kuinka yksittäiset ehdokkaat yrittivät vaalikampanjoissaan laajentaa puolueensa kannattajakuntaa vetoamalla sellaisiin teemoihin, jotka eivät olleet perinteisen äänestäjäkunnan preferensseissä ensimmäisellä sijalla – ja kuinkas sitten kävikään.

En malta millään ottamatta vielä kerran suosikkinuorisopoliitikkoani Wille Rdymania ja hänen niin sanottuja maahanmuuttokriittisiä näkemyksiä, pyrkimystä saada nostetta oikeistoradikaaleista mielipiteistä. Tunnetusti Rydman jäi rannalle, vaikka sai runsaasti huomiota tiedotusvälineissä; muun muassa sunnuntaihesarissa oli sivun mittainen haastattelu hänestä ennen vaaleja, ja hänellä oli laittaa kauniisti sanottuna paljon rahaa kampanjaansa.

Lopputulema oli se, että kokoomuksen äänestäjät ovat järkevämpiä kuin Rydman. He ymmärsivät, että maahanmuuttopolitiikan kiristämisen olevan ristiriidassa Suomen talouden ja kilpailukyvyn ylläpitämiseen sekä yritys- ja elinkeinotoiminnan turvaamiseen nähden. He asettuivat mieluummin sellaisen ehdokkaan linjoille, jolla on hyvät suhteet Etelärantaan.

Tutkimuksen mukaan maahanmuuttopolitiikka kiinnostaa kaikista vähiten kristillisdemokraatteja ja perussuomalaisten jälkeen eniten RKP:tä. Tämä on sikäli mielenkiintoista, että sisäministeri Päivi Räsänen on esittänyt tiukkaa tätiä kun tulee puhe maahanmuuttopolitiikasta, vaikka eihän Suomen maahanmuuttopolitiikka ole paljoakaan muuttunut suuntaan tai toiseen nykyisen eduskunnan aikana huolimatta eräiden kansanedustajien uhosta.

Vastaavasti perussuomalaisten on turha kuvitella saavansa laajennettua kannattajapohjaa kokoomuksen suuntaan vaatimalla rötösherroja kuriin. Tästä muistutuksena on eilinen kokoomuksen eduskuntaryhmän synninpäästö Ilkka Kanervalle.

Sen sijaan se, miksi erinäiset laittomuudet tuomitaan perussuomalaisten eduskuntaryhmässä ei ole niinkään seurausta median ajojahdista kuten ”työmies” Matti Putkonen esittää, vaan siitä, että tutkimuksen mukaan perussuomalaisten äänestäjien puoluevalinnassa rötösherrajahdilla on oikeasti merkitystä. Perussuomalaisten kannattajat suhtautuvat vakavammin rikollisuuteen ja törttöilyyn kuin muiden puolueiden äänestäjät.

 

Kakku on ensin leivottava?

Rakas päiväkirja, olin viikonloppuna Tieteentekijöiden liiton liittokokousristeilyllä. Sitä edelsi perjantaina professoriliiton kanssa yhteinen seminaari, jossa läsnä oli kaikenmaailman silmäätekeviä opetusministeristä alkaen.

Seminaarin alla julkaistu tiedote ylitti julkaisukynnyksen.

Allekirjoittanutta seminaarissa mietitytti lähinnä kaksi asiaa.

Ensinnäkin professorien ongelmallinen kaksoisrooli uuden yliopistolain jälkeisessä tilanteessa sekä työnantajien että työntekijöiden edustajina.

Toiseksi teki mieli kysyä teknologiateollisuuden pääjohtaja Jorma Turuselta, että pitääkö hän yliopistolaisia pilkkanaan käyttäessään puheessaan epä-älyllistä kakkumetaforaa: ”kakku on leivottava ennen kuin sen voi jakaa”.

Ehkä kokoomuksen vaalimökillä kyseinen metafora toimii, mutta kuka tahansa itsenäiseen ajatteluun kykenevä ymmärtää sen ongelmallisuuden. Talous ei koskaan pysähdy vaan on jatkuvassa liikkeessä: kakkua sekä leivotaan että jaetaan samanaikaisesti; jakamista ja leipomista ei voi erottaa toisistaan. Näin asianlaita on ainakin jälkiteollisessa dynaamisessa, palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvassa, taloudessa.

Kakkumetafora on mielestäni yhtä epäonnistunut kuin valtiontalouden vertaaminen kotitalouteen. Lapsikin ymmärtää, että kotitalouksilla ei ole kellarissa rahapainoa – ei ainakaan saisi olla – tai verotusoikeutta.

Viimeksi mainitusta asiasta löytyy lisää muun muassa Teppo Eskelisen ja Ville-Pekka Sorsan kirjassa Hyvä talous.

 

Toivooko Jungner Kataisen hallituksen kaatuvan?

Rakas päiväkirja, jos allekirjoittanut olisi kaunainen demareita kohtaan, olisin surullinen kun Mikael Jungner jättää SDP:n puoluesihteerin tehtävät seuraavassa puoluekokouksessa. Hän kun alkaa päivä päivältä muistuttamaan enemmän suosikkinuorisopoliitikkoani: Wille Rydmania. Kummaltakin puuttuu kyky poliittiseen arvostelukykyyn ja johtajuuteen ja vetämällä omaa linjaansa he tekevät myyräntyötä oman puolueensa kannatukselle kuin Krtek tsekkiläisissä piirretyissä.

Tällä viikolla Jungner on jo julkisesti haukkunut puoluetoveri Minna Lintosen. Aikaisemmin hän on ryhdistäytynyt muun muassa vähättelemällä Mitro Revon harjoittamaa seksuaalista häirintää, mikä on kuulemma niin ikään tehokkaasti karkottanut nuoria ja varsinkin nuoria naisia demareiden riveistä.

Tietenkin ennen tätä päivää merkittävin osoitus Jungnerin poliittisen arviointikyvyn puutteesta oli hänen vankkumaton uskonsa Paavo Lipposen menestykseen presidentinvaaleissa (missä käsittääkseni kyse ei ollut ainoastaan siitä, että puoluesihteerin pitää antaa toivoa puolueväelle kuin saarnamiehen helluntaiseuroissa).

Nyt Jungner on sanonut, että päätös säilyttää Dragsvikin varuskunta olisi otettava uudelleen hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittisen valiokunnan käsittelyyn. Kyseinen lausehan tarkoittaa epäluottamuslausetta Jyrki Kataisen hallitukselle. Mitä ihmettä Jungnerin päässä on oikein liikkunut kun hän esittää tuollaista?

Ensinnäkin Dragsvikin asian uudelleenottaminen pöydälle tarkoittaisi, että puolustusministeriä olisi samalla vaihdettava. Ei ole uskottavaa, että Stefan Wallin olisi jälleen asian esittelijänä. Mutta Wallin ei ole mikä tahansa RKP:n riviministeri vaan puolueensa puheenjohtaja. Hänen on oltava hallituksessa niin kauan kuin RKP on hallituksessa, eikä olisi myöskään uskottavaa, että puolustus- ja oikeusministeri vaihtaisivat pallejaan. Jos Wallin menettää luottamuksensa puolustusministerinä, ei hän olisi uskottava oikeusministerinäkään. Ja nähtävästi Katainen ei koe hallituksella olevan jatkomahdollisuuksia ilman, että RKP on mukana. Vasemmisto kun saisi RKP:n lähdettyä enemmistön hallitukseen (vaikka vihreitä ei laskettaisi mukaan). Tästä syystä Katainen on tukenut kaikissa käänteissä Wallinia.

On itsestään selvää, että jos Wallinin luottamuksesta äänestetään, niin Katainen ilmoittaa kyseessä olevan äänestys koko hallituksen luottamuksesta.

 

Varissuo, feminismi, irakilaisyhteisö

Rakas päiväkirja, löysin yliopiston työhuoneeni oven ulkopuolelta olevasta lokerosta uunituoreen kirjan nimeltä Monikulttuurisuuden sukupuoli. En tiedä oliko kirja tarkoitettu allekirjoittaneelle vai onko se tarkoitus lähettää jollekin kriitikolle, jotta hän voisi kirjoittaa siitä kirja-arvostelun Naistutkimus-lehteen (jonka toimitussihteerinä siis olen).

Nopealla selauksella teos vaikuttaa varsin erinomaiselta. Tässä vaiheessa olen kokenut ehdottomasti mielenkiintoisimmaksi Marko Juntusen artikkelin Diasporiset hiljaisuudet. Irakilaisyhteisön sisäiset jännitteet ja viranomaistoiminta monikulttuurisessa lähiössä. Siinä Juntunen esittelee 2005-2008 Turun Varissuon lähiön irakilaisyhteisössä tekemänsä etnografisen tutkimuksen johtopäätöksistä. Mutta annetaan Juntusen itsensä kertoa:

Irakilaiset ovat kokeneet miltei kolme vuosikymmentä tauotonta väkivaltaa, ja yhteiskunnan epävakaus on vahvistanut patriarkaalisia sukulaisuusperustaisia normeja. Samalla naisten julkinen tila on kaventunut voimakkaasti. Irakilaisten kohdatessa suomalaiset viranomaistoimijat, väkivallan sävyttämä lähihistoria jää helposti pimentoon ja sukupuolta koskevat käsitykset ja ratkaisut ymmärretään ilmaisuiksi kulttuurisesta omaleimaisuudesta. (Juntunen 2012, 175.)

Juntusen huomiossa ei ole mitään uutta niille, jotka ymmärtävät jotain modernin sodan logiikasta: sotaa ei käydä ainoastaan vihollisvaltiota vastaan, vaan myös vasemmistolaisia toisinajattelijoita ja ennen kaikkea naisemansipaatiota vastaan.

Näin oli myös Suomessa sota-aikana, ja kaiken lisäksi isänmaallisuus tietyissä piireissä vielä tänäkin päivänä ymmärretään feminiinisyyden ja sosialismin vastakohtina, mitkä nähdään uhkaavan ”perinteisiä suomalaisia arvoja”.

Konservatiivisemmaksi muuttuva yhteiskunnallinen ilmapiiri ja sen tuottamat jännitteet värittivät voimakkaasti sukupuolten välisiä suhteita koskevaa keskustelua Varissuollakin. Koulutetun sekulaarin keskiluokkaan kuuluvissa perheissä naisen asemassa tapahtuvia muutoksia kuvattiin katastrofaalisiksi, mutta etenkin SIIC-puoluetta lähellä oleviin järjestöihin kiinnittyneet miehet korostivat tarvetta suojella jälkikasvua suomalaisten seksuaalisuuteen ja sukupuoleen liittyvien käsitysten tarjoamilta vaikutteita. (Juntunen 2012, 184-185.)

SIIC-puolue sai vuoden 2005 vaaleissa ”ison jytkyn” ja konservatiivisuudessaan sitä voisi pitää vaikkapa Irakin perussuomalaisina ja ”lähellä oleviin järjestöihin kiinnittyneitä miehiä” irakilaisyhteisön ”hommafoorumilaisina”. Ainakin heidän arvomaailmansa on hyvin samanlainen ja Juntunen kertoo heidän viettävän aikaa etupäässä netissä.

Onneksi irakilaiset ovat varsin monimuotoinen kansakunta ja varsinkin kurdien keskuudessa on edelleen vasemmistolaisuus ja sekulaarisuus vahvoilla vaikkakin suhteellisesti heikentynyt aikaisemmista vuosikymmenistä (kuten myös Suomessa vasemmistolaisuudelle on käynyt). He toimivat vastapainona Varissuon ”perusirakilaisille”.

Uskonnollisesti identifioitumattomien arabian ja kurdinkielisten irakilaisten järjestäytyminen oli Varissuolla vasemmistolaisen poliittisen hegemonian perinteeseen nivoutuvaa järjestötoimintaa. Irakilaisväestön 1990-luvun lopulla perustama Suomen irakilainen kulttuuriyhdistys koostui yksinomaan vasemmistotaustaisista henkilöistä, joista monet olivat kokeneet henkilökohtaisen poliittisen vainon Irakissa. […] Vasemmistolaistaustaiset irakilaismiehet katsoivat uskontokuntakohtaisen politiikan voimistumista hyvin huolestuneina. (Juntunen 2012, 188.)

Voimme siis todeta Suomen irakilaisyhteisö olevan poliittisesti ja uskonnollisesti hyvin jakautunut. Kaiken lisäksi konservatiiviset tai oikeistolaiset irakilaiset kokivat Juntusen mukaan suomalaisten viranomaisten suosivan vasemmistolaisia irakilaisia, koska näillä ei ollut samalla tavoin ongelmia sukupuoli- ja seksuaalietiikan tai yksilönvapauksien, eli feminismin, tunnustamisen kanssa kuin heillä itsellään.

 

POK ei ole mikään Turun osuuskauppa

Rakas päiväkirja, olen jostain syystä lupautunut Pirkanmaan osuuskaupan vaaleihin, vaikka mielestäni S-ryhmällä on kohtuuton markkina-asema päivittäistavarakaupassa Suomessa. Kaiken lisäksi monet S-ryhmän tarjoamat asiakkailleen tarjoamat palvelut ovat ylihintaisia, jotta se saisi rahaa levitettyä monopoliaan Venäjälle sekä Baltian maihin.

En näe kuitenkaan mitään ristiriitaa vaaliehdokkuudessani ja kielteisessä suhtautumisesta S-ryhmän härskiin toimintaan. Sen kaupat kun eivät ole mitä tahansa putiikkeja, vaan nimenomaan osuuskauppoja. S-ryhmän toiminnan pitäisi perustua aatteelle, joka ei välttämättä sovi yhteen nykyaikaisen liikkeenharjoittamisen periaatteiden kanssa. Jos haluaisin osallistua sellaisen kaupan päätöksentekoon, jonka tehtävänä on mahdollisimman paljon takoa rahaa, niin hankkisin Stockmannin osakkeita – ja saatanpa joku päivä niin tehdäkin. Viihdyn nimittäin Tampereen tai Helsingin Stockmannilla paremminkin kuin Prismoissa, paitsi silloin kun on hullut päivät ja työväenluokkaiset ihmiset ja kaikenmaailman hipit rynnivät sinne.

S-etukortti on ainoa bonuskortti, jonka tällä hetkellä omistan. On hienoa, että sillä saa alennuksia esimerkiksi museoihin. Siitä on iloa näillä tuloilla. Sen sijaan sen bonusjärjestelmä on lähinnä tulonsiirtoa köyhiltä ja nuorilta varakkaille ja vanhoillislestadiolaisille suurperheille. Yksin tai edes kaksin asuville S-ryhmän bonusjärjestelmästä ei ole hyötyä, vaikka kuinka keskittäisi ostoksiaan (missä ei ole mitään järkeä: Lidlistä peruselintarvikkeet saa niin paljon halvemmalla ja Stockmannilta tai kauppahallista laadukkaat lihat ja yrtit).

Niin ikään maalaisliiton parhaimpia perinteitä jatkaen vastustan keskittämispolitiikkaa eli kannatan lähiruoka- ja kyläkauppoja: mieluummin Saleja kuin Prismoja, jonne päästäkseen ja varsinkin ostosten kanssa poistuessa olisi oltava oma auto. SOK:n olisi huolehdittava siitä, että myös syrjäseuduilla ihmisillä on kauppa lähellä, kaupunkilaisilla jokaisessa kaupunginosassa.

Vaaliteesini voi tiivistää sloganissa: Pirkanmaan osuuskauppa ei ole mikään Turun osuuskauppa. Vaalinumeroni POK:n vaaleissa on muuten 215.

 

James Hirvisaari – epäisänmaallisin politiikko?

Rakas päiväkirja, olen aina ollut sitä mieltä, että isänmaata voi palvella monella tapaa, ei ainoastaan harrastamalla vapaaehtoista maanpuolustustoimintaa kuin Allu Lapissa, vaan vaikkapa oppositiossa. Nyt olen kuitenkin löytänyt ihmisen, joka vaikuttaa oppositiossa, mutta joka on isänmaallisuuden irvikuva sikäli kun hänestä muodostaa näkemyksensä hänen viimeaikaisten ulostulojen perusteella.

Hänelle kun ei ole riittänyt enää isänmaallisen median kritisointi, vaan hän on siirtynyt oikeusjärjestelmän arvostelemiseen ja siten hyökkää kaikkea sellaista vastaan, minkä Johan Ludwig Runebergin onnistuu kiteyttämään Maaherran runossa:

Te voiton saitte. Teill on valta nyt,
siis minun tehkää, miten mielikää.
Mut laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää.

Runebergin runo ei ainoastaan kuvaa sitä, kuinka isänmaallisille kansalaisille lain noudattaminen on tärkeämpää kuin se, minkämaalainen ruhtinas heillä on, vaan myös alleviivaa kansallisvaltion laissa toteutuvan historian korkeimman ilmentymän, josta G. W. F Hegel puhui absoluuttisena henkenä, Snellman kansallishenkenä ja Paavali pyhänä henkenä.

James Hirvisaari on halveksivinaan kaikkea tätä.

Olen hämmentynyt. Yleensä poliitikot toimivat päinvastoin. He esittävät potentiaalisille äänestäjilleen olevansa isänmaallisia, mutta käyttäytyvät epäisänmaallisesti, jos se on vain heidän omien etujensa mukaista. Hirvisaari taktiikka on kuitenkin hyökätä nimenomaan kaikkia isänmaallisia instituutiota ja arvoja vastaan, niitä, jotka ovat luoneet Suomen sellaiseksi valtioksi ja suomalaiset sellaiseksi kansakunnaksi kuin me sen tunnemme.

Olen yrittänyt miettiä ketkä viehättyvät Hirvisaaren anti-isänmaallisesta retoriikasta; pohtinut minkälaiset ihmiset äänestivät häntä. Ymmärrän hyvin Timo Soinin ja herra Hakkaraisen äänestäjiä ja jollain perverssillä tavalla myös niitä helsinkiläisiä, jotka piirsivät Jussi Halla-ahon numeron viime kevään eduskuntavaaleissa lipukkeeseen ja vieläpä pudottivat sen uurniin. Onhan hän autistisen taitava sanansäilänkäyttäjä. Se viehättänee monia nuoria miehiä.

Mutta Hirvisaaren neroutta en ole vielä tavoittanut: mitä hän performanssillaan hakee?

 

Kuinka meitä kutsutaan kulttuurintutkijoiksi

Rakas päiväkirja, muistaakseni mitä Anu Koivunen oli kertonut Naistutkimuspäivillä vuonna 2010 kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen kyynelistä hänen erottaessaan toveri Ilkka Kanervan ulkoministerin virasta, hankin käsiini Vastapainon julkaiseman antologian nimeltä Kuinka meitä kutsutaan. Sen viimeisessä artikkelissa Koivunen esittää tunteiden olevan osa myöhäismodernia julkisuutta; miespoliitikolle on 2000-luvulla itkemien mahdollista ilman, että se veisi häneltä uskottavuutta. Tunteiden näyttämisestä on tullut osa ylemmän keskiluokan sosiaalista pääomaa. Kekkosta on vaikea kuvitella itkemässä erottaessaan Ahti Karjalaisen toista hallitusta ja pyytäessään Tero Auraa muodostamaan virkamieshallitus uudelleen.

Torstaina matkalla puhumaan tuleville Helsingin filosofeille tai siis filosofian opiskelijoiden lukupiiriin Baruch Spinozan ajattelusta, selasin junassa samaisen teoksen Mikko Lehtosen ja Koivusen kirjoittamaa johdantoartikkelia. Se alkaa lupaavasti analyysilla siitä, kuinka perussuomalaisten eduskuntavaalien voitto oli kaikkea sitä vastaan, mitä Alexander Stubbin asettama ja Jorma Ollilan johtama maabrändivaltuuskunta edusti tai esitti loppuraportissaan.

Perussuomalaisten äänivyöryn analyyseissä kiinnitettiin huomiota siihen, että soinilaisille kannatuksensa olivat antaneet ennen muuta globaalistumisen nettohäviäjät: nuoret työttömät, savupiipputeollisuudesta saneeratut, pienyrittäjät ja vähäisempien peltopinta-alojen viljelijät. (Lehtonen & Koivunen 2011, 7)

Olen itsekin tullut kutakuinkin samanlaiseen loppupäätelmään kirjoittaessani viime vuoden loppupuolella Eurooppanuorten lehteen kevään eduskuntavaaleista. Kokoomuslaiset esiintyivät vaalien alla globaalin kapitalismin ja luovan talouden lipunkantajina (lukuun ottamatta tyyliin kokoomusnuorten tuolloista puheenjohtaja Wille Rydmania), perussuomalaiset puolustivat, jos eivät nyt suunnitelmataloutta, niin sekataloutta hyvinvointivaltionostalgiassaan. Muut puolueet sijoittuivat enemmän tai vähemmän näiden kahden ääripään väliin muodostuneelle jatkumolle. Mutta tämän jälkeen Lehtonen ja Koivunen hylkäävätkin materialistisen ontologian, vaikka vielä myöhemmin toteavat vielä kerran ohimennen seuraavaa:

Kulttuuria ei tältä kannalta voi nähdä materiaalisesta ja käytännöllisestä todellisuudesta erilliseksi hengen valtakunnaksi, vaan sitä on tarkasteltava itsestään materiaalisena ja käytännöllisenä yhteiskuntien ulottuvuutena. (Lehtonen & Koivunen 2011, 23).

Mielestäni Lehtonen ja Koivunen kuitenkin par excellence eristävät kulttuurin erilliseksi hengen valtakunnaksi ymmärtäessään myöhäismodernin politiikan kulttuurisista merkityksistä käydyksi symboliseksi valtakamppailuksi arkipäiväisessä elämässä, sivuuttaen biopolitiikan ja kapitalismin yhteyden tai sen, että ”[k]apitalismi ei olisi ollut mahdollinen ilman ruumiiden kontrolloitua sijoittamista tuotantokoneistoon, eikä ilman väestönilmiöiden ohjattua sovittamista taloudellisiin prosesseihin” (Foucault 1998, 100). Teoksen nimi viittaa – kuten Lehtonen myönsi joitain viikkoja sitten Vastapainon kirjanjulkistamistilaisuudessa – Louis Althusserin ideologiseen kutsuhuutoon, jonka hän esitti esseessä Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot. Althusserin esseen lähtökohta oli äärimmäisen materialistinen: kuinka tuotantovoimat ja tuotantosuhteet uudistetaan modernissa teollisuuskapitalismissa.

Lehtonen ja Koivunen eivät mainitse kertaakaan tuotantovoimien tai tuotantosuhteiden käsitteitä, vaikka mistä muusta sellaisissa ajankohtaisissa kysymyksissä kuin siirtolaisuudessa tai sukupuolieron uudelleenneuvottelussa on kyse kuin työvoiman uusintamisesta ja kansanjoukkojen hallinnasta, biopolitiikasta?

Lehtonen ja Koivunen kyllä hämärästi ymmärtävät mistä on kyse tai kuten Antonio Negri ja Micheal Hardt ovat asian ilmaisseet: he käsitteellistävät uuden yhteiskunnallisen tilanteen muodostavan poliittisen kamppailun ”pinnallisesti ja ohimennen käsittämättömän tapahtuman kaoottisen ja häilyvänä horisonttina” (2005, 44). Lehtonen ja Koivunen viittaavat minätekniikoihin tai siihen, että suljetut koneistot ovat avautuneet ja nykyään koko yhteiskunta on suurta koneistoa, mutta eivät saa sanottua selkeästi, että kyse on nimenomaan muuttuneesta kapitalistisesta tuotannon tavasta, jota kulttuuriset merkitykset vain ja ainoastaan heijastelevat.

Mutta ongelmallisinta ei mielestäni ole niinkään häilyvä horisontti, hengen erottaminen kapitalismin logiikasta, luokkayhteiskunnan todellisuudesta, vaan kuinka se sataa poliittiseen oikeiston laariin (ja tässä yhteydessä myös vihreät lasketaan kuuluvaksi oikeistoon). Kaiken lisäksi politiikan ymmärtäminen kamppailuksi kulttuurisista merkityksistä tai kysymykseksi identifikaatiosta eli samaistumisesta on luonut käsitteellistä pohjaa myös niin sanotulle maahanmuuttokriittiselle liikkeelle. Kaiken maailman halla-ahoille postmoderneina poliittisina subjekteina sopii oikein mainiosti, että puhutaan abstraktilla tasolla kulttuurien välisestä kamppailusta tai siitä, että kulttuurit ovat sosiaalisia konstruktioita (ja siksi niitä täytyy puolustaa). Sen sijaan olisi vaikea kuvitella Hommafoorumilla käytävän keskustelua työvoiman ja pääoman välisestä ristiriidasta tai kuinka se muodostaa yhteiskunnan perusrakenteen ja kulttuuriset kamppailut ja ideologiat ylärakenteen.

Lääkkeeksi Lehtoselle ja Koivuselle tarjoan – jälkeen kerran – Jussi Vähämäen teosta Itsen alistus. Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa tai rivon talousprofeetan ja kumppaneiden toimittamaa teosta Kurssi kohti konkurssia. Ne sisältävät kaiken sen, mitä Lehtonen ja Koivunen yrittävät sanoa yhdistettynä todelliseen materialistiseen ontologiaan.