Touko 2009


Rakas päiväkirja, tänään olin kuuntelemassa tiedotusopin professori Kaarlo Nordenstrengin ja sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilän jäähyväisluentoja. Yliopiston juhlasali on täynnä, tunnelma oli samaan aikaan haikea ja harras. Viimeisten vuosikymmenien aikana Nordenstreng ja Sipilä ovat olleet yliopiston kasvot ulkopuolisille. Heidän eläköitymisen jälkeen Tampereen yliopistolle ei ole enää kaikkien tuntemia vasemmistolaisia intellektuelleja.

Oli pitkälti Nordenstrengin ansiota, että Tampereen yliopisto profiloitui punaiseksi yliopistoksi 1970-luvulla. Mutta yhteiskuntallisen toiminnan lisäksi Nordenstrengin tieteelliset ansiot ovat ilmiömäiset. Hän jäi nyt eläkkeelle virkaiältään Suomen vanhimpana professorina. On mielenkiintoista, että Sipilää ei ole samalla tavoin punaisuudesta, vaikka hän on aivan yhtä vasemmistolaisittain ajatteleva ihminen: jäähyväispuheessa Sipilä mainitsi jo lapsena ihmetellen maatyöväestön suuria tuloeroja. Hän oli hyvin toimeentulevasta perheestä eikä hänen sukunsa muille jäsenille epätasa-arvoisuus näyttänyt olevan eettinen ongelma. Hänelle se oli. Syynä siihen, miksi Sipilää ei ole pidetty niin vasemmistolaisena kuin Nordenstrengiä ja hänet on hyväksytty yhteiskunnallisena keskustelijana porvarillisissa instituutioissa, lienee hänen viikko sitten menehtynyt äitinsä YK:n entinen apulaispääsihteeri Helvi Sipilä, joka oli mm. Liberaalin kansanpuolueen presidenttiehdokkaansa 1980-luvulla.

Syksyllä tulee kymmenen vuotta kun kirjauduin yliopistoon. Sipilä oli juuri tuolloin valittu Tampereen yliopiston rehtoriksi. Kun aloitin jatko-opiskelijana viisi vuotta sitten, Sipilä siirtyi yliopistomme kansleriksi.

PS. Kävin myös äänestämässä tänään. Ääneni annoin numerolle 109. Anna Mikkolaa ei tarvitse erikseen kehua, jokainen voi huomata sen lukiessaan hänen juttujaan.

Rakas päiväkirja, keskiviikkona Ylen TV-uutiset kertoi, että Suomen ulkoministeriön rahoittaman naisvankilan epäillään muuttuneen bordelliksi, jossa myydään miehille naisia, jotka ovat joutuneet vankilaan mm. tultuaan raiskatuksi. Kyseessä ei ole niinkään järkyttävä yksittäistapaus kuin erinomaisen surullinen esimerkki  ilmiöstä tai politiikasta, jota kutsutaan uudeksi sotilaalliseksi humanismiksi.

Uuden sotilaallisen humanismin käsite tulee Noam Chomskylta, joka kuvaa sillä niin sanottujen länsimaiden käyttämää sotilaallista voimaa ihmisoikeuksien puolustamiseen. Chomsky on kiinnittänyt huomiota siihen, että niin sanotut länsimaat puhuvat ihmisoikeuksista hyvin valikoivasti ja humanistinen eli militaristinen interventio on poikkeuksetta eskaloinut kriisejä entisestään. Esimerkiksi vasta sotilasliitto Naton pommitukset sysäsi liikkeelle laajamittaisen etnisen puhdistuksen ja pakolaisaallon Kosovossa vuonna 1999. Niin ikään vasta Naton sotilaiden saavuttua Balkanille synnytti vakavan naiskauppa- ja prostituutio-ongelman.

Keskiviikkona uutisoitiin myös siitä, että Yhdysvallat oli jälleen ”vahingossa” pommittanut siviilikohteita – Afganistanin sekasortoisessa tilanteessa on mahdotonta tehdä eroa siviili- ja sotilaskohteiden välillä. Tänään Helsingin Sanomissa on kerrottu Afganistanin sotilasoperaation käyvän Yhdysvalloille jo Irakia kalliimmaksi.

Suomessa lähes kaikki puolueet ovat tukeneet Kokoomuksen ja Sosiaalidemokraattien johdolla uutta sotilaallista humanismia. Porvarimediassa Suvi-Anne Siimeksen eroon johtanut tapahtumaketju vuonna 2006 tulkittiin lähinnä Siimeksen henkilöön kohdistuvaksi ajojahdiksi. Tosiasiassa kyse oli nimenomaan Vasemmistoliiton irtiotosta uuteen sotilaalliseen humanismiin, jota Siimes kannatti sillä verukkeella, että Vasemmistoliitto vastustaessaan sitä marginalisoisi itsensä. Vasemmistoliiton eduskuntaryhmä oli asiasta eri mieltä koska he tiesivät uuden sotilaallisen humanismin johtavan eettiseen ja moraaliseen konkurssiin.

Vihreässä Langassa noin kuukausi sitten kolumnisti Jarkko Tontti nälvi Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtaja Annika Lapintietä kun Vasemmistoliitto hiljattain vastusti Suomen lisäosallistumista Afganistanin operaatioon kirjoittamalla: ”Näkisin mielelläni vasemmistoliiton eduskuntaryhmän puheenjohtajan Annika Lapintien toistamassa kasvoista kasvoihin tälle naiselle kantansa, jonka mukaan Suomen ei pidä lisätä läsnäoloaan Afganistanissa”.

Tontin tokaisu oli jo sikäli ongelmallinen, että Lapintie on ollut kasvokkain afganistanilaisen entisen naiskansanedustaja Malalai Joya kanssa. Hän oli puhumassa vuonna 2007 Vasemmistonaisten kokouksessa, jossa päästiin yhteisymmärrykseen siitä, että Yhdysvaltojen ja Naton pyrkimys ottaa hallintaan Afganistan on lähinnä huonontanut naisten asemaa. Ylen keskiviikkoinen uutinen laittaa Tontin kolumnin ja vihreidenkin kannattaman sotilaallisen humanismin vielä kerran outoon valoon.

Mitä sitten pitäisi tehdä?

Oma vastaukseni on, että ei mitään – ainakaan Afganistanissa. Joskus on parempi jättää asia sikseen kun yrittää väkisin, varsinkin jos se vain huonontaa tilannetta entisestään. Esimerkit uudesta sotilaallisesta humanismista puoltavat tällaista ratkaisua. Uutta sotilaallista humanismia ei pysty oikeuttamaan edes ”machiavelliläisesti” yksinkertaisesti siitä syystä, että se ei toimi: Yhdysvallat ei ole onnistunut kaappaamaan Irakin öljyjä sen enempää kuin Nato saamaan strategisia liittolaisia Keski-Aasiasta toteuttaakseen hegemoniaa harjoittamallaan politiikalla. Sen sijaan, että Suomenkin valtion rahoja käytetäisiin sodankäyntiin ulkomailla – Pirkanmaan ilmatilassa suomelaiset hävittäjät parhaillaan harjoittelevat ilmatankkausta humanitaarisia interventioita varten – tai edes kehitysapuun sotatoimialueella, olisi nämä varat mieluummin käytettävä vaikkapa niiden pakolaisten auttamiseen, integroimiseen suomalaiseen yhteiskuntaan, jotka pääsevät pois onnekkaasti sotatoimialueelta. Parhaimmassa tapauksesta tästä hyötyisi sekä pakolaisen uusi että vanha kotimaa.

Pienet pisteet kuitenkin kokoomuslaiselle ulkoministeri Alexander Stubbille. Hän kun sentään vaivautui kommentoimaan ja pahoittelemaan tapahtunutta, vaikka hän ei haluakaan yhdistää tapahtumaan laajempaan kontekstiin, kylmänsodan jälkeisen Naton politiikan totaaliseen epäonnistumiseen niin Euroopassa kuin muualla maailmalla. Sen sijaan kehitysyhteistyö- ja ulkomaankauppaministeri Paavo Väyrynen, jonka hallinnon alaan järkyttävä uutinen varsinaisesti kuului, ei vaivautui heti edes kommentoimaan tapahtunutta.

Rakas päiväkirja, väitöskirja on edennyt siihen vaiheeseen, että on pysähdyttävä miettimään mitä seuraavaksi. Ensimmäisen osan materiaali alkaa olla kassassa ja osittain olen astunut jo toisen osan päälle; en ole varma kumpaan osaan tietyt alaluvut tulevat käsikirjoituksessa. Ensimmäisestä osasta, jossa käsittele siis Althusserin ideologiateriaa ja suhdetta psykoanalyysiin sekä Braidottin nomadista subjekti ja -politiikkakäsitystä, tuli noin 80 sivuinen, noin 30 liuskaa pidempi kuin alun perin oli tarkoitus. Kun alan kirjoittamaan lopullista versiota, se tulee kuitenkin siitä supistumaan. Niin ikään, kuten jo sanoin, osa siirtynee toiseen osaan. Aikataulullisesti olen kuukauden myöhässä, mutta se ei haittaa.

Väitöskirjani toinen osan suunnittelin kasaavani kolmesta aikaisemmin luonnostelemastani artikkelikäsikirjoituksesta – toinen vaihtoehto olisi kirjoittaa kyseiset käsikirjoitukset loppuun ja lähettää ne arvioitavaksi. Näiden työotsikot ovat: Multitudo ja feminiinisuuden pelko, Karteioslaisuus, Spinozan filosofia ja mahdollisuus vikuroiviin ruumiisiin, Ihmetys, sukupuoliero ja kartesiolainen radikaali konservatismi. Näin toissa yönä jopa unta viimeksi mainitusta kesken jääneestä artikkelista. Unessa onnistuin ratkaisemaan ongelmat, joiden takia en kyennyt viemään artikkelin ”kaarta” loppuun. En tarkkaan muista kuinka unessa ratkaisin nuo kysymykset, mutta hereillä ollessanikin olen itsekin nyt luettuani enemmän ja huolellisemmin puutteita aikaisemmissa luonnostelmissa. Olen sittenkin kehittynyt älyllisesti! Kun nyt materiaalia on muodostunut enemmänkin, olen joutunut uudelleen miettimään sitä, mitä haluan väitöskirjalta tai edes mikä on sen keskeinen kysymyksenasettelu. Niin, ja näiden lisäksi on työn alla myös artikkelikäsikirjoitus: Kriittinen miestutkimus ja nomadinen feminismi.

Jotta haasteet eivät tähän päättyisi, kaiken lisäksi sain tänään kirjeen, että Oskar Öflundin säätiö on myöntänyt allekirjoittaneelle pienen apurahan. Ensinnäkin, se maksetaan heti ja menee näin päällekkäin yliopiston apurahan kanssa. Kyseessä on niin pieni summa, että se maksetaan kerralla eikä ylitä yhdessä edellisen apurahan kanssa verovelvollisuuden rajaa eli valtion taiteilija-apurahan määrää. Suurempi ongelma onkin se, etten keksi mitä kyseisellä rahalla tekisin. Minulla ei ole mitään suuria hankintoja tai matkoja – tutkimukseen liittyviä konferensseja tai edes omatoimisia lomamatkoja – tiedossa. Vaaleanpunaisen polkupyörän olen ajatellut kesäpeliksi ostaa, mutta siihen ei montaa sataa euroa saa tuhlattua. Kolmanneksi, en tunne ansainneeni tätä ”ylimääräistä” apurahaa. En nyt niin ahkera viime kuukausina ole ollut.