heinäkuu 2010


Rakas päiväkirja, luinpa väitöskirjaani liittyen pari viikkoa sitten pitkästä aikaa Friedrich Nietzschen teoksen Moraalin alkuperästä toisen tutkielman. Michel Foucault’n teos Tarkkailla ja rangaista on tunnetusti pyrkimys kirjoittaa Nietzschen essee uudelleen. Siinä Foucault kuvaa kuinka parin sadan vuoden aikana siirryttiin avoimesta ruumiillisesta vallankäytöstä kurinpidolliseen vallankäyttöön; kurinpidolliseen vallankäyttöön perustuvassa yhteiskunnassa laki ilmenee minuuden ytimenä, omanatuntona ja halun lakina. Mutta Nietzschen alkuperäiseenkin esseeseen tutustuminen auttaa ymmärtämään sitä, kuinka pinnallista eurooppalainen sivistys on ja miksi se tuntuu aina tasaisin väliajoin taantuvan nihilismiin.

Nietzschen mukaan omatunto sellaisena kuin me sen tunnemme, on hyvin nuori ilmiö ihmiskunnan historiassa ja ajatus siitä, että rikokseen syyllistynyt olisi voinut toimia toisin tai hänellä on rikoksen johdosta jotain omallatunnollaan, oli esi-isillemme outo. Se, että rikollisella ei ollut todellista vallinnanvapautta tekeekö hän rikoksen vai eikö tee, ei kuitenkaan estänyt esivaltaa – en puhu valtiovallasta koska valtiota niin ikään sellaisena kuin me sen tunnemme ei ollut tuolloin vielä olemassa – häntä tuomitsematta ja rankaisematta. Rankaisulla ei pyritty ojentamaan tai nuhtelemaan häntä, vaan Nietzschen mukaan kyse oli puhtaasta kostonhalusta ja sadismista. Rikollisen ja rikoksen uhrin (tai hänen edustajansa) välinen suhde noudatti velallisen ja velkojan suhdetta (jota kuvaa erinomaisesti kuuluisa Hammurabin laki). Vasta kristinusko ja myöhemmin valistuksen johdosta alettiin ajattelemaan, että ihmisellä olisi vapaa tahto, tekeekö hän rikoksen vai ei, ja toiseksi omatunto, joka kontrolloisi ihmisen käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa ja jota olisi mahdollista muokata.

Nietzschen kuvauksen oikeellisuuden eurooppalaisen sivistyksen ohuudesta ja luonnottomuudesta todistaa viime aikoina Suomessakin käyty keskustelu rangaistusten koventamisesta. Välillä tuntuu, että suomalainen yhteiskunta on vajoamassa barbariaan: rikollinen nähdään jälleen velallisena, jolle esivallan täytyy kostaa mahdollisimman raa’asti, jotta kansalaiset nauttisivat esityksestä ja antaisivat hyväksynnän vallanpitäjien oikeudelle (sanan kaikissa merkityksissä). Järkyttävintä tässä on se, että näin eivät ajattele ainoastaan internetin ihmeellisen maailman kaikenmaailman propellipäät vaatiessaan kollektiivisia rangaistuksia etnisyyden perusteella tai kuolemanrangaistuksen palauttamista kuin mitkäkin talibanit, vaan jopa vasemmistolaisina itseään pitävät ihmiset kauhistellessaan vaikkapa eläinrääkkäystä, raiskauksista puhumattakaan.

Se, että esimerkiksi eläinrääkkäyksestä annettaisiin kovempia tuomioita kuten nykyinen hallitus on esittänyt, ei sen enempää lopeta eläinrääkkäystä kuin pureudu sen syihin. En kykene itselleni selittämään vaatimuksia ”rangaistuskäytäntöjen yhtenäistämiseen” tai ”uhrin näkökulman esiin ottamisessa rangaistusta määriteltäessä” – kuten rangaistuksien koventamista diplomaattisemmin ilmaistaan – mitenkään muuten kuin ihmisten kostonhalulla ja alhaisimpien – Nietzsche sanoisi luonnollisimpien – viettien toteuttamisella ja vallanpitäjien hyväksikäytöllä. Tai sanotaan, että jos rangaistusten pituus tai julmuus todella vähentäisi rikoksia, asiasta olisi niin sanotusti tieteellistä näyttöä, olisi sitä jo kokeiltu tai niistä ei oltaisi luovuttu.

Olen toiminut nyt reilun vuoden Tampereen käräjäoikeudessa lautamiehenä. Istunnon loppupuolella miettiessämme tuomiota pyrin aina pitämään yllä mainitun mielessä: eurooppalaisessa sivistysvaltiossa rangaistuksia ei jaeta kostonhalusta. Mietin minkälainen rangaistus olisi rikoksen tekijälle hyväksi (jos ja kun oikeus ensin on todennut hänet syylliseksi ja määritellyt rikosnimikkeen). Jos esimerkiksi hän ei koskaan ole ollut vankilassa, on syytä miettiä, onko vankilaan joutumisesta enemmän hyötyä kuin haittaa hänelle ja yhteiskunnalle tulevaisuudessa. Vankilassa kun monet vasta oppivat ammattirikollisiksi. Toisaalta vankilaan joutuminen voi auttaa katkaisemaan rikosputken tai hakemaan apua päihderiippuvuuteen, mahdollistaa uuden alun. Yksittäisen lautamiehen päätäntävalta on vähäinen: ammattituomari valmistelee yleensä pohjaesityksen ennakkotapausten perusteella, jonka yksityiskohdista sitten neuvotellaan. Mutta puolentoista vuoden lautamieskokemuksella olen oppinut arvostamaan Tampereen käräjäoikeuden ammattituomarien humaania elämänasennetta.

Rakas päiväkirja, tamperelainen ammattikoulun opettaja Juhani Mäki-Ketelä on ilmoittanut jättävänsä Muutos 2011 ry:n puheenjohtajuuden juuri kun näytti siltä, että kyseisen yhdistyksen on onnistunut keräämään tarvittavat 5 000 kannattajakorttia kasaan (ne ovat tällä hetkellä Oikeusministeriössä laskettavana). Mitä todennäköisemmin se tarkoittaa myös sitä, että koko puolueesta ei tule mitään. Kannattajakorttien keräys kun oli lähes yksinomaan Mäki-Ketelän leveillä harteilla, puolueen muut puuhamiehet ovat lähinnä keskittyneet nörttäämään internetin ihmeellisessä maailmassa (jos heitä on oikeasti ollut edes olemassa). Harmi, Yleisradion pienpuolueiden vaalitentti jää astetta tylsemmäksi viihdeohjelmaksi ensi huhtikuussa, jos Muutos 2011 -puolueella ei ole ketään lähettää telkkuun.

Mäki-Ketelän päätös oli odotettu. Olen seurannut hänen edesottamuksiaan kerätessäni materiaalia ensin pamflettiprojektiani ja sittemmin työn alla olevaa artikkelia varten. En tiedä pitäisikö käydä häntä sääliksi. Hän ei näyttänyt missään vaiheessa ymmärtäneen sitä, mistä niin sanotussa maahanmuuttokriittisessä liikkeessä on kyse. Kuvitteliko Mäki-Ketelä tosissaan, että niin sanottu maahanmuuttokriittinen liike on spontaani kansanliike, joka vilpittömästi haluaa Suomeen uutta poliittista kulttuuria ja suoraa demokratiaa? Eikö hän missään vaiheessa tullut miettineeksi Hommafoorumin taustoja Suomen Sisu ry:n sisäpiirin juttuna? Mäki-Ketelä nähtäväsi myös sokaistui käydessään vain ja ainoastaan samanmielisten kanssa keskusteluita sille, kuinka pienestä porukasta niin sanotussa maahanmuuttokriittisessä liikkeessä on kyse ja kuinka outoja he ovat valtaväestön silmin? Mäki-Ketelä ei osannut epäillä mitään, vaikka hän itsekin toteaa suostuneensa puoluehankkeen vetäjäksi koska toiset eivät halua esiintyä julkisuudessa kasvoillaan?

Mäki-Ketelä lähti siis rakentamaan puoluetta niin sanotulle maahanmuuttokriittiselle liikkeelle nähtävästi ymmärtämättä, että koko hommailussa oli ja on kyse lähinnä Suomen Sisun peiteoperaatiosta ja propagandakoneistosta, jossa ei edes pyritä analyyttiseen keskusteluun maahanmuutosta. Suomen Sisu perustettiin vuonna 1998 Suomalaisuuden liiton nuorisojärjestöksi kunnes se erotettiin siitä, koska kuulemma sen linja oli – kauniisti sanottuna – vähän liiankin kansallismielinen. Suomen Sisun ensimmäinen puheenjohtaja Teemu Lahtinen – nykyään perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Espoossa – oli aikaisemmin 1990-luvulla herättelemässä henkiin IKL:n nuorisojärjestöä.

Suomen Sisun aktiivit pääsivät 2000-luvun alussa oikein televisioon kertomaan, etteivät he ole mitään natseja, vaan kansallismielisiä roturealisteja. Heidän juttunsa ei niin sanotusti herättänyt kiinnostusta suuren yleisön keskuudessa, mutta 2000-luvun puolivälissä järjestön kansainvälisistä suhteista vastanneen hallituksen jäsen Jussi Halla-ahon – nykyään perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Helsingissä – blogi alkoi kerätä yhä enemmän lukijoita luoden illuusion siitä, että kyseessä olisi isokin poliittinen liike. Roturealismin sijaan alettiin puhua maahanmuuttokriittisyydestä ja Halla-ahon blogin vieraskirjan pohjalle perustettiin erillinen Hommafoorumi vuonna 2008 kokoamaan niin sanottuja maahanmuuttokriitikoita yhteen. Mäki-Ketelällä ei ollut mitään asiaa sisäpiiriin koska hän ei ole Suomen sisun jäsen.

Mäki-Ketelä ei myöskään ymmärtänyt niin sanotulle maahanmuuttokriittiselle liikkeelle olevan enemmän haittaa kuin hyötyä, että se järjestäytyy puoluepoliittisesti. Koska internetin ihmeellinen maailma on outo ja uusi media valtapuolueille, ovat ne olleet hämillään niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen edessä yrittäessään arvioida sitä, kuinka merkittävästä, isosta tai pienestä, liikkeestä on todella kyse. Kun liike ei ole julkisesti organisoitunut, se voi näytellä isompaa ja vaikutusvaltaisempaa kuin se todellisuudessa on, vaikkapa spämmäilemällä organisoidusti Helsingin Sanomien nettilehden keskustelupalstalle karkottaen erimieliset toisaalle. Toiseksi valtapuolueet eivät tiedä, ennen kuin hahmottavat liikkeen kokoluokan, voivatko ne jollain tavalla hyötyä siitä. Tämän takia esimerkiksi Jutta Urpilainen teki vakavan poliittisen virheen pitämällä ”maassa maan tavalla” -puheensa, ei ainoastaan sisällöllisesti, vaan siksi, ettei hän ymmärtänyt sitä, kuinka pientä ihmisryhmää hän yritti puheellaan miellyttää. Urpilainen ja SDP:n puoluetoimisto osoitti lähinnä ymmärtämättömyyttä internetistä poliittisena mediana.

Samalla tavoin Lapuan liikkeen onnistui 1930-luvun alussa näyttelemään merkittävämpää roolia Suomen politiikassa kuin sen todellinen painoarvo olisi edellyttänyt: se sai ulkoparlamentaarisen painostuksen kautta läpi aloitteitaan koska Edistyspuoluetta lukuun ottamatta kaikki porvaripuolueet kuvittelivat saavansa osan sen kuvitellusta suosiosta. Kun maahan muodostettiin porvarihallitus keväällä 1930 ja presidentti K. J. Ståhlberg oli kyyditetty, kävikin ilmi, että porvaripuolueissa ainoastaan Kokoomuksessa lapualaisilla oli todellista kannatusta. Muut puolueet lopettivat lapualaisten kanssa flirttailun ja Kokoomus repesi kahtia vuoden 1933 eduskuntavaaleissa solmittua vaaliliiton IKL:n kanssa ajautuen marginaalipuolueeksi seuraavaksi 50 vuodeksi, vaikka J. K. Paasikivi yritti vielä pelastaa Kokoomuksen 1930-luvun lopulla irtautumalla yhteistyöstä IKL:n kanssa ja maltillistamalla Kokoomuksen politiikkaa.

Yleisradion TV2:ssa 3.4.2009 lähetetyssä Pressiklubi -ohjelmassa Perussuomalaisten puheenjohtaja Timo Soini käytti Halla-ahon ympärillä pyörivistä ihmisistä nimitystä propellipäät tarkoittaen niitä, jotka olivat alkaneet keräämään Halla-ahon valitsijamiesyhdistystä varten kannattajakortteja jo ennen kuin Perussuomalaiset olivat tehneet lopullista päätöstä hänen eurovaaliehdokkuudesta. Kuvittelin itsekin pitkään, että kyseiset sanat oli tarkoitettu Mäki-Ketelälle. Lukiessani Soinin teosta Maisterisjätkä huomaisin hänen viittaavan ilmaisullaan ennen kaikkea Veikko Vallin nimiseen entiseen Tony Halmeen eduskunta-avustajaan. Soini kertoo teoksessa kuinka Halmeen Perussuomalaisille ”löytänyt” Vallin muina miehinä yhtenä päivänä käveli hänen huoneeseen eduskunnassa ja ilmoitti, että Soinin on erottava Perussuomalaisten puheenjohtajan paikalta. Hän alkaa rakentamaan uutta puoluetta Halmeelle. Seuraavana päivänä Vallin sai lähteä. Sittemmin Vallin perusti Suomen konservatiivit ry:n vuorostaan Halla-aho-ilmiön ympärille, mutta samalla tavoin kuin Mäki-Ketelä, hän lähti sen toiminnasta pois ennen aikojaan. Suomen konservatiivit ry ei vieläkään ole saanut kannattajakortteja kerättyä – ja tuskin tulee saamaan.

Suomen Sisun aktiivit ovat nähtävästi tyytyväisiä siihen, että he voivat toimia nykyään Perussuomalaisten suojissa saaden sieltä nostetta ylittäen todellisen kannatuksensa. Vaikka Soini olisi ilmoittanut, että Halla-aholla ei ole asiaa Perussuomalaisten listoilla ensi eduskuntavaaleissa, ei hän olisi lähtenyt minkään Mäki-Ketelän kelkkaan. Hän olisi tiennyt sen olevan poliittinen itsemurha. Edes Perussuomalaisten listoilta Halla-ahon läpimenoa kun ei voi pitää täysin varmana asiana vuoden 2011 eduskuntavaaleissa, jos allekirjoittaneen uuden suosikkinuorisopoliitikon, Kokoomuksen nuorten liiton puheenjohtaja Wille Rydmanin, onnistuu nappaamaan niin sanotuilta maahanmuuttokriittisiltä pari tuhatta ääntä, jotka olisivat muuten menossa Halla-aholle.

Puheenjohtajan erottua, yhdistystä johtaa varapuheenjohtaja seuraavaan vuosikokoukseen asti. Muutos 2011 ry:n varapuheenjohtajana toimii turkulainen oikeustieteiden ylioppilas Jiri Keronen. Hän on harvoja oikeasti älykkäitä ihmisiä niin sanotussa maahanmuuttokriittisessä liikkeessä ja hän onkin käsittääkseni yhä enemmän sukset ristissä niin omassa puolueessaan kuin vaikkapa Hommafoorumilla pääosin liberaaleine mielipiteinensä. Toivottavasti hänen onnistuu eheytymään ja irtautumaan niin sanotusta maahanmuuttokriittisestä liikkeestä ja löytää joku toinen puolue tai harrastus, johon käyttää lahjojaan. Muutos 2011 nimisen puolueen kun voi unohtaa hauskana kuriositeettinakin ajatellen seuraavia eduskuntavaaleja.

Rakas päiväkirja, aikaisemmin olin vastaan niin sanottuja halpalentoyhtiöitä. Ne kun ovat tehneet lentämisestä liian halpaa; lentomatkustamisesta on kadonnut kaikki glooria sen popularisoiduttua. Samalla niin sanottujen perinteisten lentoyhtiöiden palvelutaso on romahtanut niiden joutuessa kilpailemaan niin sanottujen halpalentoyhtiöiden kanssa matkustajien sieluista. Viime marraskuussa annoin houkutukselle periksi matkustaessani Lontooseen historiallisen materialismin konferenssiin Ryanairilla. Ymmärsin vihdoin ja viimein kuinka Tampereelta pääsee ympäri Eurooppaa aikuisten oikeasti halvemmalla kuin junalla Helsinkiin. Miksi en siis ottaisi osaa maailmanlopun juhliin ja edesauttaisi osaltani halpaan öljyyn – kerosiini on verovapaata – perustuvan maailmantalouden romahduttamista?

Niinpä nyt kun on hieman taloudellistakin liikkumavaraa saatuani tutkimusrahoituksen kuntoon, olen suunnitellut seuraavan vuoden aikana käyväni läpi kaikki mielenkiintoiset kohteet, jonne Ryanair lentää Tampereelta. Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Riika, jonne olen poistumassa ”pitkäksi viikonlopuksi” tässä hiljattain tutustumaan kaupungin keskiaikaiseen arkkitehtuuriin ja historiaan.

Kuten jokainen hieman arkkitehtuuria (itse)opiskellut tietää, tyypillisen keskiaikaisen ja barokkitornin erottaa toisistaan sen muodosta ja katosta. Keskiaikaiset tornit olivat lähes poikkeuksesta kulmikkaita eikä niissä ollut pysyvää kattoa. Sen sijaan 1600-luvulla rakennetut tornit ovat pyöreitä, jotta tykeillä pystyisi ampumaan useampaan suuntaan. Niin ikään linnojen ja kaupunkien vallihautojen muodosta pystyy päättelemään koska ne on rakennettu tai niihin on tehty niin sanottu peruskorjaus. Esimerkiksi Hämeen linnan kaksi alinta kerrosta ja sydänlinnan tornit ovat myöhäiskeskiaikaisia rakennelmia. Sen sijaan vallihauta ja Vanajavedelle päin osoittava iso torni ovat myöhempää perua. Keskiaikainen sydänlinnaa kiertävä muuri pienine torneineen on revitty alas aikoinaan.

Riikan jälkeen myöhemmin syksyllä suuntaan Bremeniin. Riikalla ja Bremenillä on se yhteys, että se oli nimenomaan Bremenin piispa Albert, joka perusti Riikan vuonna 1201: saatuaan paavilta bullan Baltian pakanoiden käännyttämiseksi, hän rantautui Väinäjoen suistoon 23 laivalla ja 1 500 miehen armeijalla ja linnoituksen, josta käsin toimia. Samalla hän perusti Kalpaveljesten ritarikunnan käyttäen esikuvana Temppeliherrojen ritarikuntaa. Baltialaiset heimot onnistuttiin käännyttämään kristityiksi ja rahoitettua vuoteen 1290 – viimeisenä Euroopassa. Mainittakoon vielä se, että Riikaa ja Bremeniä yhdistää myös se, että kummankin kuuluivat Ruotsin kuningaskuntaan Westfallenin rauhansopimuksen jälkeisinä vuosikymmeninä.

Rakas päiväkirja, toissa kesänä telkusta tuli avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan vetämä keskusteluohjelma, jossa vakiovieraan oli kosmologian professori Kari Enqvist. Sarjan viimeisen osan loppukeskustelussa he totesivat jotain siihen suuntaan, että ihmiskunta ei juurikaan ole kehittynyt aatteiden ja ideologioiden osalta eteenpäin, vaan muutoksen moottorina ovat olleet teknologiset ja luonnontieteelliset innovaatiot. Enqvistin ja Valtaojan käsitys historiasta oli ihanan marxilainen, mutta siitäkin huolimatta telkkua katsellessa teki mieli ilmoittaa heille eriävä mielipiteeni: huomasi, ettei heistä kumpikaan ole yhteiskuntatieteilijä (ja samasta syystä Valtaojan teos Avoin tie oli näköalattomuudessaan pettymys erinomaisen teoksen Kotona maailmankaikkeudessa jälkeen). Väitän, että viimeisen kahden sadan vuoden aikana ainakin kolme aatetta ja ideologiaa ovat olleet sekä uniikkeja ihmiskunnan historiassa että merkittäviä: liberalismi, sosialismi ja feminismi.

Vaikka demokratia keksittiin jo antiikin kreikassa, niin liberaalidemokratia yleisine ja yhtenäisine äänioikeuksineen on huomattavasti myöhempää keksintöä. Liberalismi demokratian edessä tarkoittaa myös sitä, että kuvitellulla tai todellisella enemmistöllä ei ole oikeutta terrorisoida vähemmistöä; aatelistolla ja porvaristolla on oikeuksia, joita kuningas ei voi yksipuolisesti heiltä riistää.

Barack Obaman myöntämät pankkituet tai Björn Wahlroosin 300 000 euron maataloustuet ovat muistutus siitä, että sosialismi voi hyvin. Tai sanotaan, että kestävintä 1800-luvulla keksityssä sosialismissa on yhteiskuntatieteellinen kybernetiikka, eli ajatus siitä, että ihmiskunta on kasvanut täysi-ikäisyyteen ja alkaa hallita itse itseään suunnitelmallisesti. Sosialismi on valistuksen perillinen. Tämän ajatuksen ovat omaksuneet niin kapitalistiset länsimaat uusliberalistisine hallintamentaliteetteineen kuin kommunistinen Kiina.

Sosiologien (esim. Ulrich Beck, Anthony Giddens, Manuel Castells) mielestä feminismi on kaikista tärkein aikamme aatteista ja ideologioista. Se on muuttanut perustavanlaatuisesti ihmiskunnan 10 000 vuotta vanhaa kulttuurihistoriaa. Patriarkaatti oli 1900-luvun suuri häviäjä: miehet, isät ja sukujen vanhimmat ovat menettäneet ehdottoman auktoriteettinsa, naisten, lasten oikeudet ovat kohentuneet.

Sen sijaan homojen oikeuksien kohentumista viimeisten vuosikymmenien aikana en laske uniikiksi tapahtumaksi ihmiskunnan historiassa. Vaikka homoseksuaalisuuden käsite – ja heteroseksuaalisuus sen vastinparina – keksittiin vasta vuonna 1869, on ihmiskunnan seksuaalihistoria ollut mitä moninaisin eikä saman sukupuolen ihmisten julkisetkaan rakkaudenosoitukset ole olleet harvinaisia (toisin kuin isän tai aviomiehen kontrollista vapaat naiset). Siksi tunnustan olleeni hieman hämmentynyt kuluneen viikon tapahtumista. En niinkään kuulapäiden savustusoperaatiosta kuin Kristillisdemokraattien puheenjohtajan Päivi Räsäsen ja viestintäpäällikön Asmo Maaselän kirjoituksista. Minä kun kuvittelin asian olleen loppuun käsitelty sen jälkeen kun Kokoomuskin hyväksyi puoluekokouksessa aloitteen sukupuolineutraalista avioliitosta. Nähtävästi KD:n aivoriihessä oltiin tultu siihen tulokseen, että on aika iskeä takaisin: yrittää saada edes muutama puoluekokouspäätökseen pettynyt Kokoomuksen kannattaja loikkaamaan KD:n riveihin takaisin Kokoomuksesta (aikaisemmin kun suunta on ollut päinvastainen) piristämään 4% pinnalla keikkunutta kannatuskäyrää tilanteessa, jossa helluntailaisuus on menettänyt poliittista merkitystä ja voimaa niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.

Räsäsen ja Maaselän esilletulot ovat ymmärrettäviä tästä näkökulmasta, mutta ne menivät överiksi siinä vaiheessa kun Helsingin SETA:n toimistorakennuksen oveen olivat ilmestyneet keltti- ja hakaristi. Monen päässä kun alkoi tuolloin soimaan Juice Leskisen biisin Hevidiggarin vuorisaarnan sanat: ”…ei hakaristi oo ristiä kummempi”. Sinänsä Räsäsen ja Maaselän näkemys, että natsismi on rangaistus vääräuskoisille, ei ole mikään uusi. Räsäsen suojelija Leo Meller ystävineen viikoittain Patmosradiossa tulkitsee tämän puoleisen poliittiset ilmiöt heijastumina henkimaailman kamppailuista hyvän ja pahan välillä. 1940-luvulla liian moni juutalainen rabbi ajatteli samoin. Siksi Itä-Euroopan juutalaiset eivät organisoituneet vastarintaan ennen kuin oli myöhäistä. Tänä päivänä Yhdysvalloissa on paljon uskonnollisia johtajia, jotka julistavat ilmastomuutoksen olevan niin ikään Jumalan rangaistus ihmiskunnalle sen syntisestä elämästä ja ennusmerkki lopun ajoista. Jumalaa vastaan ei sovi käydä ja tästä syystä paikalliset hommakerholaiset painostavat Yhdysvaltojen hallintoa olemaan ratifioimatta ilmastosopimuksia.

Uskovaiset tulevat olemaan aina keskuudessamme, mutta miten meidän järkevien ihmisten tulisi ottaa oppia 1900-luvun historiasta, ettei hulluus veisi meitäkin?

Vihreiden kansanedustaja Ville Niinistö kirjoittaa blogissaan: ”Vähemmistöjen oikeudet eivät ole enemmistöltä pois vaan päinvastoin: mitä suppeammin erilaisuutta sallitaan esittäytyvän julkisuudessa, sitä kapeampia meidän jokaisen yksilönvapaudet ovat”. Hän on kutakuinkin oikeassa: olisi siis siirryttävä enemmistöläisestä ajattelusta kohti vähemmistöläistä ajattelua. Ihmisten olisi lähtökohtaisesti ymmärrettävä aina itse kuuluvansa johonkin vähemmistöön; Maaselän kuuluttama valtakulttuuri on poliittinen fiktio; ja ottaa oppia Juice Leskisen biisistä Kuumaa tuhkaa: ”Siihen ympäristöön sopeutunut koskaan en tähän vähemmistöön kuuluu meistä jokainen”. Tämä koskee myös kuuluisaa ”kokolihaa syövää valkoista heteromiestä”. Se kun on loistava esimerkki vähemmistöstä: naisia syntyy enemmän kuin miehiä, miehistä vain osa on heteroita, eivät kaikki heteroina itseään pitävä miehet syö lihaa, ainakaan kokolihaa. Puhumattakaan siitä, kuinka vähän maapallolla on valkoisia (varsinkaan jos latinoita ei edes lasketa mukaan). ”Kokolihaa syövä valkoinen heteromies” on siten todella uhanalainen eläin maapallolla ja luulisi heidän olevan erityisen huolissaan vähemmistöjen oikeuksista, siitä ettei heidän tarvitse sopeutua valtakulttuuriin? Sitä paitsi 1900-luvun Länsi-Euroopan juutalaisten kohtalo muistuttaa siitä, että sopeutuminenkaan ei välttämättä riitä kun alkaa kunnolla rytisemään.

Jos feminismi on kaikista tärkein aikamme aatteista ja ideologioista, niin aikamme kysymys voisi olla, kuinka takoa ”kokolihaa syövän heteromiehen” päähän vähemmistöläinen ajattelutapa.

Friedrich Nietzschelle yli-ihmisyys on vähemmistöksi tulemista: enemmistöläisyyden ja ajatuksen hylkäämistä, että oma identiteetti rakentuisi toiselle vastakkaiseksi, dialektisesti. Yli-ihminen tietää, ei ainoastaan kuuluvansa vähemmistöön, vaan olevansa jotain ainutlaatuista. Yli-ihmiselle pelkkä ajatus enemmistöstä tai valtakulttuurista on vastenmielinen. Koska yli-ihmisen identiteetti ei ole riippuvainen toisesta, hänen ei tarvitse myöskään pelätä toista (nainen, neekeri, homo, muslimi), vaan hän voi kohdata toisen ihmisen ihmisenä, erilaisena ja kuitenkin samanlaisen kuin hän itse, eli jonain ainutlaatuisena.

Ongelma on vain se, että meidän nykyinen poliittinen järjestelmä, demokratia, perustuu orjamoraalille: vallanhimoinen poliitikko – ei-vallanhimoinen poliitikko on pian entinen poliitikko – yrittää luonnollisesti vedota mahdollisimman suuriin kansanjoukkoihin – esimerkiksi pelottelemalla terrorismin uhalla – maksimoidakseen kannatuksen vaaleissa luoden samalla enemmistöläistä ajattelua (vaikka tietää sen olevan poliittista fiktiota, näytelmää). Äänestäjät ovat hänelle lammaslauma. Tästä syystä Nietzsche halveksikin demokratiaa ja jotkut filosofit ovat nähneet 1900-luvun katastrofien syyksi demokratian ja Ranskan suuren vallankumouksen toteutuneet ihanteet. Poliittisen järjestelmän muuttaminen enemmistöläisestä vähemmistöläiseksi on vaikeammin sanottu kuin tehty.

Rakas päiväkirja, ennen kuin tänään päivällä lähdin Sorsapuistoon ottamaan arskaa (ja samalla lukemaan Pia Livia Hekanahon artikkelia Naistutkimus-lehdestä, jossa käsiteltiin Judith Butlerin performatiivisen sukupuoliteorian ongelmallista suhdetta psykoanalyyttiseen diskurssiin, koska seuraavaksi palaan muinaisen graduni aiheeseen väitöskirjakäsikirjoitusta hioessani) ennätin kuunnella hetken Radio Ylen 1:stä Kalle Haataisen puheohjelmaa, jossa vieraana oli Valtio nimisen kirjan kirjoittanut entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen. Olin selaillut kyseistä teosta jo aikaisemmin ja huomannut, että olemme selvästi lukeneet Meriläisen kanssa samoja tenttikirjoja, ammentaneet oman valtio-oppimme samoista lähteistä. Kummatkin olemme valmistuneet 2000-luvun alkupuolella Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselta pääaineenamme valtio-oppi. Meriläinen valmistui maisteriksi muistaakseni puolitoista vuotta sen jälkeen kun allekirjoittanut aloitti yliopisto-opinnot. Hän ennätti olla muutaman vuoden tutkijana ja jatko-opiskelijana ennen kuin hänet äänestettiin eduskuntaan. Niin ikään allekirjoittanut rekrytoitui tutkijaksi valmistuttuani maisteriksi. Tosin kansanedustajaksi en haluaisi vaikka siitä maksettaisiin (ja huhupuheiden mukaan maksetaankin nykyään aika hyvin).

Näkemykseni Meriläisen Valtiosta perustuu siis kuulemaani radio-ohjelmaan sekä kirjan pikaiseen selailuun Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa. Siksi en ala kirjoittamaan siitä, ainakaan nyt, mitään syvällisempää kritiikkiä. Mutta en malta olla mainitsematta, että mielestäni Meriläisen teos vaikuttaa jotenkin kuin vastavalmistuneen maisterin kirjoittamalta. Tähän tuomioon vaikuttaa ehkä se, että olemme lukeneet – kuten jo mainitsin – samoja teoksia opiskeluaikanamme ja ainakin allekirjoittaneella on nykyään tarve ylittää ne ja kehittää valtio-opillista ajatteluani eteen päin sofistikoituneempaan muotoon. Tietenkin on hienoa, jos joku jaksaa toistaa jo opiskeluaikanaan oppimiaan teemoja suunnaten ne populaarille. Käsittääkseni kun suurin osa suomenkieltä taitavista ei ole opiskellut valtio-oppia Tampereen yliopistossa ja ovat erinomaisen pihalla jo aivan valtio-opillisen ajattelun peruskäsiteistä (mikä näkyy nimenomaan interwebin ihmeellisessä maailmassa demareiden ja muiden kokoomuslaisten perussuomalaisten itsekritiikittömissä blogikirjoituksissa). Upeaa jos ja kun joku jaksaa heitä valistaa. Meriläinen ei olekaan jatkanut ammattitutkijan uraa heittäydyttyään pois eduskunnasta, vaan käyttää nykyään kolumnistin kunnianarvoisaa titteliä.

Sen sijaan aloin miettimään kuunneltuani radio-ohjelmaa ja siirryttyäni Sorsapuistoon ottamaan arskaa, idealismin ja normatiivisen politiikan väistä yhteyttä. Tarkoitan, että eikö Meriläinen – tai kuka muu tahansa – esittäessään minkälainen hänen mielestään valtion pitäisi olla tai miten politiikkaa pitäisi tehdä, eli miten hänen mukaansa maailman pitäisi maata, ei sorru ainoastaan idealismiin, vaan myös normatiiviseen ja siten alistavaan, riistävään ja sortavaan ajatteluun? Normatiivisuudella kun tarkoitetaan sääntöjä ja määräyksiä, joiden mukaan yhteiskunnallisessa elämässä pitäisi menetellä ja elellä. Normien noudattamista säädellään sanktioilla ja palkinnoilla. Koska ituhippi-idealismiin liittyy aina käsitys siitä, miten maailmassa asioiden pitäisi sujua, jotta kaikilla olisi kivaa – esimeriksi maailmanrauhaa ja ihmisten välistä tasa-arvoa jne. – , on hippeily paradoksaalisesti hyvinkin normatiivista. Vastaavasti esimerkiksi George W. Bushin politiikka oli normatiivisuudessaan äärimmäisen idealistista. Hänellä kun oli visio siitä, kuinka Irakissa tai Afganistanissa pitäisi ihmisten elää. Ainoa ongelma oli se, että hänen hallintonsa politiikka törmäsi todellisuuteen, ei osannut huomioida sitä. Siksi olen kutsunut Bushia ituhippi-idealistiksi aikaisemminkin.

Myös ontologinen materialismi voi niin ikään olla idealistista, vaikka idealismi ja materialismi filosofiassa yleensä ymmärretään toistensa vastakohdiksi. Aikaisemmassa kirjoituksessa viittasin siihen, kuinka Louis Althusserin käsitys tiedon ja ideologian suhteesta muuttui hänen myöhäistuotannossaan. Kyseessä on juuri tästä: jos ontologisesta materialismista tulee idealismia kun yhteiskuntajärjestys ymmärretään luonnollisena, järjellisinä tai kaitselmuksesta johtuvana. Esimerkkinä voidaan käyttää marxismi-leninismiä, eli hegeliläistä Marx-tulkintaa, joka ei ollut ainoastaan selittävinään materialistisesti yhteiskunnalliset lainalaisuudet, vaan tiesi etukäteen kaiken johtavan vallankumouksen kautta kommunismiin kuin itsestään, tai vaikkapa vulgaaria käsitystä Charles Darwinin evoluutioteoriasta, että evoluutiolla olisi jokin kehityksen suunta tai lajien välisessä kamppailussa vahvin voittaisi. Tällöin tarvittaisiin idealistista käsitystä, eli normi, ”vahvuuden kriteereistä” tai ”kehityksestä”. Idealismin – materialistisen idealismin tai ei – sijasta Althusser esittikin, että valmiiden oppikirjojen tai iskulauseiden sijasta esimerkiksi valtio-opillisen ajattelun on vastattava konkreettisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ymmärrettävä marxilaisen tieteen poliittisuus.

Realismi idealismin vastakohtana tarkoittaa siis kontingentin ymmärtämistä, kaiken sattumanvaraisuutta ja ennakoimattomuutta, ei idealistista käsitystä yhteiskunnan tai ihmisen luonteesta – ymmärrettäköön se sitten ”hyväksi” tai ”pahaksi”. Mitä Hekanahon artikkeliin tulee, se muistutti siitä, että queer-teoria on antinormatiivisuudessaan myös antihippeyttä. Mutta senhän totesi jo USA:n populaarikulttuurin historiaa tutkinut Alice Echols teoksessa Uhoa ja unelmia.

Rakas päiväkirja, nyt se on sitten tehty. Olen lukenut – oikeastaan kuunnellut – Raamatun kannesta kanteen. Uuden testamentin ja Vanhan testamentin historialliset kirjat luin jo lukio- ja armeija-aikana (niin ikään jo rippikoulussa luemme yhdessä Markuksen evankeliumin, se kun on evankeliumeista lyhin), mutta runolliset kirjat ja profeetat jäivät kaksitoista vuotta sitten tutkimatta. Vuosi sitten aloin kuuntelemaan CD:ltä koko teosta läpi uudelleen, ensin Uuden testamentin ja siten Vanhan testamentin, ja kuluneella viikolla sain urakan päätökseen.

Olen kirjoittanut aikaisemmin Uudesta testamentista, nyt on vuorossa joitain huomioita Vanhasta testamentista. Kuten jokainen lukion uskontotunneilla hereillä ollut tietää, Vanha testamentti ei ole niin vanha teos kuin monesti kuvitellaan. Se sai nykyisen muotonsa vasta Jerusalemin toisen temppelin tuhon jälkeen, eli samoihin aikoihin kuin Uutta testamenttia alettiin kirjoittamaan; Jeesus-liikkeestä muodostui oma kulttinsa ja rabbiininen juutalaisuus, eli juutalaisuus ilman keskustemppeliä, syntyi ja alkoi leviämään pitkin Rooman valtakuntaa. Vanhaa testamenttia ei pidäkään lukea historiallisena teoksena sikäli, että vaikka siitä on löydettävissä historiallisia kerrostumia, on nämäkin kerrostumat kirjoitettu moneen kertaan uudelleen kulloistakin poliittista tilannetta palvelemaan. On myös huomattava, että kristittyjen Vanhassa testamentissa ja juutalaisten heprealaisessa Raamatussa kirjat ovat hieman eri järjestyksessä.

Mielestäni Vanhaa testamenttia onkin luettava lopusta alkuun. Esimerkiksi kertomus siitä, kuinka Jumala Mooseksen avulla johdatti heprealaiset pois Egyptistä luvattuun maahan ja antoi lakikokoelman valitsemalleen kansalle, tulee ymmärrettäväksi vasta siinä vaiheessa kun ei enää ole olemassa sen enempää Israelin kuin Juudean itsenäisiä kuningaskuntia, vaan juutalaisuudesta on tullut uskonto Babylonian pakkosiirtolaisuudessa. Vanhan testamentin viimeiset profeetat kun kertovat valtavasta kaipuusta takaisin Palestiinaan ja legenda, kuinka Jumala vastaavanlaisessa tilanteessa tuhat vuotta aikaisemmin juudealaisten esi-isien ollessa orjina Egyptissä vastasi kutsuun, antaa toivoa. Sitten muistellaan myyttisen kuningas Daavidin aikakautta kun Israelin ja Juudean kuningaskunnat olivat yhtä ja voimapoliittinen tekijä Lähi-idässä. Kolmanneksi Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana vahvistui papiston näkemys siitä, että pakkosiirtolaisuuden syy oli kansan uppiniskaisuus. Se ei ollut kuunnellut papistoa ja profeettoja, vaan vajonnut epäjumalien palvelukseen. Mistä muusta Vanhassa testamentissa on kyse kuin uhkailusta ja kiristyksestä, jos kansa ei käyttäydy niin kuin papisto haluaa? Vanhan testamentin alkupuolella Jumala kostaa lakinsa rikkojille henkilökohtaisesti, teoksen loppupuoli on sikäli ”realistisempi”, että profeetat tulkitsevat Herra Sebaotin käyttävän kostonsa välineenä eri maiden sotavoimia, jotka ryöstävät, tappavat ja raiskaavat.

On myös huomattava, että Babyloniassa ei ollut pakkosiirtolaisina kaikkia entisen Juudean kuningaskunnan asukkaita ja heidän jälkeläisiään, vaan babylonialaisilla oli tapana viedä valloittamistaan kansoista pakkosiirtolaisiksi vain ja ainoastaan yläluokka, eli papisto ja aatelisto, kuin panttivangeiksi, jotta valloitetun maan asukkaat eivät kykenisi organisoitumaan vastarintaan. Tästä seuraa loogisesti se, että juutalaisuudesta tuli laajempien kansanjoukkojen uskonto vasta Babylonian pakkosiirtolaisuuden päätyttyä ja vielä tämänkin jälkeen se oli jatkuvassa muutoksentilassa aina rabbiinisen juutalaisuuden muodostumiseen asti. Niin ikään on huomattava, että juutalaiskansa viittaa – kuten nimestä voi päätellä – muinaisen Israelin kahdestatoista heimosta (sekä leeviläisistä) vain kahteen: Juudean ja Benjaminin heimoihin.