Rakas päiväkirja, joka päivä kun avaan päivän lehden löydän materiaalia suunnittelemaani maskuliinisuutta ja politiikkaa käsittelevään tutkimukseen ja sen pohjalta syntyvään monografiaan. Viikolla 22 on keskusteltu rasismin ja positiivisen syrjinnän määritelmästä, jonka aloitti kukapa muukaan kuin hippikvietisti ja perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-aho kirjoittaessaan rasismin vastaisen manifestinsa, jossa hän asettui vastustamaan niin sanottua positiivista syrjintää rinnastaen sen rasismiin. Keskustelua jatkoi suosikki nuorisopoliitikkoni eli kokoomusnuorten puheenjohtaja Wille Rydman.

Heti maanantaina Yle radio 1:n Ykkösaamussa Halla-ahon ja vihreiden kansanedustaja Jani Toivolan väittelivät aiheesta. Lähetyksessä toimittaja huomauttaa Halla-aholle, että hänen olisi pitänyt olla tarkempi kirjoittaessaan rasismin vastaista manifestia, jos hän vastustaakin vain sellaista positiivista syrjintää, joka koskee ruotsinkielisiä ja muslimimaahanmuuttajia. Ei esimeriksi invalideja tai sotaveteraaneja tai edes maahanmuuttajien suomenkielen intensiivikursseja.

Omilla aivoillaan ajattelevat – kuten hiljattain edesmennyt tai kryoniittiseen tilaan siirtynyt Tomi K. Wareborg asian ilmaisisi – ymmärtävät, että Halla-ahon pyrki alun perinkin olemaan tarkan epätarkka, jotta hän säilyttäisi oikeuden tulkita sanaa ja voi väittää joutuessaan arvostelun kohteeksi, että Helsingin Sanomat tai Aamulehti vainoaa häntä, kyse on mediapelistä (josta Paavo Väyrynenkin on ”kärsinyt”). Nimenomaan siksi kutsun häntä hippikvietistiksi: lingvistinä hän leikittelee sanoilla tutkijankammiossaan kryptaten niitä siten, että vain tarpeeksi hengenravintoa Hommafoorumilla nauttineet kykenevät vihkiytymään mysteerille.

Halla-aho on kuitenkin triviaali tapaus, Rydman kykypuoleen nuorisojärjestön puheenjohtajana on paljon mielenkiintoisempi. Viime vuosina Kokoomusnuoret eivät ole enää kyenneet kasvattamaan katu-uskottavia politiikkoja ja murheekseni olenkin kuullut huhun, että Rydman olisi jättämässä kokoomusnuorten puheenjohtajuuden: hän ei ole pyrkimässä uudelle kaudelle.

Keskustelu rasismin ja positiivisen syrjinnän määritelmästä on mitä vahvimmin yhteydessä myös politiikan ja maskuliinisuuden yhteenkietoutumiseen. Ei ole vahinko, että positiivisesta syrjinnästä luopumista ehdottivat kaksi akateemisesti koulutettua helsinkiläistä – Rydman asuu Kampissa, Halla-aho Eirassa – miestä ja heidän argumentointinsa rakentuu siten, että he edustaisivat enemmistöä tai normia. Vastustamalla positiivista syrjintää Halla-aho ja Rydman halusivat sanoa, että he pärjäävät maailmassa omin avuin, toiset tarvitset tukea yhteiskunnalta ja tätä tukea tulee antaa vain heidän kauttaan armosta eli suvaitsevaisuudesta.

Autonomia on vanha maskuliinisuuteen liittyvä ajatus, joka ilmenee mm. Niccolò Machiavellilla. Hänelle mieheys on sama asia kuin kyky itsenäiseen toimintaan kun taas naiset, lapset ja eläimet tarvitsevat miehistä huolenpitoa, ovat kykenemättömiä hallitsemaan itseään. Tästä syystä politiikka on miehisyyden korkein ilmentymä ja miespoliitikko – puhumattakaan naispoliitikosta – joka myöntäisi saavansa osakseen positiivista syrjintää, menettää maskuliinisuutensa. Oleellista tässä ei ole se, onko  poliittinen toimija oikeasti autonominen vai ei – mielestäni kukaan ei ole, vaan kaikki ovat enemmän tai vähemmin riippuvuussuhteessa toisiin ihmisiin ja viime kädessä luontoon – , vaan kuinka maskeerata tämä riippuvuussuhde siten, että esittää maskuliinista eli autonomista poliittista toimijaa potentiaalisille kannattajilleen ja leimata poliittiset viholliset ei-autonomisiksi, feminiinisiksi.

Rydman epäonnistui manööverissään. Kokoomuusnaisten puhenainen ja opetusministeri Henna Virkkunen huomautti vastineessa Rydmanille jo samana päivänä, että myös kokoomusnuoret saavat poliittisille nuorisojärjestöille annettavaa tukea, koska valtio on päättänyt syrjiä positiivisesti nuoria lisätäkseen heidän edustavuuttaan päättävissä elimissä. Rydmanin ulostulo ja Halla-ahon kirjoittaman manifestin komppaaminen päinvastoin riisuikin hänen miehisen panssarinsa.

Perinteisesti Suomen poliittinen järjestelmässä valkoiset protestanttiset keski-ikäiset tai sitä vanhemmat akateemisesti koulutetut miehet ovat saaneet osakseen eniten positiivista syrjintää tai suorastaan heitä on suosittu. Tämän pystyy jokainen todistamaan tutustumalla eduskunnan kansanedustajamatrikkeliin. Tosin nämä kaikki kategoriat ovat hiljalleen murtumassa ja juuri tätä murtumaa käsittelen väitöskirjan jälkeisessä tutkimuksessani: naisia on eduskunnassa nykyään lähes yhtä paljon kuin miehiä ja miespoliitikkojen tapa performoida maskuliinisuuttaan on moninaisempaa kuin ennen. Miespoliitikot eivät enää kykene peittelemään kokemaansa positiivista syrjintää. Toisaalta mieheys on muuttunut siten että  joissain tapauksissa poliitikkomies voi kasvojaan menettämättä tunnustaa tarvitsevansa apua.

Friedrich Nietzscheä mukaillen voisi sanoa hyvän poliitikon ja hyvän tutkijan erottaa toisistaan se, että edellinen noudattaa orjamoraalia, jälkimmäinen herramoraalia.

Poliitikot pyrkivät vähättelemään eroja ja korostamaan pienintä yhteisintä tekijää itsensä ja potentiaalisten äänestäjiensä kesken. Demokratian idea on mielistellä mahdollisimman suuria kansajoukkoja. Tästä syystä poliitikot käyttävät sellaisia käsitteitä kuin enemmistö tai vähemmistö ja muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta esiintyvät ensimmäisen kategorian edustajina. Sen sijaan tutkijan, joka käsittelee miespoliitikkoja, eettisenä tehtävänä on korostaa miesten välisiä eroja, hyökätä orjamoraalia vastaan kuin ministeri Virkkunen (hän on muuten siviiliammatiltaan poliittisen viestinnän tutkija). Näin erilaiset maskuliinisuudet tulisivat hyväksytyiksi: on todettava kaikkien miesten kuuluvat johonkin vähemmistöön, kokevan positiivista syrjintää politiikassa.

Viimeisenä mainitun otan esille luonnollisesti suunnitelmani monografian loppuluvussa: miespoliitikko v. miestutkija. Sen sijaan en osaa päättää mihin lukuun sijoittaisin positiivisen syrjinnän näennäisen vastustamisen tematiikan maskuliinisuuden itsetehostuksen välineenä ja kuinka suomalaiset miespoliitikot yrittävät peitellä osaksi saamaansa positiivista syrjintää vaatimalla toisten kokeman positiivisen syrjinnän tuomitsemista. Voisin viitata siihen sekä luvussa kahdeksan että yhdeksän tai käyttää sitä näiden välissä aasinsiltana.

PS. Tänään Iltalehden sivuilla oli juttua siitä, kuinka SDP:n mielestä kokoomuksen Jyrki Katainen turvautuu nuoriin juppimiehiin kun taas Kokoomuksen mukaan SDP:n Jutta Urpilainen kysyy kaikessa neuvoa Eero Heinäluomalta.