Rakas päiväkirja, yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum esittää legendaarisessa esseessä The Professor of Parody, että Judith Butler on hippikvietisti koska tämä ajattelua ei voi soveltaa mihinkään normatiiviseen politiikan teoriaan. Esseestä legendaarisen tekee se, että se oli ensimmäinen kokonaisvaltainen pyrkimys kritisoida Butlerin performatiivista sukupuoli- ja politiikkakäsitystä uuden feminismin paradigmana. Nussbaum tuli kuitenkin kertoneeksi esseessä enemmän itsestään kuin kritiikkinsä kohteesta: hän teki esimerkiksi perustavanlaatuisen virheen sekoittaessaan performatiivisuuden ja performanssin käsitteet ja muutenkin osoitti huonoa 1990-luvun feministisen teorian tuntemusta. Jopa Butler vastustajat pitivät Nussbaumin kritiikkiä ala-arvoisenaa.

Nussbaumin esiin ottama kysymys performatiivisen politiikkakäsityksen antinormatiivisuudesta on kuitenkin tarkastelunarvoinen. Hän on oikeassa väittäen, että Butler ei pysty selittämään miksi performatiivinen politiikan teoria sinänsä auttaa rasismin, homofobian ja heteroseksismin vastaisessa kamppailussa. Performatiiveja voi käyttää myös näiden ajamisessa. Toiseksi Butlerilta puuttuvat yleensäkin perustelut sille, miksi rasismi, homofobia ja heteroseksismi ovat ”pahoja asioita”.

Ottakaamme esimerkiksi helsinkiläisen sitoutumattoman perussuomalaisen kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahon retoriikka. Nussbaumin kriteerein, hän jos kuka on ylösalaisin arvot kääntänyt butlerilainen hippikvietisti: homofoobikko, rasisti ja heteroseksisti. Hän on tullut semi-tunnetuksi rasistisista ja hyökkäävistä nettikirjoituksistaan, jotka ovat rationaalisuuden kriteerien tuolla puolen. Oleellista ei ole se, että hän jäänyt kiinni lukujen ja erilaisten faktojen tarkoituksenmukaisesta vääristelystä, vaan että hänen kannattajilleen tällä ei ole merkitystä. Performatiivisessa politiikan teoriassa politiikka itse on mm. rationaalisuuden kriteerien määrittelyä. Niitä ei tuoteta ulkoa päin. Politiikassa on ihan sama miten ”rehellisesti” valta on tullut hankittua, rationaalisella argumentoinnilla eli ei, koska oleellisinta on se, että valtaa on. Kolmanneksi rationaalisuuteen vetomainen – Halla-aho on kirjoittanut: ”Pyrin pitäytymään verifoitavissa tosiasioissa ja välttämään subjektiivisia tunteenpurkauksia” – on itsessään tunteisiin ja politiikan esteettisyyteen vetoava argumentti. Halla-ahosta kannattajat ovat etupäässä nuoria aikuisia tai varhaiskeski-ikäisiä alemman keskiluokan itsesääliin taipuvia miehiä, jotka pitävät itseään rationaalisina – maskuliinisuuteen ja keskiluokkaisuuteen viittaava ominaisuus – ja siksi heihin vetoaa tunnetasolla rationaaliseksi itseään väittävä rotutohtori. Halla-aho edustaa siis par excellence performatiivista politiikkakäsitystä.

Normatiivisen kvietismin lisäksi, Halla-ahoon sopii erinomaisesti myös kuvaus filosofisesta kvietismistä, jolla tarkoitetaan tutkijankammiossa harjoitettua sanojen kanssa kikkailua ja lörpöttelyä. Halla-aholla ei ole tunnettu puheenpitäjänlahjoistaan, lähinnä päinvastoin, ja niinpä hän pitää yhteyttä kannattajakuntaansa lähinnä raflaavilla blogikirjoituksillaan. Nussbaum kritisoi tämän päivän feministejä siitä, että he askartelevat lähinnä kielitieteen ja retoriikan parissa yliopistojen kampuksilta käsin eivätkä laita itseään oikeasti likoon ulkomaailmassa.

Siitä huolimatta, että halla-ahomaisesti performatiivinen politiikkakäsitystä voidaan hyödyntää toisin kuin Butler varmasti toivoisi, ei mielestäni pidä tavoitella normatiivista politiikan teoriaa. Politiikan normatiivisuus kun sulkee ulos enemmistön sekä ihmiskunnasta politiikan ulkopuolelle että asioista epäpoliittisina. ”Oikea politiikka” kun on nähty nimenomaan valkoisten, keski-ikäisten miesten puheena parlamentissa, ”avoimena ja reiluna proseduurina, jossa paras argumentti voittaa”. Rationaalisuuden kriteerit on otettu annettuna. Oikeudenmukaisuusteoriastaan tunnettu filosofi John Rawlsin meni jopa niin pitkälle puolustaessaan normatiivista ja rationaalista politiikkakäsitystä, että esitti poliittisesta puheesta lakaistavaksi pois eettiset, filosofiset, uskonnolliset kysymykset; ihmisen identiteettiin kuuluvat asiat. Hän vetosi yhteiskunnan ja poliittisen järjestelmän vakauteen. Tämä yhteiskunnan vakaus on nimenomaan ollut valkoisten, keski-ikäisten miesten hegemoniaa. Halla-aho on siinäkin outo, että hän on puolustavinaan valkoisten heteromiesten oikeuksia (Halla-ahon kannattajat myyvät T-paitoja, joissa lukee VHM eli valkoinen heteromies), vaikka todellisuudessa hänen poliittinen tyylinsä rikkoo keski-ikäisten valkoisten heteromiesten hegemoniaa enemmän kuin vihervasemmistolaisen feministin toiminta keskimäärin.

Niin ikään oikeusministeriön työryhmän mietinnössä rasistisista rikoksista on nähtävissä normatiivisen politiikan kaikuja. Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakso onkin hyökännyt oikeusministeriön esitystä vastaan sillä ”[v]aikka rasistinen kirjoittelu on ongelmallista, raivostuttavaa ja ajoittain huolestuttavaa niin julkisen vallan ensisijainen tehtävä ei voi olla lisäkiihokkeiden tarjoilu kansanryhmiä vastaan lietsoville. Sen sijaan valtion ja kuntien tulisi lopettaa esimerkiksi romanien vaino, mielivaltaiset käännytykset, ulkomaalaisten säilöönotto, siirtolaisten perusoikeuksien rajoittaminen ja muut rasistiset käytäntönsä. Esityksellä taas piiloudutaan oman kyvyttömyyden hoitaa siirtolaispolitiikkaa taakse.” Tässä näkyy vihreiden ja vasemmiston ero. Varsinkin porvarivihreiden keskuudessa uskotaan edelleen rationaaliseen politiikkaan, utopiaan yhteiskunnallisesta tasa-arvoisesta keskustelusta, jonka lopuksi paras argumentti voittaa. Kun maailma sitten ei toimikaan niin kuin he haluaisivat, kiristetään sensuuria. Sen sijaan vasemmistossa ei koskaan ole luotettu sensuuriin. Butlerkin vastustaa sensuuria vihapuheen kitkemiseksi: se ei kuitenkaan tuota toivottua tulosta ja vasemmisto on itse kärsinyt valkoisten keski-ikäisten heteromiesten hegemoniasta. Materialismia moralismi sijaan!

Advertisements