Rakas päiväkirja, olen tässä lueskellut Elina Kestilän vuonna 2007 Turun yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa hyväksyttyä valtio-opin väitöskirjaa Radikaalioikeistopuolueet Länsi-Euroopassa: tutkimuksia vaalikannatuksen vaihteluun vaikuttavista kysyntä- ja tarjontateoreettisista tekijöistä. Kyseessä on artikkeliväitöskirja, joka koostuu vain neljästä artikkelista, joista kaiken lisäksi kaksi on kirjoitettu yhdessä Peter Söderlundin kanssa ja näistä toista ei oltu vielä julkaistu väitöskirjan mentyä painoon. Suppeudesta huolimatta Kestilän väitöskirja onnistuu tehtävässään: jäsentämään erilaisia oikeistoradikaaleja puoluetyyppejä sekä ennustamaan oikeistoradikalismin nousun Suomen poliittisessa järjestelmässä.

Oikeistoradikalismin piirteiksi Kestilä – viitaten aikaisempiin tutkimuksiin – määrittelee mm. nationalismin (kansallismielisyyden), rasismin ja ksenofobian, populismin, antidemokraattisuuden, vahvan valtion kaipuun ja fascisminostalgian. Näiden ideologioiden painotukset saattavat vaihdella ajan ja paikan mukaan.

Mainittakoon, että antidemokraattisuus ei tarkoita kolmannen aallon oikeistoradikalismissa sitä, että poliittista järjestelmää oltaisiin väkivaltaisesti kumoamassa, vaan sillä tarkoitetaan oikeistoradikaalien osoittamaa epäluottamusta demokraattisesti valittuja päättäjiä kohtaan (mukaan luettuna salaliittoteoriat). Vaikkapa joidenkin oikeistoradikaalien väite, että Suomen valtion harjoittama nykyinen maahanmuuttopolitiikan olisi toisen sisäministerin Astrid Thorsin henkilökohtainen projekti, että hän ei toimisi eduskunnan enemmistön eli kansan tahtoa noudattavan valtioneuvoston jäsenenä, on esimerkki tästä.

Niin ikään Kestilän tekemät havainnot eurooppalaisten oikeistoradikaalien puolueiden äänestäjäkunnan profiilista sopivat erinomaisesta yhteen sen kanssa, mitä olen saanut irti Hommafoorumin omasta tausta- ja asennekyselystä sekä halla-aholaisten viholliskuvan tarkastelusta. Miehiä on selkeästi enemmän kun naisia näissä puolueissa (vaikka jossain tapauksissa jopa puolueiden johtoon on kivunnut nainen). Syitä tähän on etsitty oikeistoradikaalien puolueiden antifeministisistä ohjelmista (abortin vastustaminen ja kotiäitiyteen tukeminen) ja siitä, että miehet työskentelevät aloilla, joilla on käynyt nopea rakennemuutos. Miehelle on kovempi pala joutua työttömäksi teollista tuotantoa ajettaessa ala ja tämä radikalisoi heitä.

Yhteiskuntaluokaltaan oikeistoradikaalien puolueiden kannattajakunta on jakautunut kahtia: se koostuu kouluttamattomasta työväenluokasta ja pikkuporvareista (pienyrittäjistä). Näiden poliittiset tavoitteet ovat monesti päinvastaisia aiheuttaen puolueessa skismaa sikäli kun he edes mahtuvat samaan puolueeseen. Esimeriksi työttömäksi joutunut paperityömies hakee oikeistoradikalismista vahvan valtion korviketta kuin haikaillen Kekkosen ajan Suomeen jolloin sosiaalitädit pitivät kaikista huolta ja verot olivat tämän mukaiset, kun taas IT-alan pienyrittäjä hakee oikeistoradikalismista tukea halulleen hävittää loputkin hyvinvointivaltion rippeet pitäen nykyistäkin veroastetta liian korkeana jne.

Väitöskirjaan kuuluvassa artikkelissa Kestilä rakentaakin neljä erilaista oikeistoradikaalia puoluetyyppiä: radikaalioikeiston ideaalityyppi, populistis-valtionvastainen puoluetyyppi, hyvinvointisovinistinen puoluetyyppi ja neofascistinen puoluetyyppi. Nämä kaikki sijoittuvat libertariaaninen vs. autoritaarinen -akselilla autoritaarisen puolelle – ja reilusti. Sen sijan oikeisto vs. vasemmisto -akselilla kaksi ensimmäistä menevät Kokoomuksesta oikealta ohitse. Hyvinvointisovinistinen puoluetyyppi on kutakuinkin yhtä vasemmalle kuin Vasemmistoliitto, neofascistit sijoittuvat näitäkin enemmän vasemmalle. Mainittakoon, että perinteisistä eduskuntapuoleista autoritaarisimpia ovat Kristillisdemokraatit ja Perussuomalaiset, libertariaanisimpia Vihreät, Vasemmistoliitto ja RKP. Kaikki eduskuntapuolueet, mukaan luettuna Perussuomalaiset, ovat kuitenkin varsin lähellä toisiaan.

Aikaisemmin kuvattua esimerkkiä lainaten, työttömäksi joutunut paperimies on kiinnostunut hyvinvointisovinistisesta puoluetyypistä. Sille kun on ominaista maahanmuuttovastaisuuden rinnalla antifeminismi sekä elämäntapojen ja ympäristön moninaisuuden vastaisuus. Hän kannattaa verorahoilla kustannettua hyvinvointivaltiota, mutta on sitä mieltä, että se saa jakaa hedelmiään vain ja ainoastaan tietyn värisille ja tietyllä tapaa käyttäytyville ihmiselle jne. Neofascismi on tällaisen ajattelun viemistä äärimmilleen.

IT-alan pienyrittäjä esimerkissämme on taasen oikeistoradikaalin ideaalityypin kannalla. Se tarkoittaa muukalaiskammoisuutta, autoritaarisuutta ja ulossulkevuutta, mutta samaan aikaan hän puolustaa markkinoiden vapautta. Valtion on oltava pieni, mutta hierarkkinen. Oikeistoradikaalin ideaalityypin kannattajat siis haluavat rahan ja liikemiesten pääsevän liikkumaan vapaasti, mutta pyrkivät rajoittamaan kulttuuristen vaikutteiden ja köyhien liikkuvuutta. Ero populistis-valtionvastaiseen puoluetyyppiin on suhtautuminen poliittiseen eliittiin. Viimeksi mainittu on selkeästi eliitin vastainen, edellä mainittu haluaisi olla itse osa eliittiä.

Pitäisikö meidän tehdä tulkinta, että halla-aholaiset edustavat populistis-valtionvastaista puoluetyyppiä ja Kokoomusnuoret oikeistoradikalismin ideaalityyppiä vai kuuluvatko kummatkin viimeksi mainittuun kategoriaan?

Kestilän mukaan oikeistoradikalismin keskeiset kysyntäteoreettiset selitysmallit ovat maahanmuutto, yleinen tyytymättömyys ja protestimieliala, elinkeinorakenteen muutos, tarve taloudelliselle protektionismille ja antimaterialismi. Viimeksi mainittu tarkoittaa sitä, että nykyihminen näyttää edelleen tarvitsevan jonkinlaista suurta kertomusta kokeakseen elämänsä mielekkääksi. Oikeistoradikalismi myytteineen ja profetioineen tarjoaa merkityksellisyyttä elämälle.

Tarjontateoreettisista selitysmalleista mainittakoon mediajulkisuus (mukaan luettuna internetin antamat mahdollisuudet), kansallinen perinne, karismaattinen johtaja ja toimiva puolueorganisaatio, onnistuneet strategiset valinnat (esimeriksi kärkiteemat, joihin muiden puolueiden on reagoitava) ja poliittinen mahdollisuusrakenne (eli poliittisen järjestelmän antamat mahdollisuudet tai mahdottomuudet).

Niinpä johtopäätöksissä Kestilä kirjoittaa seuraavaa:

Jos radikaalioikeiston kolmas aalto on seurausta vain maahanmuuttokysymyksen politisoitumisesta ja protestista eliittiä vastaan, ei ole syytä olettaa, ettei Suomessa voisi tapahtua radikaalioikeiston mobilisoitumista. Tosin ainakin toistaiseksi tarjontateoreettiset tekijät näyttävät estäneen länsieurooppalaisessa mitassa verrattain keskimääräisen maahanmuuttajien ja eliitin vastaisen ilmapiirin muuttumisen puoluekannatukseksi. Suomessa sovellettava suhteellinen vaalijärjestelmä kykenee tarvittaessa kanavoimaan järjestelmän vastaisia asenteita myös vakiintuneiden ja puolueen ehdokkaiden kautta ja pienet radikaalioikeistolaiset puoluevaihtoehdot ovat vahvasti paikallisia. Vahvan radikaalioikeistolaisen puolueen nousu vaatisi myös äänestäjäkunnan maahanmuuttajien vastaisten asenteiden muuttumista latenteista manifestiksi sekä radikaalioikeiston ottamista mukaan poliittiseen dialogiin ja poliittisen agendan rakentamiseen. (Kestilä 2007, 58.)