Rakas päiväkirja, allekirjoittaneen piti mennä tänään seminaariin nimeltä Miehet ja tasa-arvopolitiikka Helsingin säätytalolle. Se kuitenkin alkoi niin aikaisin, että olisin joutunut lähtemään aamulla kuuden junalla parin tunnin yöunien jälkeen ja pää olisi hajonnut jos koko päivän olisi joutunut väsyneenä kuuntelemaan kaiken maailman pasimalmeja sekä jukkarelandereita. Mutta ennen kaikkea väitöskirjatyöni on niin hektisessä vaiheessa, että käytän lähes kaiken aikani sen hiomiseen, jotta saisin käsikirjoituksen valmiiksi vuodenvaihteeseen mennessä. Sen sijaan ajattelin kirjoittaa pienen muistion niin sanotun miespolitiikan ja biovallan yhteydestä toisiinsa. Sitä kun ei ole käsittääkseni juurikaan problematisoitu ja kun saan väitöskirjani pois alta, se voisi olla yksi mahdollinen tutkimusaihe.

Sosiaalipolitiikka tunnetusti syntyi 1800-luvun lopulla kun saksalaiset konservatiivit pelästyivät työväenliikkeen järjestäytymistä. Konservatiivit yhdessä sosiaalidemokraattisen työväenliikkeen kanssa alkoivat luomaan vallan mekanismeja hallitakseen työvoiman ja pääoman välistä ristiriitaa. Tätä hetkeä voidaan pitää myös modernin miesliikkeen syntyhistoriana sikäli, että miesliike pyrkii sosiaalipoliittisin reformein hallitsemaan miehiä, jotta he eivät alkaisi vallankumouksellisiksi.

Sosiaalipolitiikan synty taasen on yhteydessä biovallan kehittymiseen 1800-luvun lopulla. Biovalta on pyrkimystä ottaa haltuun ihmisen seksuaalisuus tuottamalla ensinnäkin tietynlaista tietoa seksuaalisuudesta ja kehittää sellaisia vallankäytön mekanismeja, jotka mahdollistavat kyseisen tuotetun tiedon soveltamista yhteiskuntaruumiin hyväksi. 1800-luvun lopulla tällaisia teemoja olivat homoseksuaalisuuden keksiminen vuonna 1869, jotta se voitiin patologisoida ja kansankunnan reproduktiota ja rotupuhtautta palveleva heteroseksi normalisoida. Toinen esimerkki oli aborttilainsäädännön tiukkeneminen. Aikaisemmin ”enkeltentekijöihin” valtiovalta ei juurikaan ollut kiinnittänyt huomiota vaikkakin kirkko olikin ilmiöitä paheksunut. Minna Canthin näytelmä Anna-Liisa on erinomainen kuvaus tästä tematiikasta.

Kuten olen jo aikaisemmin kirjoittanut feminismi oli 1900-luvun menestystarina. Varsinkin pohjoismaissa feminismi oli vahvasti sidoksissa biovaltaan. Naiset emansipoituivat miesten holhouksesta alistuakseen biovallalle eli sosiaalidemokraattiselle hyvinvointivaltiolle. Michel Foucault’n – hän on siis biovallan käsitteen taustalla – mukaan ei suinkaan natsi-Saksa, vaan sosiaalidemokraattinen Ruotsi kansankotineen 1950- ja 1960-luvuilla oli tyyppiesimerkki äärimmilleen viedystä biovallasta. Tämä ei tarkoita ainoastaan sitä, että eugeniikka eli Ruotsissa pidempää kuin Kolmas valtakunta, vaan ajatus hyvinvointivaltion erilaisista turvaverkoista on ominaista biovallalle ja Ruotsissa ne olivat kaikista kehittyneimmät. Kyseiset niin sanotut turvaverkot eivät ainoastaan pelasta inhimillisestä hädästä, vaan ne myös normalisoivat ihmisruumiit kontrolloiden ihmisten elämänkulkua.

Nyt 2000-luvun alussa näyttää ensisilmäykseltä jälleen siltä, että miehestä olisi tullut ongelma. Tästä käy esimerkkinä tarve pitää Miehet ja tasa-arvo seminaarin kaltaisia tilaisuuksia. Mielenkiintoisinta on se, että tällaisissa tilaisuuksissa kansalaisjärjestöillä on yhä merkittävämpi osuus. Tämä taasen kuvaa sitä, että olemme siirtyneet kurdinpidollisista yhteiskunnista, joille oli ominaista voimakas valtion byrokratia, hyvinvointivaltion jälkeiseen aikaan eli kontrolliyhteiskuntaan, jossa valtiovalta on ulkoistanut biovallan mekanismeja kansalaisyhteiskunnalle ja -järjestöille. Tällaista hallintamentaliteettia kutsutaan (uus)liberalismiksi.

Pyrkimys parsia kokoon yhteen jonkinlaista kansallista miesliikettä näyttäytyykin siten yrityksenä hallita kontrolliyhteiskunnan mekanismein, ei niinkään miehiä, vaan ennen kaikkea naisia, näkemällä miehet sosiaalipoliittisena ongelmana. Kuten tutkija Katariina Mäkinen ansiokkaasti verkkolehti Megafonissa kirjoittaa, miesliikkeen toimijoissa on varmasti aitoa halua yrittää auttaa toista miestä mäessä, mutta on vaarana, että samalla se tulee joko suoraan tai välillisesti murentaneeksi sitä vapautta, jonka feministinen liike onnistui poliittisissa kamppailuissa saamaan aikaiseksi 1900-luvulla sekä miehille että naisille.

Esimeriksi Kansan uutisissa STTK:n talouspoliittisen asiantuntijan ja tasa-arvoaktiivin Ralf Sundin mielestä elinikä on suurin miehiä koskeva tasa-arvo-ongelma. Yksi helpoimpia keinoja olisi miesten eliniän saavuttamiseksi lisätä kasviksia miesten ruokalautasille tai kehottaa miehiä alkamaan vaikka kokonaan kasvissyöjiksi. Hyvin harva mies on kuitenkin tähän suostuvainen. Päinvastoin, jos ylhäältä päin tällaista ehdottaa, syntyy lähinnä vastareaktio. Sen olemme jo huomanneet niin sanotun rasvakeskustelun yhteydessä. Sundilta jää niin ikään kysymättä kenelle ja miksi tämä biovallan keskeinen osa-alue, eliniänajan odotus, on ongelma. Onko se ongelma miehille itselleen vai kapitalisteille, jotta miehet eivät sairastelisi eläkepäiviään (ja aina kansalaisistaan niin huolissaan olevalla poliittiselle oikeistolle tulisi kalliiksi) vai siksi, että miesten työelämässä riistämistä haluttaisiin jatkaa pidempään? Mitä vikaa on siinä, että työväenluokkalaiset miehet haluavat ajaa lujaa ja kuolla nuorina?

Niinpä onkin vaara, että tasa-arvoministeri Steffan Wallinin koolle kutsumat miesjärjestöt ovat kykenemätön varsinaiseen tehtäväänsä, miesten alistamiseen ja kontrolloimiseen, ja sen tosialliseksi tehtäväksi tuleekin naisten palauttaminen ruotuun kansalaisyhteiskunnasta käsin nyt kun hyvinvointivaltio on purettu; olemme siirtyneet kurdinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan, ja naisilla on entistä vähemmän intressiä alistaa ruumiinsa valtion ja kapitalismin riistämäksi ja sortamiksi. Tosin ainakin toistaiseksi äitiysneuvolassa – tuossa 1920-luvun eugeniikan perillisessä – käynti on edellytys mm. äitiysrahan saamiselle.

Mutta nainen ei ole sama kuin äiti. Valtiovallalla on siis yhä vähemmän keinoja hallita vapaita naisia. Heistä on tullut yhtä vaarallinen vallankumouksellinen voima anarkistisuudessaan kapitalistisille tuotantosuhteille kuin miehet olivat 1800-luvulla ennen sosiaalidemokraattien otettua haltuun työväenliike ja liittouduttua oikeiston kanssa pyrkien sovittelemaan sovittamattomaksi ymmärretyn työvoiman ja pääoman välisen ristiriidan estääkseen vasemmistoa radikalisoitumasta. Mäkisen esiin ottamat ”kansamiehet” blogeineen ilmaisevat nimenomaan tätä pelkoa ja siksi heitä on oikein luonnehtia konservatiiveiksi. He haluavat alistaa, riistää ja sortaa itse itseään ja siksi he haluavat samaa myös muille.