Rakas päiväkirja, muutama viikko sitten Slavoj Žižek kirjoitti sanomalehti Guardianissa kuinka Itä-Euroopan maiden nopea liittäminen – kuin korvaukseksi siitä, että ne jätettiin oman onnensa varaan rautaesiripun laskeuduttua Euroopan ylle Toisen maailmansodan jälkeen – Euroopan unioniin ei suinkaan länsieurooppalaistanut itäeurooppalaista politiikkaa, vaan on itäeurooppalaistanut Länsi-Euroopan politiikan. Tästä yhtenä esimerkkinä on mm. oikeistoradikaalien ja -populististen puolueiden nousu ohi sosiaalidemokraattisten puolueiden määritellessä eurooppalaisten niin sanottujen liberaalikonservatiivien valtapuolueiden harjoittamaa politiikkaa.

Toinen esimerkki on eurooppalaisen syövän eli nationalismin uusiutuminen. Vielä 1990-luvulla ihmeteltiin kuinka on mahdollista, että Balkanilla käytiin sisällissotaa ja kansanmurhattiin. Nyt muitakin palstoja kuin Hommafoorumia lukiessa hiipii ajatus mieleen, että jotain vastaavaa voisi tapahtua myös Länsi-Euroopassa. Eurooppalainen sivistys on ollut rikka silmässä.

Kyse on siis poliittisen oikeiston projektin konkurssista, mikä on samaa perua kuin Yhdysvaltojen niin sanottujen uuskonservatiivien utopia Irakin ja myöhemmin koko Lähi-idän demokratisoimisesta väkivaltakoneistolla. Siihen kuului elimellisenä osana ajatus markkinoiden liberalisoinnista, pääoman esteettömästä liikkumisesta, ammattiyhdistysliikkeen tuhoamisesta, tuloerojen kasvattamisesta, julkisten hyvinvointipalveluiden yksityistämisestä. Toisin sanen eurooppalainen poliittinen oikeisto on pyrkinyt ”amerikkalaistamaan” Euroopan työmarkkinat kuitenkaan antamatta Euroopan unionin kansalaisille samoja poliittisia oikeuksia kuin esimeriksi Yhdysvaltojen perustuslaki kykenee sen omille kansalaisille luomaan.

Yksi keskeisimpiä vallankäytön mekanismi poliittiselle oikeistolle toteuttaakseen yllä mainittua agendaa on ollut viime päivinäkin paljon keskustelua herättänyt monikulttuurisuuspolitiikka. Viikonloppuna Eurooppalaisen oikeiston ehkäpä merkittävin hahmo, Saksan Kristillisdemokraattisen puolueen puheenjohtaja ja liittokansleri, Angela Merkel tunnisti saksalaisen poliittisen oikeiston harjoittaman monikulttuurisuuspolitiikan epäonnistuneen. Tosin tarkkaavaisimmat huomasivat, ettei hän tarjonnut mitään tilalle, ainoastaan totesi epäonnistuneensa, mutta kuitenkin jatkavan ennallaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Harjoitetusta monikulttuurisuuspolitiikasta luopuminen kun tarkoittaisi oikeistolle samanlaista kriisiä kuin Neuvostoliiton romahtaminen oli vasemmistolle.

Poliittisen oikeiston harjoittama monikulttuurisuuspolitiikka kun ei ole ainoastaan tuottanut monietnistä halpaa, oikeudetonta, sukupuolittunutta ja helposti kontrolloitavaa uutta lumpenproletariaattia eurooppalaisille työmarkkinoille, vaan se ulkoistaa valtiovallan aikaisemmin käyttämät kurinpidolliset vallan mekanismit jo ennestään omilla eriytyneillä asuinalueilla asuvien eri kulttuurien sisäisille valtahierarkioille ja patriarkaatille (joita sitten niin sanotut liberaalit voivat paheksua pelaten oikeistoradikaalien ja -populistien laariin). Poliittisen oikeiston harjoittama monikulttuurisuuspolitiikka kun kertoo ennen kaikkea poliittisen oikeiston itseymmärryksestä: yksilö ajatellaan ensisijaisesti kulttuurin tai uskonnon edustajana. Tässäkin näemme eurooppalaisen oikeiston yhdysvaltalaisen uskonnollisten yhteisöjen ympärille rakentuvan elämäntavan varauksettoman ihailun.

Jotta ei luultaisi, että olisin antiamerikkalainen, niin korostettaakoon vielä kerran, että Yhdysvalloissa monikulttuurisuuspolitiikka on onnistunut paremmin koska Yhdysvallat on kommunistisuudessaan paljon Eurooppaa demokraattisempi valtio. Siinä missä Euroopassa politiikan ytimessä on yhä hobbesilainen monarkistinen valtio-oppi, Yhdysvaltoja leimaa liberalistinen konstitutionalismi. Kolmanneksi vaihtoehdoksi – autonomisen marxismin ideologeinakin tunnetuttujen – Antonio Negri ja Michel Hardt tarjoavat spinozalaista demokratiaa, jossa ihmistä ei kohdella jonkin kulttuurin edustajana kulttuurien välisessä konfliktissa kuten poliittinen oikeisto nykyään maailman käsitteellistää, vaan hän edustaa itse itseään luokkataistelussa.

Mutta nyt tämä kirjoitus alkaa rönsyilemään niin paljon, että palaan hobbesilaisen ja spinozalaisen valtio-opillisen ajattelun erojen seurauksiin mm. monikulttuurisuuspolitiikalle myöhemmin kun saan loppukuusta hiottua aihetta sivuavan kohdan väitöskirjani käsikirjoituksesta.

Mainokset