Yhteiskuntatiede


Rakas päiväkirja, eilen olin yliopistomme entisen rehtorin ja kanslerin, sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilän – tuttavallisemmin Jortsun – luennolla. Sen teemana ja keskeisenä väittämänä oli, että yhteiskuntatieteilijöiden määrän ja heidän asemansa yhteiskunnassa sekä poliittisen järjestelmän demokraattisuuden asteen välillä on korrelaatio. Kehitysmaissa yhteiskuntatieteilijöitä ei juurikaan ole, mutta ei myöskään demokratiaa. Eniten yhteiskuntatieteilijöitä – ja heitä myös kuunnellaan – on niin sanotuissa länsimaissa, joita myös yleisesti pidetään kaikista demokraattisimpina maina. Historiallisestikin Jortsun teesi on sikäli pätevä, että yhteiskuntatieteet syntyivät samassa tilanteessa, jossa modernit demokraattiset instituutiot ottivat ensiaskeliaan länsimaissa 1800-luvulla.

Jortsun mielestä yhteiskuntatieteiden tehtävänä on olla ”kivenä kengässä”. Tämä selittää osaltaan miksi yhteiskuntatieteet voivat hyvin demokraattisissa maissa ja toisaalta poliittiset järjestelmät, joissa vallanpitäjät eivät siedä kriittistä ajattelua, eivät myöskään ole otollisia yhteiskuntatieteiden synnylle, vaikka nimenomaan tällaiset yhteiskunnat tarvitsisivat kaikista kiperimmin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ratkoakseen ongelmiaan, ohjaillakseen kansalaisiaan.

Toisaalta Jortsun esitti, että myöskään imperialistiset vallan rakenteet eivät ole edesauttamista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta niin sanotuissa kehitysmaissa. Esimerkiksi vaikka olisi kuinka tieteellisesti pätevä tutkimus, jossa ratkaistaisiin kaikki Somalian yhteiskunnalliset ongelmat, mutta se ei olisi kirjoitettu englanniksi, ei sitä kukaan julkaisisi tai siitä välitettäisi. Toiseksi, angloamerikkalaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksessa oletuksena on, että niin sanottujen länsimaiden todellisuutta kuvaavat tutkimukset ovat universaaleja pätien myös esimerkiksi vaikkapa edellä mainitussa Somalian tapauksessa luoden tieteellisyyden kriteerit tieteellisissä julkaisuissa. Tämäkään ei edesauta kehitysmaiden ongelmien ratkaisua yhteiskuntatieteellisesti koska yhteiskuntatieteet ovat itse osoittaneet, ettei ole olemassa mitään universaaleja ratkaisumalleja, vaan kaikki tilanteet ovat uniikkeja.

Suomen tilanne on sikäli hyvä, että nykyisen valtioneuvoston jäsenistä puolella on jonkin sortin yhteiskuntatieteellinen – myös oikeus- ja taloustieteet lasketaan yhteiskuntatieteisiin jossain tilastoissa – tutkinto. Yhteiskuntatieteillä on edelleen annettavaa suomalaiselle yhteiskunnalle, vaikka yhteiskuntatieteiden kulta-aika sijoittuikin 1960- ja 1970-luvuille, jolloin niitä kuunneltiin herkällä korvalla. Mutta edelleen yhteiskuntatieteilijät ärsyttävät valtaa pitäviä tutkimustuloksillaan (mistä varsinkin tamperelaisilla yhteiskuntatieteilijöillä on kokemusta), vaikka nykyään tutkimusta tuotetaan niin paljon, että aina poliitikko pystyy noukkimaan tutkimustuloksen, jonka saa väännettyä tukemaan omia näkemyksiään.

Suomessa yhteiskuntatieteiden rahoitus suhteessa korkeakoulujen saamaan rahamäärään on selkeästi alle keskiarvon (mistä voidaan vetää jotain johtopäätöksiä myös suomalaisen demokratian tilasta). Tosin yhtenä syynä tähän on kuitenkin se, että Suomessa korkeakoulutusta pyritään antamaan uusissa sukupolvissa yli puolelle väestöstä ja tällöin esimeriksi tekniikan tutkintojen osuus korostuu: tilastoissa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä ei tehdä eroa.

Luennon loppupuolella Jortsu antoikin ymmärtää, että niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden eli roturealistien ja muiden demareiden olisi kannattanut viisitoista vuotta sitten miettiä Paavo Lipposen sinipunahallituksen tekemän ammattikorkeakoulu-uudistuksen yhteydessä, että mitä tämä kaikki tarkoittaa. Jos niin sanotuista kantasuomalaisista kahdelle kolmasosalle pyritään antamaan korkeakoulutus, merkitsee se sitä, että suurten ikäluokkien eläköidyttyä Suomeen täytyy oikein urakalla maahanmuuttoa lisäämällä tuottaa oikeudetonta monietnistä uutta työväenluokkaa. Korkeasti koulutetut sukupolvet kun eivät suostu tekemään mitä tahansa ruumiillista työtä heikolla palkalla; kuinka monen korkeakoulun käyneen olet kuullut olevan ylpeä siitä, että kuuluu työväenluokkaan?

Korkeakoulupolitiikan, maahanmuuton lisäämisen ja luokkayhteiskunnan paluun lisäksi neljäntenä ja ehkä kaikista keskeisempänä tekijänä on kapitalististen tuotantosuhteiden muutos siirryttäessä teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan. Jortsu huomauttikin luennossaan, että Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n halu yksityistää julkisia hyvinvointipalveluita (vaikka kaikki tietävät, että julkisina ne toimisivat paremmin) johtuu siitä, että teollisuuden siirtäessä tuotantoa Kiinaan, Intiaan ja Indokiinaan, on suomalaisilla kapitalisteilla liikaa rahaa. Se on sijoitettava jonnekin ja ainoa mahdollisuus on sijoittaa se palveluiden tuotantoon (vaikka tuotto pääomalle niissä onkin huomattavasti heikompi kuin teollisuusyrityksissä ja samasta syystä Suomen BKT:n kasvu saattaa pysähtyä kokonaan lähivuosina tai kääntyä jopa laskuun).

Tämä taasen liittyy viime vuosikymmenien pääomatuloja suosineeseen veropolitiikkaan. Jos valtio olisi ottanut omansa, ei kapitalisteilla olisi ongelmia liikarahojensa sijoittamisessa. Uusimmassa Kanavassa – lehdessä, joka ei yleensä kuulu lukemistooni – huomautettiin, että suomalaiset pääomapiirit ovat kaiken lisäksi erinomaisen kyvyttömiä synnyttämään uusia pörssiyrityksiä ja nykyisistäkin Helsingin pörssin yritysten osakekannoista yli puolen omistus on tänä päivänä ulkomailla. Jos ei ole enää suomalaiskansallista työväenluokkaa, ei ole olemassa myöskään sinivalkoista pääomaa. Karl Marx taisi ennustaa oikein?

Rakas päiväkirja, luin Tiia Aarnipuun kolmisen kuukautta sitten julkaistun teoksen Sinivalkoisissa höyhenissä. Se kertoo hengästyttävään tahtiin suomalaisesta drag-kulttuurista, teatraalisesti naisiksi pukeutuvista miehistä ja miehiksi pukeutuvista naisista. Kävin ohimennen kuuntelemassakin heinäkuussa Aarnipuun kirjaesittelyä, mutta en tuolloin uskaltanut esittää filosofista yleisökysymystä, joka on siitä lähtien vaivannut mieltäni: onko Johanna ”Tuxu” Tukiainen drag? Lukiessani kyseistä teosta, yritin löytää vastausta kysymykseen, mutta en onnistunut sitä löytämään. Tuxu kun esittää itseään ja ”omaa” sukupuoltaan, mutta silti hän on mielestäni sitä, mitä ymmärrän sanalla drag; ainakin minua Tukiaisen esitykset Hymyn tai Seiskan sivuilla kiehtovat kierolla, oudolla ja hyvällä tavalla (vaikka olen myös tietoinen siitä, Tuxun esitystä auttaa ymmärtämään hänen ”menestyksen teologiansa”, josta olenkin kirjoittanut aiemmin).

Vastausta mieltäni painaneeseen kysymykseen en siis Sinivalkoisista höyhenistä löytänyt, mutta kaiken näköistä muuta enemmän tai vähemmän mielenkiintoista kylläkin. Tunnustan selanneeni nopeasti jotkin luvut: en löytänyt niistä minkäänlaista kiinnekohtaa elämääni ja hyppäsin sivut yli. Kaksi asiaa saivat kuitenkin pysähtymään hetkeksi. Ensinnäkin kysymys siitä, miksi Riihimäki on Suomen drag-kaupunki numero yksi? Selittävä tekijä lienee Riihimäen poikkeuksellisen vahva teatteriskene niin pieneksi kaupungiksi, mutta se ei selitä koko ilmiötä.

Toiseksi kirjassa mietitytti puolitutut nimet Helsingin yliopiston entisen Kristiina-instituutin, nykyisen sukupuolen tutkimuksen laitokselta. Useimmat Aarnipuun haastattelemat drag-kingit kun ovat tai ovat olleet tutkijoita Helsingin yliopistossa. Tähän lienee selityksenä kingeilyn pienet piirit, Aarnipuun haastattelujen valikoivuus ja ennen kaikkea Helsingin ”kosmopoliitti ilmapiiri” eli sanalla sanoen: DTM. Tampereella tai muissa Suomen yliopistokaupungeissa huolimatta naistutkimusten laitoksista kingeily ei ole saavuttanut samanlaista suosiota tai jatkuvuutta (vaikka tiedän sitäkin opiskelijoiden parissa harrastetun). Paula Kuosmasen kommentti Aarnipuun kirjassa on kuvaava.

Silloin kun drag on lesbo- tai homokulttuurin sisällä, se parhaimmillaan eksplikoi ja käsittelee jotain alakulttuurin sisäisiä sukupuoleen liittyviä normien rikkomisia ja halun ylittämistä. Vaikka ihan sitä, että voi haluta jotain feminiinistä kun se on miehessä, maskuliinista kun se on naisessa. (s. 222.)

Kuosmasen kommentti ajoi miettimään dragin poliittisuutta. Aarnipuu tulkitsee Kuosmasta siten, että hänen mielestään kingeilyn olisi parasta tulevaisuudessakin pysyä lesbokulttuurin sisäisenä ilmiönä (ja tämä siis selittää miksi kingeily ei näytä kiinnostaneen samalla tavalla vaikkapa tamperelaisia sosiologeja tai työelämän tasa-arvotutkijoita: he eivät ole kyseisen kulttuurin (sic) sisällä toisin kuin monet HY:n yliopiston sukupuolentutkijat). Ymmärrän Kuosmasen ajatuksen siitä, että katsoja haluaa haluta esiintyjää niin, että hän ainakin fantasian tasolla voi kuvitella halunsa tulevan tunnustetuksi haluna. Niin ikään ymmärrän hänen pelon siitä, että kingeilykin alistetaan osaksi kapitalistisia tuotantosuhteita samalla tavoin kuin kaikenmaailman silläsilmällä -ohjelmat ovat tehneet homoseksuaalisuudesta vastakulttuurin sijasta elimellisen osan kapitalistista kulutuskulttuuria.

Siitä huolimatta en malta olla kysymättä, että olisiko kingely yksi tapa problematisoida seksuaali-identiteettiä myös niin sanotun enemmistön keskuudessa? Näyttelijä Minna Kivelä kertoo Aarnipuun kirjassa kuinka heteroseksuaaleina itseään pitävät naiset löytävät itsestään aivan uusia ulottuvuuksia työpaikkojen pikkujouluissa hänen drag-king -esityksistä. ”Olen huomannut, että naiset ovat tosi kiinnostuneita. Hakevat tanssimaan ja flirttailevat ihan avoimesti” (s. 192). Myös miehet tulevat juttelemaan autoista Kivelän esittämälle automiehelle, vaikka nämä tietävät Kivelän olevan de jure nainen. Kivelä sanoo, ettei hän ymmärrä autoista mitään.

Vaikka kirjoitin valtio-opin pro gradu -tutkielmani Judith Butlerista, jolle drag on ollut keskeinen innoittaja hänen käsitteellistäessä sukupuolta ja politiikkaa, itselleni drag on varsin tuntematon taiteen muoto. Aarnipuun kirjan ansiosta olen alkanut uudelleen miettimään mahdollisuuksia käyttää dragia valtio-opillisena metodina jos ja kun väitöskirjani valmistuttua suuntaan tutkimaan syvemmin miehiä ja maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestelmässä. Kuten Aarnipuu toteaa: ”Mieheys ja maskuliinisuus ovat meidän kulttuurimme (sic) yhä sellaisia valkoisia alueita, että niiden parodioimisen, tuotteistamisen ja karnevalisoinnin mahdollisuudet ovat lähes rajattomat” (s. 297). Olisi esimerkiksi äärimmäisen kiehtovaa seurata kuinka naisnäyttelijä rakentaisi eleillään ja tyylillään Timo Soinin tai Jyri ”boy” Kataisen ja kuinka hahmo ottaisi yleisön omakseen kuin kyseiset poliitikot tosielämässäkin ”maskuliinisella olemuksellaan” turuilla ja toreilla. Minulla kun on vaikeuksia ymmärtää, mikä kyseisissä herroissa viehättää niin toisia miehiä kuin naisia.

Sivusin kyllä jo viimeisimmässä Politiikka-lehden artikkelissa pyöräilytrikoissa lehdissä paistattelevaa Alex Stubbia, kysymällä vetoaako hän ”feminiinisellä positiolla” enemmän naisiin kuin miehiin? Niin ikään retorisesti utelin pitäisikö homososiaalisuuden merkitystä arvioida uudelleen kyseisen esimerkin valossa vai onko kyseessä vain fallisen itsekorostuksen muoto, joka ei kyseenalaista valtarakenteita? Mutta tästä tematiikasta olisi syytä jatkaa.

Rakas päiväkirja, opetusministeri Henna Virkkunen romutettuaan yhdessä Sari Sarkomaan kanssa suomalaisen yliopistojärjestelmän on siirtynyt perusopetuksen pariin. Yle kertoo Virkkusen luvanneen lahjakkaille oppilaille erityisopetusta. Lahjakkuus tarkoittaa ei tarkoita tässä yhteydessä sitä, mitä lahjakkuutta tutkineet, esimerkiksi professori Kari Uusikylä, sillä ymmärtävät: kaikki ovat jollain alalla lahjakkaita, ongelma on miten löytää kunkin lahjakkuus, vaan ainoastaan sinä, mitä Kokoomuksen puoluetoimistolla pidetään lahjakkuutena.

Kyse ei ole mistään Virkkusen herätyksestä, vaan se, että tietty ryhmä niin sanottuja lahjakkaita oppilaita nostetaan kaapin päälle, liittyy Kokoomuksen puoluetoimistolla kuulemma suuren suosioon saaneen taloustieteilijä Richard Floridan ajatukseen luovasta luokasta. Virkkusen ehdotukset kertovat Kokoomuksen halusta luoda luova luokka Suomeen vaikka väkisin.

Luovan luokan käsitteen lisäksi Florida tunnetaan väitteestä, että luovan talouden ja homoseksuaalien alakulttuurien kukoistavuuden välillä olisi korrelaatio: hänen mukaansa alueilla, joilla homoseksuaaleja on paljon, voivat hyvin myös luovan talouden osa-alueet. Tämä tekee puolestaan ymmärrettäväksi sen, miksi Kokoomuksen kesäisessä puoluekokouksessa – joidenkin mielestä ehkä hieman yllättäen – meni läpi ehdotus sukupuolineutraalista avioliitosta.

Luova luokka on yhteydessä myös niin sanottuun maahanmuuttokeskusteluun. Lainaan seuraavassa Jussi Vähämäen teosta Itsen alistus. Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa.

Minkälainen on luova kaupunki? Sen korttelijako ei varmaan ole perinteinen tai edes paljaalle silmälle näkyvä, vaan pikemminkin henkinen. Siellä jokaisella ihmisellä on oma paikkansa ja siellä luovalla ihmisellä pitää olla käytettävinään ainakin filippiiniläinen nanny, nigerialainen prostituoitu, brasilialainen transvestiitti, venäläinen viulunopettaja, koiraa ulkoiluttava opiskelija, värikäs köyhä taiteilija ja leegio muuta halpaa työvoimaa, joka palvelee baareissa, kiikuttaa pizzaa ja niin edelleen. On siis oltava halpaa työvoimaa, joka ei luo, vaan palvelee, siis työvoimaa, joka on oikeudetonta ja siksi palveluhenkistä. (Vähämäki 2009, 130.)

Luova luokan luominen merkitsee siis myös monietnisen osattoman työväenluokan paluuta. Keskeinen käsite, jota liian harvoin näkee suomalaisessa yhteiskuntatieteellisessä tai poliittisessa keskustelussa onkin etnoluokka.

Miksi sitten niin sanottua monikulttuurisuutta vastustetaan kaikista voimakkaimmin poliittisessa oikeistossa jos ja kun monikulttuurinen yhteiskunta on nimenomaan oikeistolainen projekti ja kuuluu elimellisenä osana luovan luokan luomiseen? Yleinen vastaus on se, että poliittinen oikeisto ei ole mikään yhtenäinen ryhmä. Esimerkiksi Kokoomuksen sisällä liberaalit ja konservatiivit kamppailevat koko ajan vallasta ja näin ollen myös siirtolaispolitiikan suunnasta jne.

Tällainen tulkinta on kuitenkin väärä. Todellisuudessa liberaalin ja konservatiivisen oikeiston välinen konflikti on näennäinen. Ne tukevat poliittisissa pyrkimyksissä toisiaan. Ei ole vahinko, että porvarihallitukseen luotiin erillinen maahanmuuttoministerin salkku ja tuo salkku annettiin yhdelle eduskunnan oikeistolaisimmalle kansanedustajalle.

Konservatiivit hoitavat likaisen työn. He pitävät huolen siitä, että luovaa luokkaa palvelevan monietninen työväenluokka on tulevaisuudessakin oikeudetonta ajamalla heidät harmaan talouden piiriin vaatimalla tiukempaa maahanmuuttopolitiikkaa ja pitämällä meteliä ”sosiaalitukien väärinkäytöstä” yhdessä oikeistopopulistien kanssa. He huolehtivat siitä, että maahanmuuttajat eivät vahingossakaan integroidu suomalaiseen yhteiskuntaan, koska silloin maahanmuuttajat voisivat alkaa vaatimaan oikeuksiaan, mikä tulisi porvaristolle kalliiksi.

Liberaalit boheemiporvarit nauttivat monikulttuurisen yhteiskunnan hedelmistä: he saavat cappuccinonsa luovaan hintaan kun sen tarjoilee maahanmuuttaja tai siirtotyöläinen, jonka työehtosopimusta on tulkittu luovasti. Liberaalit boheemiporvarit ja luova luokka tarvitsevat monikulttuurista yhteiskuntaa (niin kauan kun se vastaan heidän omia fantasioitaan): oikeudetonta – palvelualtista kuten Vähämäki asian ilmaisee – työvoimaa, joka innostaa luovuuteen toimien inspiraation lähteenä, mahdollistaa luovan luokan olemassaolon.

Viime kädessä oikeistoradikaalit pitävät luovan luokan puolta väkivallan avulla. Jos porvarillisen valtion virallinen väkivaltakoneiston, ulkomaalaispoliisi, maahanmuuttoviranomaiset ja rajavartiolaitos, kontrolli pettää, on oikeistoradikaalien helppo asettaa monikulttuurisessa yhteiskunnassa toisistaan tarkoitukselle irrallaan pidetyt ja jo valmiiksi alistetut, riistetyt ja sorretut etniset ryhmät tappelemaan keskenään lähiöissä, jonne Kokoomuksen äänestäjät eivät itse uskalla edes mennä. Kokoomuksen konservatiivisiipi saa jälleen tekosyyn rajoittaa vapauksia entisestään suojellakseen luovaa luokkaa ja väkivallan kierre on valmis.

Tilanteessa, jossa liberaali oikeisto, konservatiivinen oikeisto, populistinen oikeisto ja oikeistoradikalismi ruokkivat toinen toisiaan, ei vasemmistolla ole muuta mahdollisuutta kuin ajautua apatiaan odottamaan maailmanvallankumousta, aikaa jolloin kaikki kansat on veljet keskenään.

Rakas päiväkirja, saksalainen sosiologi Klaus Theweleitin onnistui samaan käsiinsä 1970-luvun alussa ainutlaatuisen ja mittavan kokoelman freikorpsien – hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa loppuvuonna 1918 syntyneitä puolisotilaallisia joukkoja, jotka myöhemmin organisoitiin osaksi Saksan Weimarin tasavallan armeijaa – kirjoittamia novelleja ja muistelmia. Niitä analysoiden hän julkaisi saksaksi kaksiosaisen laajan teoksen Männerphantasie vuonna 1977. Se käännettiin englanniksi kymmenen vuotta myöhemmin.

Theweleitin teos on nykyään miestutkimuksen ja psykohistorian klassikko. Psykohistorioitsija Juha Siltala käyttää thewleitiläistä metodia osuvasti nimetyssä teoksessaan Miehen kunnia – modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Myös itse olen viitannut Theweleitin panssaroidun maskuliinisuuden käsitteeseen viimeisimmässä artikkelissani. Mutta Theweleitin käsitys fascismista on itsessäänkin kiehtova ja olisi suotavaa, että sitä käytettäisiin enemmän valtio-opillisessa ajattelussa. Fascismin määritteleminen kun on ollut ongelmallista niin valtio-oppineille kuin oppi- ja aatehistorioitsijoille. Fascistinen ajattelu kun ei näytä olevan mikään yhtenäinen oppirakennelma ja se on enemmänkin kaikkea vastaan kuin minkään puolesta (jos kansallismielisyyden – mitä sillä sitten tarkoitetaankaan ja missä yhteydessä – korostamista ei oteta huomioon).

Teoksen merkittävyys on siinä, ettei Theweleit väitä näiden protonatsien psyykeen olleen vieras modernille länsimaiselle miehelle, vaikka se oli syntynyt historiallisessa tilanteessa, jossa ensimmäisen maailmansodan veteraanit tunsivat tulleensa petetyiksi ei niinkään ulkoisen vihollisen lyömänä kuin kotirintaman pettämisen johdosta. Theweleitille modernin länsimaisen miehen ruumis on tietoisesti yllä pidetty lihaspanssari sisältä nousevia tuntemuksia vastaan, jotka muistuttavat varhaisesta riippuvuudesta nielevään naiseuteen. Panssaroitu maskuliinisuus ei pyri torjumaan ainoastaan ulkoista ja sisäistä tulvaa, vaan sitä ohjaa myös feminiinisyyden pelko, joka on yhteydessä massojen eli kansanjoukkojen pelkoon. Freikorpsien unelmavaltio oli vastakohta massoille, feminiinisyydelle, tasa-arvolle, aistimilliselle nautinnolle sekä halulle ja ennen kaikkea vallankumoukselle.

Freikorpseilla ei ollut vielä niin voimakkaita antisemitistisiä fantasioita kuin myöhemmin kansallissosialisteilla (eivät kaikki järjestön jäsenet suinkaan liittyneet kansallissosialistiseen puolueeseen seuraavalla vuosikymmenellä). Antisemitismin sijasta naisvihamielisyys oli korostetussa asemassa freikorpseilla yhdessä antikommunismin kanssa. Kaikista pahin oli tietenkin näiden yhdistelmä: punainen nainen. Freikorpsit osallistuivat pääasiassa hallitusten vastaisten vasemmistolaisten kansannousujen – kuviteltujen tai todellisten – tukahduttamiseen eri puolilla Saksaa. Näistä merkittävin oli spartakistikapinan tukahduttaminen vuonna 1919, jonka jälkimainingeissa freikorpsit murhasivat mm. Rosa Luxenburgin.

Fascismi ei Theweleitille ole poliittisen järjestelmän ominaisuus, vaan sitä ilmenee kaikissa poliittisissa järjestelmissä enemmän tai vähemmän. Fascismi on ajattelun tapa: se on halua saada järjestystä kaaokseen tai kaaokseksi miellettyyn. Theweleitin kirjassa on loistava kuvasarja, jossa ylemmässä kuvassa on vallankumouksellisia punaliput käsissä epämääräisessä muodostelmassa ja vailla yhtenäistä asukokonaisuutta Branderburgin portilla. Se on otettu vuonna 1918. Seuraavassa kuvassa vuodelta 1933 SA-miehet marssivat siistissä rivistössä Brandenburgin porteista yhtenäiset univormut päällä, naiset katsovat marssia kiltisti jalkakäytäviltä. Samaa kuvasarjaa olisi voinut jatkaa vielä viisitoista vuotta eteen päin ja kääntää katse Punaiselle torille, jossa niin ikään sotilaat marssivat särmästi voitonpäivän juhlissa. Theweleitin tulkinta fascismista antaa tukea näkemykselle, että Neuvostoliitto ei niinkään tuhonnut fascismia kuin nielaisi sen. Niin ikään Yhdysvaltojen presidentin tiedostustilaisuudet taustalla olevine ihmisineen, jotka on valittu huolellisesti esittämään yhtenäistä mutta moninaista yhdysvaltalaista kansakuntaa, voidaan ymmärtää ilmauksina poliittisen järjestelmän fascistisista elementeistä.

Helsinkiläisen Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Harry Bogomoloffin eilinen kirjoitus täyttää ilman muuta theweleitiläiset määritelmät fascismista hänen halutessaan kuria ja järjestystä, siivota lian – tällä kertaa ei piritorin deekuja, vaan Romanian romanit – pois kaupungilta. Kokoomuksen eduskuntavaalien slogan ”vastakkainasettelun aika on ohi” ei ollut ainoastaan ristiriitaisuudessaan erinomainen kuvaus liberaalidemokratian keskeisestä ongelmasta kuin myös fascistisesta luonteenlaadusta. Demokratiaan kun kuuluvat vastakkainasettelut, mutta niiden anhiloiminen tietäisi siirtymistä demokratiasta totalitaristiseen järjestelmään. Sen sijaan vielä muutama vuosi sitten Kokoomusnuorten tunnuslause enjoy capitalism – sikäli kun kapitalismista ei tule kaiken kattavaa totalitaristista järjestelmää – ja ajatus ”elää, ja antaa toisten elää” on myönteisiä poikkeuksia suomalaisessa politiikassa anti-fascistisuudessaan 2000-luvulla. Nykyäänhän Kokoomusnuorten kannanotot muistuttavat yhä enemmän bogomoloffilaisuutta.

Theweleitille fascistinen luonteenlaatu ei ole mitä tahansa kurin ja järjestyksen vaatimista, vaan siihen liittyy elimellisenä osana – kuten jo aikaisemmin totesin – misogynia eli naisvihamielisyys tai feminiinisyyden pelko. Eilen tuli televisiosta dokumentti ”Afganistanin Idols” -kilpailuista. Siinä laulukilpailun loppuvaiheeseen päässyt nuori nainen erehtyi tanssimaan ja ottamalla huivin päästä suorassa lähetyksessä. Niinpä paikallisten perussuomalaisten Teemu Lahtisen ja Jussi Halla-ahon totuuskomissio langetti tuomion punavihermädätyksestä kyseiselle naiselle, koska hän oli halunnut Afganistanin avautuvan monikulttuuriseksi, naisten aseman parantuvan ja ihmisten tulevan edes vähän suvaitsevaisemmaksi erilaisuutta kohtaan. Kyseinen nainen sai – ja saa tietääksemme edelleen – pelätä henkensä puolesta. Täkäläisten Halla-ahojen ja Lahtisten mielestä tulviva feminiinisyys kun avaavat portin sosiaaliselle epäjärjestykselle; naisten seksuaaliselle vapautumiselle ja pahimmassa tapauksessa jopa miesten väliselle ystävyydelle, mikä on vielä pelottavampi asia kuin ulkoinen vihollinen tai ”hallitsematon maahanmuutto” sisällissodan jälkeisessä tilanteessa. Tai itse asiassa ne ovat fascistiselle luonteenlaadulle sama asia: fascismi on aina myös sotaa naisia vastaan; panssaroituneen miehen tunteiden lohkomista erilleen tietoisesta minuudesta etäisyydenottokyvyn varmistamiseksi toisista miehistä, naisista ja itsestä.

Rakas päiväkirja, lupasin ohimennen kirjoittaa kulttuurin käsitteestä. Kulttuuri kun vaikuttaa olevan sana, joka liitetään nykyään mihin tahansa asiayhteyteen, jotta kyseiselle se saisi arvokkuutta. Esimerkiksi juopottelun saa kuulostamaan hienolta kun ryyppäämisen sijasta puhuu viinakulttuurista ja kun vielä siihen lisää etumääreen suomalainen, niin ollaan suorastaan isänmaallisissa juhlatunnelmissa: puhe suomalaisesta viinakulttuurista sopii erinomaisesti poliittisen propagandan välineeksi. Mutta siihen se jääkin: analyyttisessä yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa kulttuurin käsite on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Se kun ei oikeastaan tarkoita mitään ja jos olen tulkinnut viime aikaisia virtauksia oikein – myönnän etten ole lukenut viime aikoina Sosiologia-lehteä joten en voi perustella seuraa väittämääni muuten kuin mutuntumalla – kulttuurin käsitteellä yhteiskunnallisten ilmiöiden ymmärtämisestä oltaisiin luopumassa ja palaamassa enemmän materialistisiin tekijöihin selittäessä yhteiskunnallista dynamiikkaa.

Kulttuurin käsitteeltä kun puuttuu kaikki analyyttisyys ja sitä kautta selitysvoima. Kyseessä on tautologia; syytä ei voi selittää seurauksella. Jos kerran kulttuuri koostuu tietyn ihmisryhmän noudattamista normeista, rooleista ja rituaaleista, olisi järjetöntä selittää näitä normeja, rooleja ja rituaaleja kulttuurilla. Suomalaista viinakulttuuria ei voi ymmärtää suomalaisella viinakulttuurilla jne. Valitettavasti tällaisiin loogisiin virhepäätelmiin eivät syyllistä ainoastaan kaiken maailman propellipäät interwebin ihmeellisessä maailmassa, vaan myös monet ammattipoliitikot kalastellessaan ääniä isänmaallisilta piireiltä aivan kuin ne hylkisivät logiikkaa. Toinen ongelma edellä kuvatussa esimerkissä on se, miten määritellä ”tietty ihmisryhmä”. Valtion kansalaisuus on yksi tapa rajata ”tietty ihmisryhmä”, mutta sekään ei selitä kulttuuria – valtio ja kulttuuri ovat eri asioita, ainakin liberalistisessa poliittisessa ontologiassa – varsinkin jos kyseisen valtion kansalaisia sattuu olemaan vaikkapa yli 5 miljoonaa ja heidän keskuudessaan on lukuisia eri alakulttuureita ja variaatioita. Onko olemassa keskimääräistä suomalaisen kulttuurin edustajaa ja mitä sitten vaikka olisi? Se ei tee siitä käyttökelpoista yhteiskuntatieteellistä käsitettä.

Kulttuurin käsitteen noste yhteiskuntatieteissä 1980-luvulla kulki käsikädessä puoluepolitiikan kanssa: vasemmistolaisuuden alamäen ja Vihreiden esiinmarssin kanssa. Marxilainen ajatus siitä, että kulttuuri vain ja ainoastaan heijastaa tuotantovoimia ja tuotantosuhteita, on porvarillista hapatusta, alettiin kokea riittämättömäksi pyrittäessä ymmärtää postmodernia moniarvoistuvaa yhteiskuntaa. Louis Althusser oli löytävinään Karl Marxilta huomautuksen, että taloudelliset tekijät määrittelevät luokkataistelua ainoastaan viime kädessä. Brittiläinen kulttuurintutkija ja sosiologi Paul Willis esitti klassikkoteoksessa Koulunpenkiltä palkkatyöhön kulttuurin ja perusrakenteen, eli tuotantovoimien ja tuotantosuhteiden, olevan samanarvoisessa asemassa ymmärtäessä nuorten työväenluokkalaisten miesten biker-kulttuuria. Hän näki yhteneväisyyksiä esimerkiksi tehtaan äänimaailman ja työväenluokkalaisten nuorten miesten kerhohuoneella kuunteleman Mötörheadin musiikin välillä. Vähän myöhemmin Suomessa Pertti Alasuutari ja kumppanit analysoivat maalta lähiöihin muuttaneiden miesten ”vapauden valtakuntaa” eli lähiöravintoloita samannimisessä teoksessa willisiläisittäin. Vulgaareissa tulkinnoissa kulttuuri alettiin nähdä täysin irrallisena perusrakenteesta, tuotantovoimista ja tuotantosuhteista, eli luokkakysymyksestä.

Lopullinen käänne tapahtui 1990-luvulle tultaessa ja Francis Fukuyaman esittäessä teoksessa Historian loppu G. W. F. Hegelin olleen sittenkin oikeassa ja ihmiskunnan historian moottorin olevan absoluuttinen henki, eli kulttuuri, ei niinkään ihmisten suhde aineelliseen todellisuuteen kuten Marx kirjoitti. Seuraavaksi Samuel P. Huntington esitti koko maailmanhistorian olevan kulttuurien välistä kamppailua. 2000-luvlla poliittinen oikeisto omaksui kulttuurin terrorismin vastaisen sodan nimissä hallinnollispoliittisena käsitteenä kritiikittömästi. Samat ihmiset, jotka allekirjoittivat Margaret Thatcherin ajatuksen siitä, ettei ole olemassa yhteiskuntaa, ainoastaan ihmisiä, alkoivatkin ajattelemaan ihmisiä ennen kaikkea jonkin kulttuurin edustajana ja tämän kulttuurin määrittelevän ihmisten käyttäytymistä lainkaan miettimättä kulttuurin käsitteen ongelmallisuutta ja sen suhdetta materialismiin.

Mutta kuten jo alussa annoin ymmärtää, vuorovedet ovat jälleen vaihtumassa tai ainakin jossain piireissä Marx on tekemässä paluuta; oikeistohegeliläisestä idealismista ollaan siirtymässä takaisin todellisuuteen – maailman ymmärtämiseen aineellisena ja konkreettisena. Sen lisäksi, että yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa ollaan jälleen kysymässä, mitä kulttuurin käsite edes tarkoittaa, niin kansalaisjärjestökentässä vaikkapa Rakennusliiton kampanja pimeää työvoimaa vastaan ja liiton toimitsijoiden tarkastukset rakennustyömaille ovat ilmauksia siitä, että kulttuuri käsitteenä on toissijainen tuotantovoimiin ja tuotantosuhteisiin nähden. Ei ole olemassa sellaista tuotantovoimista ja tuotantosuhteista erillistä ilmiötä kuin esimerkiksi työkulttuuri. Työehdot ja -sopimus, eli miten pääoman ja työvoiman välistä ristiriitaa pyritään hallitsemaan konkreettisesti, ilmenee nimenomaan työpaikan kulttuurina ja kulttuurissa. Samasta asiasta on käsittääkseni kyse Vasemmistonuorten kampanjassa, jossa oikeistohegeliläinen ituhippi-idealistinen abstrakti diskurssi, ”maahanmuuttokritiikki”, konkretisoidaan osaksi materialistista todellisuutta ”kriittiseksi keskusteluksi siirtolaisuudesta”. Maailmanhistoriaa ei määritä mikään hegeliläinen absoluuttinen henki, vaan materiaalisesta todellisuudesta käytävät luokkataistelut (jotka poliittinen oikeisto haluaa – tietoisesti tai tiedostamatta – tulkita kulttuurien väliseksi kamppailuksi jotta todellisiin epäkohtiin, tuotantosuhteisiin ja tuotantovoimiin, ei puututtaisi).

« Edellinen sivu