Post doc


Rakas päiväkirja, pidin taukoa yliopiston kirjastossa väitöskirjani käsikirjoituksen viimeistelyssä ja satuin tarttumaan uusimpaan Nordic Studies of Masculinities lehteen. Se on varsin laadukas julkaisu osoittaen kuinka hyvää miestutkimusta Pohjoismaissa tehdään. Lehden uusimassa numerossa oli Ov Christian Norocelin artikkeli, joka käsitteli Svenska Demokarternan heteroseksististä maskulismia ja kaipuuta ydinperheeseen. Nopealla selaamisella artikkeli ei tuonut mitään radikaalia uutta näkökulmaa suomalaisen oikeistoradikalismi ja maskuliinisuuden yhteenkietoutumisen ymmärtämiseen (ainakaan allekirjoittaneelle, joka on jo jonkin verran asiaa pohdiskellut), mutta palannen siihen myöhemmin, jos tarvitsen tulevalle tutkimuksilleni niin sanotusti vertailevaa materiaalia.

Sen sijaan kyseinen sen ohjasi toisen Norocelin kahden vuoden takaisen artikkelin pariin. Siinä hän käsittelee globalisaation ja maskuliinisuuden suhdetta näkökulmasta, että oikeistopopulismin nousu on reaktio globaaliin hegemoniseen maskuliinisuuteen. Tässäkään ei varsinaisesti ole mitään uutta, jos miestutkimuksen teoriaan on huolellisesti tutustunut ja sitä mielessään soveltanut ympäröivään todellisuuteen. Mutta Norocelin onnistuu käsitteellistämään tämän ilmiö niin kirkkaasti ja selkeästi, että vasta nyt hänen artikkelin luettua ymmärsin sen merkityksen ja ajattelin mahdollisuutta ottaa sen tulevan maskuliinisuutta ja politiikkaa käsittelevän tutkimukseni yhdeksi lähtökohdaksi.

Tarkoitan, että olen jo aikaisemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että suomalaisia miespoliitikkotyyppejä on nykyään vain kaksi: Alexander Stubb ja Timo Soini. Kaikki muut miespoliitikot ovat enemmän tai vähemmän näiden kahden tyypin valjuja variaatiota sijoittuen akselille niiden väliin. Norocelin artikkeli muistutti siitä, että heidän molempien maskuliinisuutta voi ymmärtää hegemonisen maskuliinisuuden käsitteellä. R. W. Connell ja James D. Messerschmidt artikkelissaan Hegemonic masculinity: Rethinking The Concept kirjoittavat, kuinka hegemoninen maskuliinisuus täytyy 2000-luvulla ymmärtää sekä lokaalisti että globaalisti. On olemassa useita erilaisia hegemonisia maskuliinisuuksia eri tasoilla ja eri kulttuureissa. Itse olen miettinyt onko alunperin kurinpidollisen yhteiskunnan todellisuutta kuvanneen hegemoninen maskuliinisuus käsite edes mielekäs kontrolliyhteiskunnassa. Ehkä se sitenkin on vielä käyttökelpoinen. Samalla tuli ratkaistua kysymys siitä, edustaako Soini protestimaskuliinisuutta vai hegemonista maskuliinisuutta?

Voimme siis todeta Stubbin edustavan kosmopliittina metroseksuaalina globaalia hegemonista maskuliinisuutta ja kokolihaa syövän hetero-Soinin protestimaskuliinisuutta globaalilla tasolla, mutta hegemonista maskuliinisuutta lokaalisti. Samaan aikaan kun nämä kaksi maskuliinisuuden muotoa ovat toisilleen vastakkaisia, ne ovat – uskaltaisinko sanoa – dialektisessa suhteessa toisiinsa: jotta Soini voisi ”äijäillä” EU-kriittisyydellä, globalisaation vastaisuudella ja käyttää hyväksi populaarin ksenofobisia passioita, on Suomi tätä ennen pitänyt ”liituraitapukuisten bisnesmiesten” toimesta viedä Euroopan unionin jäseneksi ja globalisoida ja vapauttaa markkinat (mukaan luettuna työmarkkinat).

Niin, Suomessa tehdään yllättävän paljon ja laadukasta miestutkimusta. Norocelkin on nuorempana valtio-opin tutkijana Helsingin yliopistossa, mutta eipä häntäkään ole näkynyt – tai siis allekirjoittanut ei häntä nähnyt – sen enempää politiikan tutkimuksen päivillä tammikuussa kuin viime vuoden toukokuussa järjestetyssä katsauksessa 2010-luvun miestutkimukseen, puhumattakaan siitä, että hän kirjoittaisi suomalaisiin tieteellisiin julkaisuihin. Miksi kirjoittaa kun voi samantien julkaista kansainvälisissä lehdissä. Niitä kun arvostetaan tiedeyhteisössä paljon enemmän. Niin ikään miksi kirjoittaa popularisoidun asiantuntijakirjoituksen Ilkkaan tai edes Helsingin Sanomien vieraskynään Svenska Demokraternan vaalivoiton syistä kun saman tien voi antaa haastattelun Asia Timesille?

Suomessa on kymmeniä miesten ja maskuliinisuuden tutkimusta harjoittavia ammattitutkijoita. Mutta heitä ei julkisuudessa näy koska Suomessa tehty miestutkimus (kuten sukupuolentutkimus yleensäkin) on niin korkeatasoista, että he suuntaavat suoraan kansainvälisille areenoille. Valitettavasti tämä avaa takaportin kaikenmaailman ”vapaille tutkijoille”, joilla ei välttämättä ole julkaisseet yhtään tieteellistä eli vertaisarviointimenettelyä läpäissyttä artikkelia, esiintyä julkisuudessa tai ainakin Uuden Suomen blogeissa miestutkijoina.

Mainokset

Rakas päiväkirja, ajattelin aloittaa luentoni maskuliinisuudesta ja politiikasta tammikuun lopulla käsittelemällä lyhyesti Niccolò Machiavellia. Häntä kun pidetään yleisesti modernin valtio-opillisen ajattelun isänä. Machiavellista on esitetty lukuisia erilaisia tulkintoja ja häntä on pidetty usein myös ristiriitaisena ajattelijana. Onhan hänen kahden merkittävimmän teoksen kysymyksenasettelut – ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna – ymmärretty hyvin erilaisiksi: Ruhtinasta on luettu kyynisenä yksinvaltiutta puolustavana teoksena, Valtiollisia mietelmiä on tulkittu tasavaltalaiseksi ja idealistiseksi opukseksi. Tarkemmin katsottuna näiden alta paljastuu kuitenkin sama tasavaltalainen patriootti, joka ihailee antiikin Roomaa kenties enemmän kuin 1930-luvun italialaiset fascistit.

Yksi mielenkiintoisimmista Machiavellin luennoista on Hanna Fenichel Pitkinin teos Fortune Is a Woman: Gender and Politics in the Thought of Niccolò Machiavelli vuodelta 1984. Pitkin lähtee siitä – mielestäni aivan oikeutetusti – , että Machiavellin poliittisen ajattelun – ja sitä kautta koko modernin länsimaisen politiikan teorian – keskeinen käsite on miehuus ja keskeisenä kysymyksen, ei suinkaan ruhtinaskunnan tai tasavallan olemassaolon säilyttäminen tai vaurastuttaminen, vaan kysymys siitä, mitä on olla mies. Tämä on hyvin loogista ottaen huomioon sen, että Machiavelli ei ollut mikään 2000-luvun boheemiporvari tai juppi, vaan täysiverinen renessanssiajan humanisti. Antiikin maailmassa yli kaiken arvostettiin sankaruutta ja sotilaallista loistoa, joka yhdistettiin miehuullisuuteen. Sen vastakohtana oli feminiiniseksi ymmärretty – esimeriksi taloudenhoito eli ekonomia (kreik. oikonomos) – , johon suhtauduttiin halveksivasti tai vihamielisesti. Tarkemmin Machiavellin ajattelun taustalla oli roomalainen patriarkaatti: mies, joka sai päättää perheenjäsentensä elämästä ja kuolemasta (niin sanottu patria potestas -käytäntö).

Toinen Machiavellin poliittiseen ajatteluun liittyvä miehinen teema oli autonomia. Kuten useimmat tietävät, etymologisesti autonomia viittaa itsehallintaan (itse = kreik. auto; nomos = kreik. laki). Mutta Machiavelli ei autonomisuudella ensisijaisesti viitannut suinkaan valtioon, vaan siihen, että miehen pitää kyetä itsehallintaan erottautuen näin sekä naisista että lapsista (ja eläimistä), jotka eivät ole autonomisia. Toisaalta kaupunkivaltion autonomian puolustaminen mahdollisti henkilökohtaisen autonomian; sankariteot valtion puolesta ovat kuin miehuullisuuden todistusaineistoa.

Keskeisenä käsitteenä, jolla autonomia saavutettiin, oli Machiavellilla virtù. Pitkin muistuttaa, että sitä ei todellakaan pidä sekoittaa kristilliseen hyveen käsitteeseen, vaan se etymologisesti viittaa latinan sanaan virtus, jossa vir tarkoitta miestä. Virtù tarkoittaa siten tosimiehisyyttä. Assosiaatio viriiliyteen ei ole sattumaa. Machiavellilaisen virtùn harjoittaminen politiikassa on siten erotisoitunutta, poliittiset tai sotilaalliset voitot on ymmärrettävä seksuaalisiksi valloituksiksi. Kuvaavaa on, että Machiavelin kirjoituksissa kaupunkivaltio ja sen asukkaat erotisoituvat. Hänelle kaupunki on nainen ja sen kansalaiset sen rakastajia. Ruhtinaan on tehtävä homososiaalinen liitto kaupungin kansalaisten – 1500-luvun alussa luonnollisesti vain pieni osa miehistä oli poliittisia kansalaisia – kanssa kuitenkaan menettämättä omaa autonomiaansa. Ruhtinaan monet neuvot tulevatkin ymmärrettäviksi pyrkimyksenä autonomiaan, säilyttää oma miehuus.

Ruhtinaan valitsee joko kansa tai ylimystö. Valintaan ryhtyy tietenkin se osapuoli, joka katsoo hyötyvänsä tästä toimenpiteestä. Kun ylimykset huomaavat, että he eivät enää pysty pitämään kansaa komennossaan, he nostavat yhden joukostaan muiden yläpuolelle ja tekevät hänestä ruhtinaan voidakseen hänen varjostaan tyydyttää omia pyyteitään. […] Kansan valitsema ruhtinas sitä vastoin saa hallita yksin: hänen ympärillään kaikki ovat valmiita tottelemaan häntä – tai ainakin vastustajia on kovin vähän. Ylimyksiä ei lisäksi voi tyydyttää tasapuolisesti, tekemättä toisille vääryyttä, mutta kansan suhteen tämä onnistuu. (IX.)

Machiavelli samalla tavoin kuin poliittisen liberalismin isänä pidetty Thomas Hobbes ymmärsi pelon ja terrorin varsin hyödylliseksi vallankäytön välineeksi valtiovallan turvaamisessa, mutta he perustelivat terrorin ja pelon käyttöä politiikan välineenä eri tavoin. Kummankin perusteluna oli utilitaristinen ajattelu, mutta Machiavelli vetosi lisäksi ruhtinaan miehiseen autonomiaan.

Jos ruhtinas tahtoo pitää kansansa yhtenäisenä ja kuuliaisena, hän ei saa pelätä julman maineeseen joutumista. Joitakin harvoja rangaistessaan hän näet tulee menetelleeksi lempeämmin kuin sellaiset ruhtinaat, jotka liiallisesta hyväsydämisyydestään eivät tukahduta murhiin ja ryöstelyyn päätyviä levottomuuksia. Tällaisistahan selkkauksista joutuu tavallisesti kärsimään koko yhteiskunta kun taas ruhtinaan rankaisutoimien kohteena ovat vain muutamat yksityiset. (XVII.)

Machiavellin ruhtinasihannetta Pitkin kuvaa ”aseistetuksi profeetaksi”. Vain tällainen yli-ihminen kykenee vapauttamaan Italian barbaarien (eli ranskalaisten) kynsistä, yhdistämään kansakunnan ja tuomaan rauhan tavallisille kansalaisille, jotka eivät niin politiikasta välitä. Italian valtion perustaja oli Machiavellille sananmukaisesti maanisä: miehuuden korkein muoto.

Ne, jotka eivät lukeneet Valtiollisia mietelmiä saattavat yllättyä, että Machiavelli piti kuitenkin tasavaltaa parhaimpana valtiomuotona. Syy tähänkin on jälleen löydettävissä hänen mieskäsityksestään: siinä missä ruhtinaskunnassa yksi mies korottaa itsensä ylitse muiden, tasavallassa kaikki vapaat miehet voivat olla autonomisia toimijoita toteuttaen miehuuttaan parhaalla mahdollisella tavalla vertaistensa joukossa, rakastavat kaupunkiaan. Machiavellin mukaan paras tapa kasvattaa miesten virtùta on roomalaistyyppinen – sen tasavallan aikainen – asevelvollisuus. Näin tasavalta saa ”ilmaista” tykinruokaa – kyllä, jo 1400-luvulla eurooppalaisissa sodissa käytettiin tykkejä – ja miehet sitoutuvat aktiiviseen kansalaisuuteen erottautuen naisista ja lapsista (sekä eläimistä).

Feminiininen ei ollut Machiavellille, ainoastaan kaikkea sitä, mitä virtù ei ole, vaan naisellisia voimia vastaan, kuten rouva fortunaa, on jatkuvasti sodittava tai ainakin sitä on pidettävä silmällä. Sen merkitystä valtiomiestaidolle ei saa vähätellä.

Vankkumaton mielipiteeni on, että rivakka toiminta on varovaisuutta parempi, sillä onni on nainen, ja siksi sitä on lyötävä ja kolhittava jos sen aikoo pitää kurissa (XXV).

Pitkinin luenta Machiavellista ei ole mielenkiintoinen ainoastaan siksi, että se muistuttaa Silvio Berlusconin tai Urho Kaleva Kekkosen lukeneen Ruhtinaansa, vaan auttaa käsitteellistämään maskuliinisuutta siirtyessämme kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan nyt 2000-luvulla. Olen jo aikaisemmin kirjoittanut Michael S. Kimmelin amerikkalaisen miehen kulttuurihistoriaa käsittelevästä teoksesta ja kuinka mieheys joutui kriisiin kun miehet joutuivat luopumaan itsenäisyydestä 1900-luvun alussa siirtyessä pientiloilta tehtaiden liukuhihnoille. Kaiken lisäksi samaan aikaan naiset alkoivat itsenäistyä aviomiestensä ja isiensä holhouksesta. Kimmelin kuvaama tee-se-itse-mieheys on nimenomaan pyrkimys säilyttää miesten autonomia kapitalismissa, mistä oli seurauksena sota naisemansipaatiota vastaan.

Michel Foucault viimeisissä kirjoituksissaan käsitellessään siirtymää kurinpidollisesta yhteiskunnista kontrolliyhteiskunnastaan – kuten Gilles Deleuze on asian ilmaissut – lukee itse asiassa samoja antiikin tekstejä kuin Machiavelli. Foucault’n antaakin ymmärtää kontrolliyhteiskunnan minätekniikkojen mahdollistavatkin jälleen suhteellisen autonomian. Ei ole vahinko, että feministisessä teoriassa Foucault’a on syytetty maskulinistiseksi ajattelijaksi, pohjimmiltaan naisvihamieliseksi konservatiiviksi. Toisaalta kontrolliyhteiskunnan yhtenä tendenssinä on yhteiskunnan femininisoituminen. Tämä luo mielenkiintoisen riitasoinnun ajatukselle maskuliinisen autonomian lisääntymiselle. Mutta kuten olen aikaisemmin huomauttanut, kulttuurin femininisoitumisesta eivät olekaan hyötyneet – politiikassa tai työelämässä – niinkään naiset kuin ylemmän keskiluokan miehet, jotka kykenevät adaptoimaan feminiinisiä ominaisuuksia maskuliiniseen ruumiillisuuteen yhdistyen kosmopoliitiksi metroseksuaaliksi à la Alexander Stubb.

Yhteenvetona voimmekin todeta, vaikka sotilasvalassa ei enää vaadita käyttäytymään miehekkäästi, politiikan ja maskuliinisuuden kytkösten olevan niin vaikuttavat, että on suoranainen ihme kun jotkut naiset ovat päässeet ja jaksaneet niinkin pitkälle valtiollisessa politiikassa. Niiden naisten ja miesten, jotka eivät halua käyttäytyä kuin machiavellilainen tosimies, on äärimmäisen vaikea edetä politiikassa, puhumattakaan siitä, että politiikan miehisiä rakenteita olisi mahdollista muuttaa.

« Edellinen sivu