Politiikka


Rakas päiväkirja, olen aina ollut sitä mieltä, että isänmaata voi palvella monella tapaa, ei ainoastaan harrastamalla vapaaehtoista maanpuolustustoimintaa kuin Allu Lapissa, vaan vaikkapa oppositiossa. Nyt olen kuitenkin löytänyt ihmisen, joka vaikuttaa oppositiossa, mutta joka on isänmaallisuuden irvikuva sikäli kun hänestä muodostaa näkemyksensä hänen viimeaikaisten ulostulojen perusteella.

Hänelle kun ei ole riittänyt enää isänmaallisen median kritisointi, vaan hän on siirtynyt oikeusjärjestelmän arvostelemiseen ja siten hyökkää kaikkea sellaista vastaan, minkä Johan Ludwig Runebergin onnistuu kiteyttämään Maaherran runossa:

Te voiton saitte. Teill on valta nyt,
siis minun tehkää, miten mielikää.
Mut laki, ennen mua syntynyt,
myös jälkeheni jää.

Runebergin runo ei ainoastaan kuvaa sitä, kuinka isänmaallisille kansalaisille lain noudattaminen on tärkeämpää kuin se, minkämaalainen ruhtinas heillä on, vaan myös alleviivaa kansallisvaltion laissa toteutuvan historian korkeimman ilmentymän, josta G. W. F Hegel puhui absoluuttisena henkenä, Snellman kansallishenkenä ja Paavali pyhänä henkenä.

James Hirvisaari on halveksivinaan kaikkea tätä.

Olen hämmentynyt. Yleensä poliitikot toimivat päinvastoin. He esittävät potentiaalisille äänestäjilleen olevansa isänmaallisia, mutta käyttäytyvät epäisänmaallisesti, jos se on vain heidän omien etujensa mukaista. Hirvisaari taktiikka on kuitenkin hyökätä nimenomaan kaikkia isänmaallisia instituutiota ja arvoja vastaan, niitä, jotka ovat luoneet Suomen sellaiseksi valtioksi ja suomalaiset sellaiseksi kansakunnaksi kuin me sen tunnemme.

Olen yrittänyt miettiä ketkä viehättyvät Hirvisaaren anti-isänmaallisesta retoriikasta; pohtinut minkälaiset ihmiset äänestivät häntä. Ymmärrän hyvin Timo Soinin ja herra Hakkaraisen äänestäjiä ja jollain perverssillä tavalla myös niitä helsinkiläisiä, jotka piirsivät Jussi Halla-ahon numeron viime kevään eduskuntavaaleissa lipukkeeseen ja vieläpä pudottivat sen uurniin. Onhan hän autistisen taitava sanansäilänkäyttäjä. Se viehättänee monia nuoria miehiä.

Mutta Hirvisaaren neroutta en ole vielä tavoittanut: mitä hän performanssillaan hakee?

Rakas päiväkirja, kolmekymmentä vuotta sitten käyty Falklandin sota on erinomainen esimerkki siitä, että sodan voi voittaa strategisesti häviämällä lähes jokaisen taistelun taktisesti. Iso-Britannian laivastotappiot olivat moninkertaiset verrattuna Argentiinaan, mutta silti Argentiina sai torjuntavoiton eli hävisi sodan. Toiseksi sodan syy oli klassinen: kummankin osapuolen oli siirrettävä huomio sisäpoliittisista epäonnistumisista ulkoiseen uhkaan.

Viime päivinä tilanne on jälleen kiristynyt eteläisellä Atlantilla. Mutta ennen kuin Queen Elizabeth luokan lentotukialukset valmistuvat vuosina 2016 ja 2018, ei David Cameronin kannata matkia Margaret Thatcheria saadakseen työväenluokkaiset miehet äänestämään konservatiiveja tai yliopisto-opiskelijat unohtamaan liberaalipuolueen petoksen sen hyväksyttyä lukukausimaksujen korostuksen vastoin vaalilupausta.

Mielestäni Suomen Margaret Thatcher on nykyinen kuntaministeri Henna Virkkunen.

Hän on ymmärtänyt rakenteellisten muutosten olevan tärkeämpiä kuin sen, mitä rakenteissa tämän jälkeen touhutaan. Tarkoitan, että poliittista virtuoosimaisuutta on päivänpolitiikan reunaehtoja määrittelevien rakenteiden uudistaminen omien päämääriensä mukaisesti, ei se arkipäiväinen päätöksenteko jälkikäteen näissä rakenteissa, mitä yleensä politiikaksi kutsutaan. On ihan sama mitkä ovat poliittisten ryhmien voimasuhteet, jos budjettiraamista päättävät viime kädessä samat liiketaloustieteen ja hallinto-opin kurssit keskinkertaisilla arvosanoilla suorittaneet kokoomushenkiset valtiovarainministeriön virkamiehet.

Virkkunen on osoittanut jo kahteen kertaan virtuoosimaisuuttaan. Ensin hän heikensi yliopistodemokratiaa yliopistolakiuudistuksella ja nyt kuntademokratiaa kuntalakiuudistuksella. Tarkoituksena kummassakin on ollut vahvistaa kokoomuksen ja sen sidosryhmien valtaa ja pääomavirtoja uhraamalla ensin suomalainen tieteellinen tutkimus, sitten kunnallinen itsehallinto ja palvelut.

En ymmärrä miksi Virkkusta arvostellaan.

Varsinkin keskustapuolueen ja Mari Kiviniemen kuntauudistusta kohtaan esittämä kritiikki tuntuu politiikkaa seuraavasta kohtuuttomalta. Keskusta kun oli yliopistolakia tukemassa ja se perustui aivan samanlaiselle logiikalle kuin kuntalakiuudistus. Niin ikään kuntalakiuudistusta ei nähdäkseni voida erottaa kuntien sosiaali- ja terveyspalveluiden tai vaikkapa kouluruokailun ulkoistamisesta kokoomuslaisille ja keskustalaisille niin sanotuille yrittäjille. Keskusta on ollut ajamassa kritiikittömästi ulkoistamisia ja yksityistämisiä.

Toivo Sukarista ja Ideaparkista lienee turha edes muistuttaa. On jotenkin absurdia edes yrittää esittää vastustavansa kuntapalveluiden keskittämistä suurimpiin asutuskeskuksiin, jos paria vuotta aikaisemmin on ottanut lahjusrahaa henkilöltä, jonka tavoitteena on rakentaa niin suuria kauppakeskuksia, että ne tuhoaisivat pienempien kuntien lähikaupat parin sadan kilometrin säteeltä. Se jos mikä on keskittämispolitiikkaa.

Hauskinta kuntauudistuksen seuraamisessa on kuitenkin se, kuinka Virkkusen, tuon Suomen Margaret Thatcherin onnistuu asettamaan keskusta ja perussuomalaiset vastakkain, tai siis olen varannut itselleni jo popcorneja näytöstä ajatellen.

Rakas päiväkirja, uskonsisarten viettelijänä ja saatananpalvonnan asiantuntijana tunnetun Leo Mellerin toveri, teologian dosentti Juha Ahvio, eli tuttavallisemmin Ahvis, ei petä koskaan kuulijoitaan. Hän on samanlaisia huumorimiehiä kuin esimerkiksi hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho.

Ahvis on nykyään Suomen Siionin yksi keskeisimmistä – Antonio Gramscin käsitteitä lainaten – orgaanisista intellektuelleista. Hänen tehtävänään on poliittisen kasvatuksen ylläpitäminen; toveri Mellerin profetioiden kansantajuistaminen sekä sitominen ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin.

Helluntailaisilla ja herätyskristillisillä piireillä yleensäkin on ollut tunnetusti vaikeuksia löytää paikkaansa maailmassa sitten Niilo Yli-Vainion ja Neuvostoliiton. Kun Berliinin muuri romahti ja suurta herätystä ei koetukkaan Itä-Euroopassa, niin herätyskristillisiltä piireiltä on puuttunut hyvä vihollinen, kokemus suureen kertomukseen kuulumisesta. Islamofobiastaakaan herätyskristilliset piirit eivät ole saaneet nostetta, koska edellä mainitun Halla-ahon on onnistunut Suomessa ulkomaisia esimerkkejä seuraten maallistamaan eskatologinen diskurssi niin sanotuksi maahanmuuttokritiikiksi ja nousemaan sen siivillä eduskuntaan.

Esimerkiksi tässä pätkässä Ahvis yrittää kaikkensa tehdäkseen hiljalleen käydystä presidentinvaaleista hyvin ja pahan välisen kamppailun, sijoittaakseen sen osaksi Kristuksen ja Antikristuksen sotaa. Hänen väitteensä ovat: (1) Sauli Niinistö on hyvä ”amerikkalaistyylinen” konservatiivi; (2) vasemmistoliitto on marxilainen rautanyrkki; (3) Pekka Haavisto on väärä voideltu ja huijasi äänestäjiään käymällä Viitasaaren helluntaiseurakunnan pihassa.

Vaikka olen joskus kehunut Ahviksen näkemysten selkeyttä ja kirkkautta, nyt ei tarvitse olla politiikan tutkija kyetäkseen sanomaan, että Ahvis epäonnistuu vastakkainasettelun luomisessa tai antamaan herätyskristillisille piireille kokemuksen siitä, että he ovat osa suurta kertomusta hyvän ja pahan taistelussa, subjekteja.

(1) Niinistön väittäminen hyväksi ”amerikkalaistyyliseksi” konservatiiviksi on yhtä rehellistä kuin uskotella terveydenhuoltouudistuksen Massachusettsissa toteuttaneen Mitt Romneyn edustavan Barack Obaman terveydenhuoltouudistusta vastustamaan syntynyttä teekutsuliikettä. Niinistö ei ollut siksi ylivoimainen, että olisi ollut presidentinvaaleissa äärimmäisellä oikealla tai edustanut konservatiivisia arvoja (kuten Timo Soini tai Sari Essayah) vaan siksi, että hän oli keskellä (on sanonut jatkavansa Tarja Halosen linjaa). Haaviston oli tästä syystä mahdotonta haastaa häntä alun alkaenkaan. Niin ikään vaatii aikamoista tulkintaa tehdä Niinistöstä euroskeptinen globalisaatiokriitikko. Ahviksen kansallisvaltioon ja neuvostoliitonaikaiseen suljettuun talouteen kohdistama nostalgia sopisi enemmänkin kuvaukseen SKP:stä kuin 2000-luvun kokoomuksesta.

(2) Ahviksen näkemys, että vasemmistoliitto olisi marxilainen rautanyrkki ja puolueella olisi vieläpä vaikutusvaltaa kokoansa enemmän, on kieltämättä kiihottava, mutta toiveajattelua – vasemmistolaisten mielestä – valitettavasti.

(3) Haaviston tai vihreiden väittäminen vasemmistolaiseksi ei ole kovin omaperäistä, mutta sillekään väitteelle ei löydy mitään empiiristä katetta. Viimeksi tänään Heidi Hautala toisti näkemyksensä Finnairin yksityistämisestä, jota SDP:n ja vasemmiston ministerit vastustavat. Viime vuosina saa etsiä kysymystä, jossa vihreät olisivat asettuneet kokoomuksen sijasta vasemmiston rinnalle hallituksessa tai kaupunginvaltuustoissa.

Ahvis yrittää väkisin vääntää amerikkalaisia esikuviaan toistaen vasemmisto vs. oikeisto -akselin liberaali vs. konservatiivi -akseliksi. Oikeistolainen olisi siis sama kuin konservatiivi ja vasemmistolainen sama kuin liberaali. Haluaisin tietää minne Ahvis sijoittaisi poliittisella kartallaan vaikkapa teologian ylioppilas Josif Stalinin. Onko hän liberaali vai konservatiivi, oikeistolainen vai vasemmistolainen?

Rakas päiväkirja, kuluneella viikolla hallitus esitti suunnitelmansa puolustusvoimien uudelleenorganisoinniksi, listan varuskuntien ja joukko-osastojen lakkautuksista sekä siirroista.

Mielestäni hallituksen esitys jää pahasti keskeneräiseksi.

Niinisalon tykistö- ja Parolan panssariprikaatit olisi pitänyt lakkauttaa. Tykistö ja panssariase olivat modernin teolliseen massatuotantoon perustuneen yhteiskunnan aselajeja. Ne kehittyivät sellaisiksi kuin me ne nykyään tunnemme toisen maailmansodan lopulla ja loivat kylmän sodan aikana maasodankäynnin perustan.

Vuoden 1968 opiskelijamellakoiden ja Prahan kevään siivittämä yhteiskunnan tuotannontavan muutos tekivät niistä kuitenkin 1980-luvulle tultaessa vanhentuneita aselajeja: olemme siirtyneet modernista maailmasta postmoderniin yhteiskuntaan.

Persianlahden sota ensimmäisenä postmodernina sotana osoitti ilmavoimien ja taisteluhelikopterien ylivoimaisuuden panssariaseeseen verrattuna, puhumattakaan kuorma-autojen vetämistä kömpelöistä tykkilaveteista. Niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä 2000-luvun taistelukentällä.

Niin ikään on ihmeellistä, että kaikkia sotilassoittokuntia ei lakkautettu. Nykyaikaisessa sodankäynnissä joukko-osastoja tai paremminkin yksilöitä ohjataan kypärään asetetun data-linkin avulla komentokeskuksista kuin Aliens 2:ssa. Rummut, torvet ja viirit kuuluivat 1800-luvun sodankäyntiin, aikaan ennen lennätintä, puhelinta ja internettiä.

Ja mitä sotilaiden viihdytykseen ja huoltoon tulee. Sen nykyaikana hoitavat saksalaista marssimusiikkia soittavaa sotilassoittokuntaa, kuormaston mukana kulkevia prostituoituja ja lottia halvemmin ja tehokkaammin ipad, pornoleffat ja Sodexo.

Myös miesten yleisestä asevelvollisuudesta on enemmän haittaa kuin hyötyä isänmaalle nykykapitalismissa. Sen lisäksi, että bruttokansantuotteeseen aiheuttaa ison loven kun vuosittain 35% ikäluokasta on tuottamattomissa metsäleikeissä, niin armeijan opettamasta kurinalaisuudestakaan ei ole enää hyötyä kapitalismille. Päinvastoin, siinä missä modernissa teolliseen massatuotantoon perustuneessa yhteiskunnassa yksilöllisyys oli ongelma, niin jälkiteollisessa palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvassa yhteiskunnassa armeijassa omaksuttu laumasieluisuus on enemmänkin keskeinen porvarillisen hegemonia ja kapitalismin vastarinnan muoto. Tästä lienee johtuu se, miksi vasemmisto äänekkäämmin kuin oikeisto kannattaa miesten yleisen asevelvollisuuden säilyttämistä? Kun armeijan opettama teollisuuskuri ei enää sada kapitalistien laariin, niin siitä on tullutkin hyvä juttu kaikenmaailman sosialisteille.

Samoin aluemaanpuolustuksesta kiinnipitämisestä on enemmän haittaa kuin hyötyä kansantaloudelle. Jälkiteolliseen tuotantoon perustuvassa yhteiskunnassa suuresta maa-alasta on lähinnä haittaa; valtio on sitä köyhempi mitä suurempi osa ihmisistä saa elantonsa alkutuotannosta (maa- ja metsätaloudesta, kaivosteollisuudesta).

Jos joku haluaa vallata vaikkapa Pohjois-Karjalan, Lapin tai Kuusamon, pitäisi se antaa ilomielin pois. Todellisuudessa kukaan ei halua niistä taakkaa itselleen. Postmodernissa sodankäynnissä valtiot eivät kamppaile maa-alasta vaan monikansalliset yritykset tietotaidosta.

Tietenkin Afganistanin tilanne osoittaa, että niin sanotulla asymmetrisellä sissisodankäynnillä on yhä sijansa – yhteiskunnassa, joka on pommitettu sanamukaisesti kivikauteen.

Yritän siis sanoa, että se miten puolustusvoimat on organisoitu, ei voida erottaa tuotannontavasta ja tuotantosuhteista. Sikäli kun Suomi haluaa menestyä globaalissa kapitalistisessa kilpailussa, myös armeija on tuotava pois talvisodanaikaisesta agraariyhteiskunnasta. Hallituksen uusin esitys ehkä päivittää armeijan esimodernista moderniksi, mutta ei vielä postmoderniksi.

Rakas päiväkirja, hipsterit ovat sosiaalisessa mediassa ihmetelleet sitä, kuinka Tanen puheenjohtajaksi vihreiden mandaatilla valittu ikuinen tohtorikoulutettava Jukka Relander kirjoitti, ettei hän tunnustaudu feministiksi.

Se, että Applen tuotteiden käyttäjät jaksavat kiinnittää edes tällaiseen huomiota on mielestäni huolestuttavampaa kuin vapaakirjoittaja Relanderin äänen pohdiskelut.

Tanen puheenjohtajina on ollut aikaisemminkin ihmisiä, jotka eivät ole julistautuneet feministeiksi.

Toisaalta Tanen edellinen puheenjohtaja, vihreiden Heidi Hautala, on kuulemma feministi: hän on hiljalleen valtioneuvostossa hyväksynyt useamman sadan naisen palkanalennukset armeija ruokahuollossa.

Valtioneuvostossa vihreät ministerit, Hautala ja Ville Niinistö, äänestivät yhdessä kokoomuksen, KD:n ja RKP:n kanssa armeijan ruokahuollon ulkoistamisen eli työehtojen ja -olojen heikentämisen puolesta. SDP ja vasemmistoliitto olivat vastaan ymmärtäen työväenluokkaista naista ja miestä.

Niin ikään Yle on vihjannut, että Hautala olisi hyväksymässä hiljaisesti ilman tunnontuskia Patrian (sic) asekaupat Saudi-Arabiaan, jotta patriarkaatti voisi lihavasti siellä jossain.

Huomaamme eron: vihreissä saivarrellaan (ja he saavat muutkin ironiaviiksien kasvattajat saivartelemaan) sanoilla, mutta vasemmistossa ymmärretään, että feminismi on materiaalisia tekoja, jotka vaikuttavat miesten ja naisten arkipäivässä mitä konkreettisimmin.

On sanottu, että Suomessa luonnonsuojelu on sitä, että vastustaa keskustapuolueen politiikkaa. Viimeisen parin viikon uutissaldon perusteella voisi sanoa, että feminismi on sitä, että vastustaa vihreitä.

Rakas päiväkirja, luin Mikael Jungnerin Toimistokuukkelin. Viikko sitten keksin pyytää kustantajalta kappaletta, jotta allekirjoittaneen ei tarvitsisi vähäisiä eurojaan näinä taloudellisesti haastavina aikoina siihen tuhalta. Vihjasin, että olen tekemässä suomalaisista eturivin miespoliitikoista artikkelia tieteelliseen julkaisuun (mahdollisesti myöhemmin laajempaakin tutkimusta) ja suunnitellut kirjoittavani artikkelista myös populaarimpaa versiota jonnekin sanomalehteen tarjottavaksi.

Seuraavassa muutamia alustavia huomioita kirjasta nopean lukukerran innoittamana.

Teos oli aikalailla sitä, mitä ajattelin sen olevan. Tarkoitukseni on käyttää Toimistokuukkelia hahmottaakseni elinkeinorakenteen muutoksesta juontuvaa johtajuuden ja miespoliitikkojen muutosta ja siihenhän kyseinen kirja sopii mitä parhaiten.

Jungner käy läpi teoksen puolivälissä useita erilaisia johtamisoppeja: käskyttävä johtaminen, visiolla johtaminen, karismalla johtaminen, strateginen johtaminen, prosessijohtaminen, tavoite- ja tulosjohtaminen, valmentava johtaminen, tilannejohtaminen, tunnejohtaminen.

Nämä kaikki hän sitoo aikaisemmin esittämään huomioon: fordistiseen liukuhihnatuotantoon ja taylorismiin perustuvat liikkeenjohdon opit eivät toimi enää jälkiteollisessa yhteiskunnassa, vaan johtajan on opittava luopumaan avoimesta kontrollista ja innostettava työntekijät työhön saadakseen heidät vapaaehtoisesti luovuttamaan tuottamansa lisäarvon kapitalistille.

Ehkä kouluja käymättömille vanhemman sukupolven pikkujohtajille Jungnerin kirjassa on jotain uutta, mutta Tampereen yliopistossa sosiologian peruskurssin käynneille (jos ovat olleet hereillä silloin on puhuttu työ- ja organisaatiososiologiasta) teos on opitun kertausta. Ainakaan mitään kovin omaperäistä se ei sisällä: teoksesta esimerkiksi löytyy vanha tarina kuinka 1960-luvulla Yhdysvaltojen länsirannikolla uuden ja vanhan kohtaaminen sai aikaan jälkiteollisen yhteiskunnan synnyn, niin sanotun luovan talouden, ja kuinka Neuvostoliitto pystyi siihen asti kilpailemaan Yhdysvaltojen kanssa, koska kummankin maan talous perustui fordistiseen tuotantoon jne. Steve Jobs mainitaan Toimistokuukkelissa tyyliin parin sivun välein.

Teoksen lopulla Jungner yrittää välttää ankeuttamista uskotellen Ylestä saamien potkujen olleen parasta mitä hänelle on käynyt. Voi olla, mutta epäilen onko Jungnerin teos paras mahdollinen vaalikirja nykyisessä poliittisessa konjunktuurissa.

Toimistokuukkelia ei tosin kirjoitettu vaalikirjaksi vaan oppaaksi vertaisille eli niille, jotka korottavat mielikuvissaan itsensä jungnerilaisiksi johtajiksi. Mutta niin kauan kuin Jungnerin on SDP:n puoluesihteeri, mitä tahansa hän sanoo, tekee tai kirjoittaa tulkitaan poliittiseksi manööveriksi antaen viestin SDP:n potentiaalisille äänestäjille mikä on Jungner miehiään.

Mielestäni Jungnerin olisi kannattanut lukea Sun Tzun ja erilaisten johtamista käsittelevien oppikirjojen lisäksi Niccolò Machiavellin Ruhtinaan, jonka keskeinen viesti ruhtinaalle on se, että älä luota toisiin ruhtinaisiin, koska he vertaisinasi ovat kilpailijoitasi ja aina tilaisuuden tullen valmiita puukottamaan selkääsi kuin Kimmo Sasi. Ruhtinas voi perustaa valtansa ainoastaan kansaan, johon nojaamalla hänen tulee mahdolliseksi käydä toisia ruhtinaita vastaan. Machiavellin teos käy läpi ohjeita, kuinka kansasta tehdään vakaa ja ruhtinaalle uskollinen alamainen. Aikaisemmin tämä tapahtui kurinpidollisilla instituutioilla (joista Jungner puhuu harhaanjohtavasti kontrolloivana johtamisena), nykyään minätekniikoilla eli itsenalistuksella (mikä on yhteisnimitys Jungnerin kuvaamille erilaisille uusille johtamistekniikoille).

Jungnerin asemoi itsensä mahdollisimman kauas kansantribuunista.

Toimistokuukkeli auttaakin ymmärtämään miksi SDP:n laari vuotaa kuin seula perussuomalaisiin. Timo Soini tekee kaiken kutakuinkin päinvastoin kuin Jungner. Teoksen luettua muutama kokoomuslainen pikkujohtaja voi miettiä Paavo Lipposen äänestämistä presidentinvaaleissa, mutta on vaikea keksiä arvonsa tuntevaa työväenluokkaista miestä, joka Toimistokuukkelia lukiessaan ei tulisi ajatelleeksi perussuomalaisten äänestämistä SDP:n sijaan.

Rakas päiväkirja, hiljalleen pidetyissä ylioppilaskuntien edustajistojen vaaleissa vasemmisto-opiskelijat menivät vihreiden ja kokoomusopiskelijoiden ohi suurimmaksi poliittiseksi ryhmäksi. Vaalivoitto on sikäli historiallinen, että en usko vähään aikaan vasemmiston missään toisissa vaaleissa pääsevän suurimmaksi ryhmäksi.

Kun kaksitoista vuotta sitten tulin opiskelemaan, esimerkiksi Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa Vihreällä vasemmistolla eli Vivalla oli muistaakseni kaksi paikkaa edustajistossa. Mitään Vasemmisto-opiskelijoiden eli Vasopin kaltaista valtakunnallista verkostoa ei ollut olemassa ja moni vasemmistoryhmien ehdokkaana ylioppilaskuntien vaaleissa ollut lähti valtakunnanpolitiikassa mieluummin vihreiden kelkkaan.

Vuonna 2011 Tampereen yliopiston ylioppilaskunnassa Vivalla on yhdeksän paikkaa neljästäkymmenestä. Myös Jyväskylässä ja Helsingissä vasemmisto-opiskelijoiden ryhmät ovat suurimmat ja kauneimmat puoluepoliittisista järjestöistä ylioppilaskunnissa.

Vasemmiston kannatuksen kasvua opiskelevan nuorison keskuudessa mielenkiintoisempaa onkin vihreiden romahdus. Vielä vähän aikaa sitten vaikutti siltä, että vihreiden nuorisokannatus tulee kasvamaan estoitta seuraavat vuosikymmenet ja vihreät opiskelijajärjestöt saavat jalansijaa myös teknisiltä yliopistoilta. Nyt teknisillä yliopistoilla äänestetään lähinnä kiltaryhmiä ja puoluepoliittisista ryhmistä ainoastaan kokoomuksella on jonkinlaista kannatusta.

Eduskuntavaalien alla vihreiden profiloituminen ”perussuomalaisten vastavoimaksi” leijonalogoineen auttaa ymmärtämään vihreiden alamäkeä.

Monelle vasemmistolaiselle perussuomalaisten sinänsä ottaminen silmätikuksi tai heidät määrittelemällä yhteiskunnalliseksi ongelmaksi oli vastenmielistä. Vasemmistolaisesta näkökulmasta perussuomalaiset tai edes puolueen siivellä hengailevat kansallissosialistiset eduskunta-avustajat eivät ole syy vaan seuraus.

Pääsyyllinen yhteiskunnallisiin ongelmiin ei ole perussuomalaiset vaan kokoomus ja oikeistolainen talous- ja sosiaalipolitiikka (jota myös vihreät ovat toteuttaneet).

Tästä syystä en jaksa iloita siitä, että perussuomalaiset saivat Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa, jossa äänioikeutettuja oli lähes 30 000, yhteensä hurjat 80 ääntä. On nimittäin ongelma, että perussuomalaisilla on valtakunnallisissa vaaleissa lähes 20% kannatus, mutta opiskelevan nuorison keskuudessa muutama promille. Se kertoo siitä, että suomalainen yhteiskunta on pahasti kahtia jakautunut, josta jokaisen vasemmistolaisen olisi oltava huolissaan.

Toisaalta perussuomalaisten heikko menestys Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan vaaleissa johtui siitä, että listalle olleet kolme ehdokasta olivat kukin semi-natseja, Suomen sisun ry:n jäseniä, ja perussuomalaisten enemmistöläiset tietävät ottaa etäisyyttä heihin kuin ruttoon.

Rakas päiväkirja, olen yrittänyt nyt pari vuotta miettiä sitä, miksi niin sanotun kolmannen aallon oikeistoradikalismi identifioivat oman poliittisen subjektipositionsa määrittelemällä poliittisen agendansa antikommunismiksi. Tämä tulee esimerkiksi tamperelaisen Muutos 2011 -aktiivi Jari Leinon aloituspuheenvuorossa Yliopisto-TV:n ohjelmassa. Samoin vapaan tutkijan Milla Hannulan kirjassa maahanmuuttokritiikin lyhyestä historiasta kerrotaan kuinka antikommunismi oli keskeisiä tekijöitä kun 1990-luvun lopulla suomalainen kolmannen aallon oikeistoradikalismi alkoi järjestäytyä helsinkiläisessä kirjakaupassa.

Hannula esittää kaksi syytä antikommunismille. (1) Kolmannen aallon oikeistoradikalismi perustuu antikommunismille, koska Frankfurtin koulukuntalaiset olivat yhdistäneet Freudia ja Marxia esittäen autoritaarisen persoonallisuuden (mikä siis mahdollisti natsismin nousun 1930-luvulla) polveutuvan porvarillisista patoumista. (2) Etelä-Afrikan ANC:n juuret ovat kommunismissa ja Hannulan mukaan 1990-luvun lopulla oikeistoradikaaleissa piireissä tulkittiin Afrikan ongelmien juontuneen apartheidin loppumisesta ja Nelson Mandelan noususta valtaan.

Hannulan perusteista kumpikaan ei oikein vakuuta ilman, että kolmannen aallon oikeistoradikaaleja täytyisi pitää vainoharhaisina salaliittoteoreetikkoina. (1) En jaksa uskoa, että parin Saksasta Yhdysvaltoihin paenneen juutalaisen sosiologin analyysit olisivat niin katkeroittaneet joitain suomalaisia ”sotakirjallisuuden harrastajia”, että he olisivat päättäneet alkaa maahanmuuttokriitikoiksi (sikäli kun he olivat edes kuulleet Herbert Marcusesta, Theodor W. Adornista tai Max Horkheimerista). (2) En myöskään usko, että antikommunismi selittäisi joidenkin sankareiden antipatioita ANC:tä kohtaan. Jos näin olisi, eikö maahanmuuttokriitikoiden pääasiallinen vihan kohde pitäisi olla Kiinan kansantasavalta? Se ei ole ainoastaan kommunistinen valtio, vaan siitä on tulossa seuraavan viidenkymmenen vuoden kuluessa aikuisten oikeasti todellinen supervalta kyeten vaikuttamaan jokaisen maapallon asukkaan asioihin halusivat nämä tai eivät jättäen teoriat Eurabiasta varjoonsa.

Leino taasen antaa ymmärtää nykyisen maahanmuuttopolitiikasta olevan päättämässä taistolaiset tai jotain sinne päin. Tietenkin voi väittää, että Kokoomus on oikeasti vasemmistolainen puolue, mutta politiikan tutkijan yhtälössä on tullut jokin virhe, jos ilmiötä ei kykene ymmärtämään ilman hulluuden käsitettä tai ajattelemalla, että väitteen esittäjän täytyy olla vainoharhainen.

Voi myös olla, että Leino ei oikeasti ole huomannut minkälainen hegemonia Kokoomuksella on tällä hetkellä. Suomessa on kokoomuslainen pääministeri samoin kuin useimmat ministeriöiden johtavat virkamiehet ovat kokoomuslaisia. Puolustusvoimien ylimpien upseerien keskuudessa, suojelupoliisissa, korkeimmassa oikeudessa, suurimpien sanomalehtien päätoimittajina ja omistajissa sekä suuryritysten johtokunnissa on niin ikään Kokoomuksella vahva kannatus. Kaiken lisäksi kyseinen puolue on myös galluppien mukaan tällä hetkellä ylivoimaisesti suosituin tavallisten kansalaisten keskuudessa. Kuvitteleeko Leino tosissaan, että sitten joku Takahikiän yliopiston naistutkimuksen lehtori päättää Suomen maahanmuuttopolitiikasta?

Politiikan tutkijalle on itsestäänselvyys, että nimenomaan Neuvostoliiton hajoaminen ja vasemmiston heikentyminen 1990-luvun alussa mahdollisti globalisaation: pääoman, tavaroiden, palveluiden ja ennen kaikkea ihmisten vapaan liikkuvuuden. Ei suinkaan suunnitelma- tai sekataloutta kannattanut vasemmisto vaan globaalia kapitalismia ja Euroopan yhdentymistä tukenut poliittinen oikeisto on heikentänyt kansallisvaltioiden asemaa. Niin ikään Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa islamilaisten puolueiden nousu mahdollistui vasta sen jälkeen kun sosialistipuolueet eivät enää saaneet tukea Neuvostoliitolta. Ajatus yksilöstä yhteisöä tai valtiota tärkeämpänä ja ruumiillisten erojen kieltäminen tulee niin ikään klassisesta liberalismista, mikä on yleensä ymmärretty oikeistolaiseksi ideologiaksi.

Koska en ole tyytyväinen selitysmalleihin, miksi kolmannen aallon oikeistoradikalismin juuret olisivat antikommunismissa, on ilmiötä pyrittävä ymmärtämään jotenkin toisella tavalla. Yksi vaihtoehto on, että kyse olisi enemmänkin joidenkin piirien moraalisesta paniikista, joka liittyy naisemansipaatioon. Antikommunismi on lähinnä eufemismi antifeminismille? Tässä mielessä kolmannen aallon oikeistoradikalismi on lähempänä ääri-islamilaisuutta kuin kumpikaan osapuoli haluaisi tunnustaa. Niillä kummallakin on yhteinen vihollinen ja visio siitä, miten maailman tulisi maata.

Rakas päiväkirja, olen aikaisemminkin kirjoittanut teologian dosentti Juha Ahviosta sekä Ristitulta -ohjelmasta, joka on suosikkiradio-ohjelmiani yhdessä Totuusradion kanssa niin sanottujen valtamedioiden ulkopuolella. Kuuntelin lokakuun ensimmäisen ohjelman vasta tänään ja sen jälkipuoliskolla toimittajat Pasi Turunen ja Petri Mäkilä haastattelevat Ahviota tämän uudesta pamfletista Minne menet Suomi.

Mielestäni Ahviolla on varsin hauskoja vaikkakaan ei mitenkään originelleja näkemyksiä siihen, kuinka maailma makaa. Hän toistaa Yhdysvaltojen kristillisen oikeiston teesejä – samalla tavoin kuin joku Jussi Halla-aho lainaa väittämänsä ulkomaalaisten antijihadistien blogeista – pyrkien rakentamaan suurta kertomusta kuulijoilleen tai lukijoilleen, kuinka jokaisen kristityn pitää olla poliittisesti valveutunut eli ajateltava kuin Leo Meller ja ystävät – tai ainakin sinne päin.

Kristillisdemokraatit kärsivät vaalitappion viime eduskuntavaaleissa ja helluntailaisuus on käsittääkseni ajautunut pienoiseen sisäiseen skismaan liikkeen rekisteröidyttyä uskonnolliseksi yhteisöksi tai kirkoksi. Herätyskristillisyydeltä on myös puuttunut ”hyvä vihollinen” Neuvostoliiton romahdettua. Radio-ohjelmasta sai käsityksen, että pamfletissa Ahvio pyrkii lämmittelemään perussuomalaisten vaalivoitolla herätyskristillisiä piirteitä: antamaan lupauksen muutoksen mahdollisuudesta nähden perussuomalaiset ”Suomen teekutsuliikkeenä” ja sosiaalidemokraatit yhteiskunnan vihollisena numero yksi kuin Anders Behring Breivik konsanaan.

Ahvio varmasti tietää, mutta tarkoituksella unohtaa, että perussuomalaiset ovat keskimäärin enemmän vasemmalla kuin oikealla talous- ja sosiaalipoliittisesti. He kannattavat autoritaarista sosiaalivaltiota. Tämän osoittaa viime viikolla julkistettu perussuomalaisten varjobudjetti, joka oli, ei ainoastaan sosiaalidemokraattinen, vaan suorastaan kansandemokraattinen – lukuun ottamatta kristillisille piireille tärkeiden kehitysapumäärärahojen leikkausehdotusta.

Radio-ohjelmasta jäikin hyvin paradoksaalinen kuva. Ahvion mielestä Suomi on ollut joskus kristillinen kansakunta (kristillisestä kansakunnasta puhuminen itsessään on jo amerikkalaista poliittista jargonia), mutta ei ole sitä enää. Samaan hengenvetoon hän väittää, että kristinusko on Suomessa ymmärretty liian pietistisesti, millä hän nähtävästi haluaa antaa ymmärtää, että politiikka ja uskonto ovat väärällä tavalla erotettu toisistaan sementoimalla luterilaisen kirkon valta-asema. Toisin sanoen, kyseenalaistamalla Suomen evankelisluterilaisen valtiokeskeisen teologian hän haluaisi pelastaa Suomen kristillisenä kansakuntana.

Ahvion sisällöllisiä väittämiä mielenkiintoisempia onkin se, että hän ei lainkaan pyri itsetietoisuuteen, ottamaan etäisyyttä näkemyksistään.

Väitän, että Ahvio ja hänen edustama yhdysvaltalaisperäinen herätyskristillisyys hiljattain keksittyine Raamatun tulkintoineen ja painotuksineen sekä sotkeutumisineen maalliseen regimenttiin, on hyvin postmoderni ilmiö. Ahvio edustaa sitä, mitä hän on vastustavinaan. Liberaalia hallintamentaliteettia seuraten hän haluaa heikentää kansallisvaltiota sekä niitä kurinpidollisia valtiokeskeisiä instituutiota, jotka ovat tuottaneet suomalaista yhtenäiskulttuuria, mies- ja naiskansalaisuuden normia. Tällaisia instituutiota ovat olleet mm. sosiaalipolitiikka sekä luterilainen kansankirkko verotusoikeuksineen. Tilalle Ahvio näyttäisi tarjoavan pirstaleisia pienyhteisöjä, epämääräisiä herätysliikkeitä ja lopunajan odotusta.

Rakas päiväkirja, Perheyritysten liiton viestintäpäällikkö Eveliina Talvitie on julkaissut esimiehestään teoksen nimeltä Matti Vanhanen. Mies joka halusi olla asia. Allekirjoittaneelta kesti muutama päivä keksiä, että kyseinen teos voisi olla oivaa materiaalia väitöskirjani jälkeiseen tutkimukseen.

Olen tällä viikolla väitöskirjatyöhöni liittyen lukenut Stephen M. Whiteheadin teosta Men and Masculinities, jossa mm. käydään läpi erottelua julkisen ja yksityisen välillä mieheydelle. Feministisessä politiikan teoriassa on esitetty, että julkinen on määräytynyt maskuliiniseksi ja yksityinen feminiiniseksi. Tämän on ollut niin peruskauraa, etten itse ole juuri sitä aikaisemmin miettinyt.

Ja näin varmasti oli teolliseen tuotantoon perustuneessa modernissa yhteiskunnassa. Mutta jälkiteollisessa palveluihin ja informaatioteknologiaan perustuvassa postmodernissa yhteiskunnassa henkilökohtaisesta on tullut poliittista. Tässäkään havainnossa ei sinänsä ole mitään uutta. Esimerkiksi Erkka Railo väitteli politiikan henkilökohtaistumisesta alkuvuodesta. Eilisessä Pressiklubissa vieraana ollut Anu Kantola on toimittanut teoksen Hetken hallitsijat, joka niin ikään pyörittelee käsittääkseni samaa tematiikkaa. Tampereen yliopiston tiedotusopin laitokselta on kirjoitettu teoksia siitä, kuinka hohto on mennyt herrana olemisesta jne.

Tästä kaikesta huolimatta uskon, että allekirjoittaneella olisi mahdollisuus luoda vielä yksi näkökulma suomalaiseen keskusteluun yhdistämällä julkisuuden ja yksityisen välisen eron kyseenalaistuminen kartesiolaisen subjektikäsityksen ja hegeliläisen identiteettipolitiikan purkautumiseen. Whitehead antaa ymmärtää maskuliinisuuden kriisin aiheutuneen siitä, että mies ei kykene enää rakentamaan identiteettiä julkisuudessa eräänlaisena sankaripoliitikkona ja yksityisessä miestä ei ole olemassa.

Talvitien kirjoittama teos Vanhasesta kuvaa nimenomaan tätä problematiikkaa?

Toisaalta on poliitikkomiehiä, jotka kykenevät Vanhasta parempaan julkisuudenhallintaan: performoimaan modernin teollisen yhteiskunnan sankaripoliitikkoa, tai sitten esittämällä uskottavasti postmodernia miestä, joka kykenee rakentamaan identiteettiään ilman, että vaikuttaa turistilta omassa yksityiselämässään. (Kuuntelin juuri Lapin yliopiston matkailukulttuurin professori Soili Veijolan haastattelua radiosta. Hän on kuulemma sanonut, että miehet ovat perhe-elämässä turisteja tai jotain sinne päin.)

« Edellinen sivuSeuraava sivu »