Henkilöhistoria


Rakas päiväkirja, kesälomat on vietetty – sikäli kun kotona työskentelevällä apurahatutkijalla, jolla ei sinänsä ole edes työaikaa, on kesälomaa – ja jo reilun viikon verran olen enemmän tai vähemmän aktiivisesti kirjoittanut väitöskirjani kolmatta eli viimeisintä osaa. Kuun loppuun mennessä väitöskirjani noin 240 sivuisen käsikirjoituksen ensimmäinen luonnos pitäisi olla kasassa. Tosin viikonloppuna esiin kaivamani kymmenen vuoden takainen tietokonepeli King of Dragon Pass on aiheuttanut sen, että aikataulussa pysyminen tuottaa vaikeuksia.

Sain lausunnot artikkelista, jonka suunnittelin alun perin olevan ensimmäinen englanninkielinen julkaisuni, mutta jonka lähetinkin Naistutkimus-lehteen arvioitavaksi. Se kuulemma julkaistaan vielä tämän vuoden puolella kunhan teen siihen joitain muutoksia. Itse asiassa lausunnot tulivat juuri ajallaan: väitöskirjani kolmas osa ja artikkelissa käsittelemät teemat ovat osittain päällekkäisiä. Niiden työstäminen seuraavien viikkojen aikana tukee toisiaan.

Kolmanneksi löysin nimeni Tampereen yliopiston opinto-ohjelmasta eli marjapuurokirjasta: syyskuun ohjelmana on miettiä tarkemmin sitä, mistä luennoin. Niin ikään saatuani väitöskirjani käsikirjoituksen ensimmäisen version ja yllä mainitun artikkelin uuden version kirjoitettua, työstän ensi kuussa alustavasti lupaamani propellipääartikkelin kuntoon.

Neljänneksi allekirjoittanutta pyydettiin kirjoittamaan Revaan eli Revalvaatio nimiseen nettijulkaisuun. Ajattelin kirjoittaa sitä, kuinka sukupuoli(ero) käsitteellistetään 2000-luvun alun feministisessä teoriassa, miten se heijastaa teoreetikoiden metafyysisiä tai teologisia taipumuksia. Pyrin kirjoituksessa muistuttamaan kaiken maailman elintarviketieteiden maistereita ja vapaita toimittajia, että naistutkimusta ja/tai feminististä teoriaa ei voi irrottaa länsimaisen filosofian traditiosta kyseenalaistamatta sitä; naistutkimusta arvostellessa tulee samalla kritisoineeksi keskeisiä länsimaisen filosofian lähtökohtia. Tästä johtuen suurin osa naistutkimuksen ja/tai feministisen teorian kritiikistä – ulkoapäin harjoitetusta – epäonnistuu: sen harjoittajilta puuttuu vaadittava sivistys. (Sama ongelma vaivaa miesten ja maskuliinisuuksien tutkimusta: niin kauan kuin miestutkimus ei kykene luomaan käsitteistöä ja sitomaan teoriaa osaksi länsimaisen filosofian historiaa, ei siitä voi tulla itsenäistä oppialaa tai tutkimussuuntausta, mikäli se koettaisiin edes tarpeelliseksi). Mutta tästä kaikesta enemmän kun saan kirjoituksen valmiiksi.

Rakas päiväkirja, luinpa väitöskirjaani liittyen pari viikkoa sitten pitkästä aikaa Friedrich Nietzschen teoksen Moraalin alkuperästä toisen tutkielman. Michel Foucault’n teos Tarkkailla ja rangaista on tunnetusti pyrkimys kirjoittaa Nietzschen essee uudelleen. Siinä Foucault kuvaa kuinka parin sadan vuoden aikana siirryttiin avoimesta ruumiillisesta vallankäytöstä kurinpidolliseen vallankäyttöön; kurinpidolliseen vallankäyttöön perustuvassa yhteiskunnassa laki ilmenee minuuden ytimenä, omanatuntona ja halun lakina. Mutta Nietzschen alkuperäiseenkin esseeseen tutustuminen auttaa ymmärtämään sitä, kuinka pinnallista eurooppalainen sivistys on ja miksi se tuntuu aina tasaisin väliajoin taantuvan nihilismiin.

Nietzschen mukaan omatunto sellaisena kuin me sen tunnemme, on hyvin nuori ilmiö ihmiskunnan historiassa ja ajatus siitä, että rikokseen syyllistynyt olisi voinut toimia toisin tai hänellä on rikoksen johdosta jotain omallatunnollaan, oli esi-isillemme outo. Se, että rikollisella ei ollut todellista vallinnanvapautta tekeekö hän rikoksen vai eikö tee, ei kuitenkaan estänyt esivaltaa – en puhu valtiovallasta koska valtiota niin ikään sellaisena kuin me sen tunnemme ei ollut tuolloin vielä olemassa – häntä tuomitsematta ja rankaisematta. Rankaisulla ei pyritty ojentamaan tai nuhtelemaan häntä, vaan Nietzschen mukaan kyse oli puhtaasta kostonhalusta ja sadismista. Rikollisen ja rikoksen uhrin (tai hänen edustajansa) välinen suhde noudatti velallisen ja velkojan suhdetta (jota kuvaa erinomaisesti kuuluisa Hammurabin laki). Vasta kristinusko ja myöhemmin valistuksen johdosta alettiin ajattelemaan, että ihmisellä olisi vapaa tahto, tekeekö hän rikoksen vai ei, ja toiseksi omatunto, joka kontrolloisi ihmisen käyttäytymistä sosiaalisissa tilanteissa ja jota olisi mahdollista muokata.

Nietzschen kuvauksen oikeellisuuden eurooppalaisen sivistyksen ohuudesta ja luonnottomuudesta todistaa viime aikoina Suomessakin käyty keskustelu rangaistusten koventamisesta. Välillä tuntuu, että suomalainen yhteiskunta on vajoamassa barbariaan: rikollinen nähdään jälleen velallisena, jolle esivallan täytyy kostaa mahdollisimman raa’asti, jotta kansalaiset nauttisivat esityksestä ja antaisivat hyväksynnän vallanpitäjien oikeudelle (sanan kaikissa merkityksissä). Järkyttävintä tässä on se, että näin eivät ajattele ainoastaan internetin ihmeellisen maailman kaikenmaailman propellipäät vaatiessaan kollektiivisia rangaistuksia etnisyyden perusteella tai kuolemanrangaistuksen palauttamista kuin mitkäkin talibanit, vaan jopa vasemmistolaisina itseään pitävät ihmiset kauhistellessaan vaikkapa eläinrääkkäystä, raiskauksista puhumattakaan.

Se, että esimerkiksi eläinrääkkäyksestä annettaisiin kovempia tuomioita kuten nykyinen hallitus on esittänyt, ei sen enempää lopeta eläinrääkkäystä kuin pureudu sen syihin. En kykene itselleni selittämään vaatimuksia ”rangaistuskäytäntöjen yhtenäistämiseen” tai ”uhrin näkökulman esiin ottamisessa rangaistusta määriteltäessä” – kuten rangaistuksien koventamista diplomaattisemmin ilmaistaan – mitenkään muuten kuin ihmisten kostonhalulla ja alhaisimpien – Nietzsche sanoisi luonnollisimpien – viettien toteuttamisella ja vallanpitäjien hyväksikäytöllä. Tai sanotaan, että jos rangaistusten pituus tai julmuus todella vähentäisi rikoksia, asiasta olisi niin sanotusti tieteellistä näyttöä, olisi sitä jo kokeiltu tai niistä ei oltaisi luovuttu.

Olen toiminut nyt reilun vuoden Tampereen käräjäoikeudessa lautamiehenä. Istunnon loppupuolella miettiessämme tuomiota pyrin aina pitämään yllä mainitun mielessä: eurooppalaisessa sivistysvaltiossa rangaistuksia ei jaeta kostonhalusta. Mietin minkälainen rangaistus olisi rikoksen tekijälle hyväksi (jos ja kun oikeus ensin on todennut hänet syylliseksi ja määritellyt rikosnimikkeen). Jos esimerkiksi hän ei koskaan ole ollut vankilassa, on syytä miettiä, onko vankilaan joutumisesta enemmän hyötyä kuin haittaa hänelle ja yhteiskunnalle tulevaisuudessa. Vankilassa kun monet vasta oppivat ammattirikollisiksi. Toisaalta vankilaan joutuminen voi auttaa katkaisemaan rikosputken tai hakemaan apua päihderiippuvuuteen, mahdollistaa uuden alun. Yksittäisen lautamiehen päätäntävalta on vähäinen: ammattituomari valmistelee yleensä pohjaesityksen ennakkotapausten perusteella, jonka yksityiskohdista sitten neuvotellaan. Mutta puolentoista vuoden lautamieskokemuksella olen oppinut arvostamaan Tampereen käräjäoikeuden ammattituomarien humaania elämänasennetta.

Rakas päiväkirja, aikaisemmin olin vastaan niin sanottuja halpalentoyhtiöitä. Ne kun ovat tehneet lentämisestä liian halpaa; lentomatkustamisesta on kadonnut kaikki glooria sen popularisoiduttua. Samalla niin sanottujen perinteisten lentoyhtiöiden palvelutaso on romahtanut niiden joutuessa kilpailemaan niin sanottujen halpalentoyhtiöiden kanssa matkustajien sieluista. Viime marraskuussa annoin houkutukselle periksi matkustaessani Lontooseen historiallisen materialismin konferenssiin Ryanairilla. Ymmärsin vihdoin ja viimein kuinka Tampereelta pääsee ympäri Eurooppaa aikuisten oikeasti halvemmalla kuin junalla Helsinkiin. Miksi en siis ottaisi osaa maailmanlopun juhliin ja edesauttaisi osaltani halpaan öljyyn – kerosiini on verovapaata – perustuvan maailmantalouden romahduttamista?

Niinpä nyt kun on hieman taloudellistakin liikkumavaraa saatuani tutkimusrahoituksen kuntoon, olen suunnitellut seuraavan vuoden aikana käyväni läpi kaikki mielenkiintoiset kohteet, jonne Ryanair lentää Tampereelta. Ensimmäiseksi kohteeksi valikoitui Riika, jonne olen poistumassa ”pitkäksi viikonlopuksi” tässä hiljattain tutustumaan kaupungin keskiaikaiseen arkkitehtuuriin ja historiaan.

Kuten jokainen hieman arkkitehtuuria (itse)opiskellut tietää, tyypillisen keskiaikaisen ja barokkitornin erottaa toisistaan sen muodosta ja katosta. Keskiaikaiset tornit olivat lähes poikkeuksesta kulmikkaita eikä niissä ollut pysyvää kattoa. Sen sijaan 1600-luvulla rakennetut tornit ovat pyöreitä, jotta tykeillä pystyisi ampumaan useampaan suuntaan. Niin ikään linnojen ja kaupunkien vallihautojen muodosta pystyy päättelemään koska ne on rakennettu tai niihin on tehty niin sanottu peruskorjaus. Esimerkiksi Hämeen linnan kaksi alinta kerrosta ja sydänlinnan tornit ovat myöhäiskeskiaikaisia rakennelmia. Sen sijaan vallihauta ja Vanajavedelle päin osoittava iso torni ovat myöhempää perua. Keskiaikainen sydänlinnaa kiertävä muuri pienine torneineen on revitty alas aikoinaan.

Riikan jälkeen myöhemmin syksyllä suuntaan Bremeniin. Riikalla ja Bremenillä on se yhteys, että se oli nimenomaan Bremenin piispa Albert, joka perusti Riikan vuonna 1201: saatuaan paavilta bullan Baltian pakanoiden käännyttämiseksi, hän rantautui Väinäjoen suistoon 23 laivalla ja 1 500 miehen armeijalla ja linnoituksen, josta käsin toimia. Samalla hän perusti Kalpaveljesten ritarikunnan käyttäen esikuvana Temppeliherrojen ritarikuntaa. Baltialaiset heimot onnistuttiin käännyttämään kristityiksi ja rahoitettua vuoteen 1290 – viimeisenä Euroopassa. Mainittakoon vielä se, että Riikaa ja Bremeniä yhdistää myös se, että kummankin kuuluivat Ruotsin kuningaskuntaan Westfallenin rauhansopimuksen jälkeisinä vuosikymmeninä.

Rakas päiväkirja, alun perin ajattelin, etten kirjoita mitään Vasemmistoliiton puoluekokouksesta, joka järjestettiin Jyväskylän Laajavuoressa Matti Nykäsen hyppyrimäen varjossa viime viikonloppuna. Mutta en malta pitää näppejäni erossa aiheesta. En ollut puoluekokousedustaja, vaan perjantaiaamuna suuntasin Tampereen linja-autoasemalle seuraajan ominaisuudessa tiedustelle, olisiko varsinaisia kokousedustajia kuljettaneessa bussissa tilaa yhdelle jänikselle – ja olihan siellä. Kiinnostukseni kokousta kohtaan oli lähinnä puoliammatillinen: kyseessä oli ensimmäinen oikea minkään puolueen puoluekokous, jossa olen ollut paikalla henkilökohtaisesti. Tätä ennenhän allekirjoittaneella on kokemusta vain ja ainoastaan vanupallero-organisaation liittokokouksista, jotka muistuttavat monilta osin puoluekokousta. Tosin niissä on puolet vähemmän edustajia (Vasemmistoliiton puoluekokouksessa edustajia on 300, vanupallero-organisaation liittokokouksessa 200) ja viimeksi mainitussa voi jättää aloitteita vielä ensimmäisen kokouspäivän aikana. Se on jotenkin paremmin organisoitu, vähemmän sekava.

Perjantaiaamupäivän ja sunnuntain vietin Laajavuoressa, lauantaina seurasin kokousta Jyväskylän keskustassa baarissa nimeltä Vakiopaine. Sen seinällä olevalle valkokankaalle lähetettiin kuvaa kokouksesta ja kaiuttimista ääntä. Kokousta olisi ollut mahdollista seurata netin kautta myös kotoa käsin. Mutta olin paikalla viettämässä sosiaalista elämää: tapaamassa vanhoja ja uusia tovereita kokouksen yhteydessä järjestetyissä tapahtumissa, halu matkustaa paikanpäälle puolsi paikkaansa. Tunnustan, että kokousta seuratessa teki hetkittäin mieli olla varsinainen kokousedustaja: puoluekokouksissa on kuitenkin aina oma ainutlaatuinen tunnelmansa junttauksineen ja kähmintöineen. Ne ovat mielestäni institutionalisoituneen politiikan suola ja juuri niiden takia olen kiinnostunut politiikasta ja ammatiltani politiikan tutkija tehden väitöskirjaa valtio-oppiin.

Kaikki eivät nähtävästi olleet yhtä innostuneita kähminnästä ja junttaamisesta kuin allekirjoittanut. Itselleni politiikan moralisointi on outoa. Jos esimerkiksi piirit A ja B haluavat tehdä sopimuksen, että äänestävät vastavuoroisesti toistensa ehdokkaita, jotta isomman piirin C edustajat eivät rohmuaisi kaikkia paikkoja, se heille sallittakoon. Tai sanotaan niin, että sillä, onko asia jonkun moralistin mielestä oikein tai väärin, ei ole mitään väliä. Jos junttalistoja haluaa vastustaa, on se tehtävä junttaamalla (eikä se tällöinkään välttämättä onnistu). Puoluekokouksissa kun ihmiset saavat itsenäisesti harkita äänestävätkö he junttalistan mukaan vai sitä vastaan vai jollakin muulla perusteella. Useimmat pienten piirien jäsenet kuitenkin haluavat solmia vaaliliittoja saadakseen edes jonkun oman vaalipiirinsä ehdokkaan johonkin luottamustoimeen. Toiset haluavat äänestää vaikkapa ehdokkaita sukupuolen mukaan, kolmannet niitä, jotka ovat olleet mukana jossain kansalaisjärjestössä jne. Näyttääkin siltä, että junttalistoja vastustavien moralistien todellinen suuttumuksen syy oli se, että heidän suosikkiehdokkaansa eivät tulleet valituiksi. Mutta politiikka on kykyä rakentaa koalitioita, ajaa asioitaan naamioimalla ne ”yhteiseksi hyväksi” – kaikki eivät ole harjaantuneet politiikan jaloon taitoon.

Itse koin Vasemmistoliiton puoluekokouksen ongelmaksi lähinnä sen, että siellä ei kähmitty ja juntattu tarpeeksi. Puoluekokoukselta puuttui – lehtimiesslangia käyttäen – niin sanottu kärki sekä henkilövalinnoissa että asiakysymyksissä. Nykyinen puoluejohto jatkaa sellaisenaan enkä usko kenenkään puoluekokousedustajan oikeasti kuvitelleen, että siihen tulee muutoksia. (Niin huonoa poliittista arviointikykyä tuskin kenelläkään kokousedustajalla oli.) Vasemmistoliiton puheenjohtajistossa kaikki ovat syntyneet 1970-luvulla sekä puoluehallitukseen ja -valtuustoon valittiin ennätysmäärä nuoria – ja päteviä sellaisia. Vaikka puoluekokouksen mediaaniedustaja oli 50+ mies, jolla oli pikkutakki ja paksusankaiset silmälasit, välillä olen melkeinpä huolissaan siitä, että vanhemman ikäpolven vasemmistolaiset ihmiset – he, jotka olivat mukana jo ennen allekirjoittaneen syntymää vaikkapa rauhanliikkeessä, tasa-arvoliikkeessä tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajaneessa liikkeessä – ovat unohdettuina tai aliedustettuina monissa tehtävissä Vasemmistoliitossa nuorten keksiessä pyörän uudelleen. He kun eivät enää jaksa juntata ja kähmiä yhtä tehokkaasti kuin nuoremmat kollegansa.

Kokouksessa hyväksytty puolueen tavoiteohjelma vuosille 2010-2015 on edistyksellinen, mutta toivottoman pitkä: sen enempää politiikan toimittajat kuin valistuneet kansalaiset jaksanevat tutustua siihen. Ainoastaan se, että ohjelma sisälsi esityksen turkistarhauksen kieltämisestä laillisena elinkeinona siirtymäajan jälkeen, on herättänyt joidenkin mielenkiinnon: siitä saatiin uutinen aikaan; tiukan äänestyksen jälkeen kokoussalista poistuin vihaisia ruotsinkielisiä edustajia Etelä-Pohjanmaalta antamaan haastatteluita tiedotusvälineiden edustajille. Tavoiteohjelmaa käytetään ennen kaikkea eduskuntavaalikampanjaa suunnitellessa. Uudella toimintaohjelmalla Vasemmistoliitto haastaa niin Vihreät kuin Perussuomalaiset (puhumattakaan niin sanotuista suurista puolueista). Se sisältää konkreettisia ehdotuksia esimerkiksi luokka- ja siirtolaiskysymysten ratkaisemiseksi tai kuinka elämää leppoistetaan työtä jakamalla tai miten sähköisiin tekijänoikeuksiin olisi suhtauduttava. Tietenkin olisi ollut parempi, jos puolueella olisi ollut valmiiksi esittää vaikkapa perustulomalli hyväksyttäväksi. Nyt ainoastaan allekirjoitettiin ponsi sen kehittämiseksi. Mutta kaikkea ei voi saada kerralla: puolue on jo nyt parissa vuodessa muuttunut yllättävän nopeasti ja todella paljon aikaisemmasta.

Rakas päiväkirja, kuten puolitoista vuotta sitten hehkutin, menin tilaamaan Yhdysvaltojen itärannikon älymystön ja sivistysporvariston ikioman julkaisuun, The New Yorker nimisen lehden. Täytyy tunnustaa, että jokaista numeroa en jaksanut lukea läpi. Mutta huomasin, että moni suomalainen toimittaja seuraa sitä: Helsingin Sanomissa ja TV 2:n Ajankohtaisessa kakkosessa käsiteltiin monia samoja teemoja kuin The New Yorkerissa kuukauden tai kahden viiveellä. En uusinut tilausta, vaikka postiluukusta on tipahdellut tasaiseen tahtiin kehotuksia tähän.

The New Yorkerin sijasta tilasin toisen laatulehden, suomalaisen Hymyn. Menin sikäli halpaan, että lehtimyyjä soitti ja kertoi viikkohinnaksi tulevan vähemmän kuin yhden euron. Vasta myöhemmin tajusin, että toisin kuin The New Yorker, Hymy ilmestyy vain kerran kuukaudessa. Ei lehden tilaus silti talouttani kaada (nyt kun apurahat jälleen juoksevat) ja sitä paitsi olen tosissani: Hymy on laatulehti – omalla hyvällä tavallaan. Eilen postiluukusta tiphati ensimmäinen numero.

Tosin kuin Seiska, Hymy ei ole ilkeä. Se sisältää parhaimmat ja mehukkaimmat juorut niin Matti Nykäsestä kuin Johanna ”Tuxu” Tukiaisesta – kyllä, allekirjoittanut fanittaa ja seuraa kumpaakin – , mutta myös kansankielisiä yhteiskunnallisia artikkeleita, jotka eivät osoittele ketään sormella ja auttavat ymmärtämään ihmiselämän moninaisuutta. Esimerkiksi Tuula Juvonen on kirjoittanut siitä, kuinka Hymy oli 1960-luvun lopulla osa homojen vapautusliikkeettä. Tietenkin sen jutut olivat enemmän tai vähemmän shokeeraavia ja kyseenalaistaessaan vanhoja ennakkoluuloja loivat samalla uusia stereotypioita, mutta se ei tuominnut ketään aikana jolloin homoseksuaalisuuden harjoittaminen oli kriminalisoitu. Moni ihminen sai tietää Hymyn kautta ensimmäistä kertaa, mitä homoseksuaalisuus edes tarkoitti.

Kun viime kesänä tein pari pidempää junamatkaan, ostin aina evääksi pari tölkkiä olutta – ja Hymyn irtonumeron. Matka sujui rattoisasti olutta hörppien ja Hymyä lukien. Muistan esimerkiksi artikkelin, jossa toimittaja tekeytyi kerjäläiseksi ja kirjoitti reportaasin ihmisten suhtautumisesta häneen. Teksti ei ehkä ollut maailmankirjallisuuden tasoa, mutta yhteiskunnallisena puheenvuorona se oli yksi hienoimmista ymmärtäen tämän päivän kerjäläisyyttä, tuoden yhteiskunnalliseen keskusteluun ainutlaatuisen näkökulman.

Uusimmassa Hymyn numerossa haastateltiin nuorta somalialaissyntistä naista, joka on töissä ruotsinlaivalla parfyymikaupassa. Se oli kansankielinen juttu suomalaisesta, joka nyt sattuu vaan olemaan hipiältään tummempi ja uskonnoltaan muslimi, mutta osoitti hänen olevan samanlainen pallontallaaja kuin me kaikki muutkin (minkä pitäisi olla itsestäänselvyys, mutta nykyään se välillä tuntuu tietyissä piireissä unohtuvan). Kaiken lisäksi juttu sisälsi erinomaisen perustelun sille, miksi sana ”neekeri” ei ole hyväksyttävä ilmaisu tummaihoisesta ihmisestä: se ei viittaa ihonväriin vaan muistuttaa orjuudesta. Niin ikään lehdessä oli juttu asunnottomuudesta, kuinka asunnottomilla ei ole oikeuksia, ainoastaan velvollisuuksia. Sitä paitsi, kuka jaksaa olla asunnoton ja elää kadulla selvin päin?

Urho Kaleva Kekkonen teoksessa Demokratian itsepuolustus kirjoitti, että ”[p]arhainkin järjestelmä kompastuu täydellisyyteen pyrkiessään ihmiseen. Tämä tietoisuus velvoittaa demokratiaa kiinnittämään vakavaa huomiota kansalaisten valtiolliseen kasvattamiseen”. Hymy tuottaa Kekkosenkin kuuluttamaa kansalaisuutta monin verroin paremmin kuin poliitikkojen puheet tai valtionhallinnon viralliset ohjelmajulistukset. Ne kun ovat enemmän tai vähemmän ylhäältä päin ohjattua puhetta aiheuttaen enemmänkin välittömän vastareaktion. Mutta Hymyn toimittajat eivät asetu kansan tasolle, vaan ovat aidosti osa vapaata kansalaisyhteiskuntaa. Hymy toteuttaa liberalismin periaatetta – johon niin ikään Kekkonen viittaa edellä mainitussa teoksessa – , joka kuuluu: ”elää ja antaa toistenkin elää”.

Hymy yhdistetään usein jollain kierolla tavalla SMP:läistyyeen. Tämä johtunee siitä, että lehden levikki on enemmän tai vähemmän korreloinut kyseisen puolueen kannatuskäyrän kanssa. En tiedä pitääkö paikkaansa Perussuomalaisten kohdalla. Mutta mielestäni Hymy on kaukana perussuomalaisuudesta juuri sen takia, ettei se lyö heikompaa tai aseta köyhiä kansanryhmiä tappelemaan keskenään (esimerkiksi tyyliin asunnottomat vs. siirtolaiset), vaan ymmärtää Juice Leskisen sanoin meidän kaikkien kuuluvan johonkin vähemmistöön. Kaikki poliittiset puolueet ovat hyvän puolella pahaa vastaan, mutta vasemmisto ja Hymy näkevät syyn epäoikeudenmukaisuuteen olevan ennen kaikkea yhteiskunnan taloudellisissa rakenteissa, pääoman ja työvoiman välisessä ristiriidassa, luokkasuhteissa.

Rakas päiväkirja, ylihuomenna vietetään Haymarketin verilöylyn vuosipäivää; muistellaan sitä kun poliisi ampui kahdeksantuntista työpäivää vaatineita työläisiä chicagolaisella torilla. Suomalaiset antiamerikkalaisuudessaan ovat tehneet siitä ylioppilaiden juhlan ja yleisen ördäyspäivän. Tai oikeastaan se on jo edellinen päivä: Suomessa jostain syystä kaikkia juhlia vietetään etukäteen ja varsinainen juhlapäivä on pyhitetty krapulalle: joulu, juhannus, vappu. Vanhemmiten olen oppinut entistä enemmän nauttimaan vappupäivän tunnelmasta kuin vappuaatosta. Tänä vuonna allekirjoittaneella on erityisesti syytä iloita vapusta.

Vappuaattona käyn ensimmäistä kertaa Tampereen Raatihuoneella. Siellä on juhlat, jossa jaetaan kaupungin tiederahaston apurahoja. Pari viikkoa sitten sain kirjeen, että olisin yksi apurahan saajista. Toivottavasti tarjolla on skumppaa. Illalla vietän sitten tovereiden kanssa vappua toisaalla.

Kaiken lisäksi viikko sitten sain kirjeen, jossa ilmoitettiin, että myös mesenaatti Emil Aaltosen säätiö olisi myöntänyt puolen vuoden apurahan väitöskirjan viimeistelyyn. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt väitöskirjan rahoitus sen loppuunsaattamiseksi on kunnossa ja kaikki riippuu vain ja ainoastaan ahkeruudestani. Ensimmäisen apurahan sain kesällä 2005. Laskujeni mukaan kun nyt saamani apurahat lasketaan mukaan – kuvitellaan elettävän siis helmikuuta 2011 ja olen juuri jättänyt väitöskirjan esitarkastukseen ja se menee vielä läpi – olen kyseisen vuoden heinäkuusta ollut apurahalla yhteensä 41 kuukautta, väitöskirjan kirjoittamiseen liittyvässä työsuhteessa 11 kuukautta ja näiden välissä 16 kuukautta työttömänä tai päätoimisena jatko-opiskelijana. Näihin lukuihin en ole laskenut sitä, että ennen ensimmäistä apurahaa olin ollut 9 kuukautta työttömänä jatko-opiskelijana. Ilmoittauduin jatko-opiskelijaksi lokakuussa 2004.

Yllä esittämäni luvut ovat itse asiassa varsin tyypillisiä apurahatutkijoille tai niille, jotka eivät saa monivuotista tutkijakoulupaikkaa, pääse johonkin Suomen akatemian rahoittamaan projektiin pidemmäksi aikaa tai useampivuotista apurahoitusta kerralla. Jotkut säätiöt nimittäin myöntävät myös kolmen vuoden apurahoja (mutta niitä saavat harvat ja valitut). Toisaalta tunnen tutkijanalkuja, jotka ovat saaneet rahoitusta allekirjoittanuttakin heikommin. Osa heistä on jättänyt väitöskirjan kesken tai tekee sitä sivutoimisesta. Tällaisia ihmisiä löytyy ennen kaikkea taideaineista.

Mutta palataan vielä oikeaan vappuun – vappupäivään. Se tietenkin huipentuu vappumarssiin, joka Tampereella lähtee klo 11.30 Sorin aukiolta. Nuorempana ihmettelin miten ihmiset voivat olla niin demareita, että jaksavat lähteä marssimaan ennen puolta päivää torvisoittokunnan tahdissa. Sittemmin olen huomannut, että vappumarssi on hyvä keino motivoida itsensä sängystä ylös ihmisten aikaan vappuna. Mutta ennen kaikkea vappu on internationaali ja iloinen karnevalistinen tapahtuma. Odotan jo nyt saavani käteen jälleen Iranin työväen kommunistisen puolueen – kyllä, Tampereella asuu puolueen aktiiveja – tiedotteen, jossa vaaditaan loppua islamistien vallalle Iranissa, naisten emansipaatiota ja imperialismin kukistamista. Tiedotteen lopussa kehotetaan kaikkien maiden työläisten liittyvän yhteen. Niin ikään paikalle on tänä vuonna demareiden kiusaksi tulossa opiskelija-aktivisteja rumpusetteineen ja ei-niin-perinteisine banderolleineen. Nykyään ihmettelenkin, miksi ihmiset tulevat katsomaan teiden varsille vappumarssia eivätkä itse osallistu siihen, vaikka kukaan ei ole kieltänyt loikkaamasta mukaan.

Marssin jälkeen Montun terassille ja siitä Yo-talolle kuuntelemaan Martti Servo & Napanderia. Sen jälkeen, jos aurinko paistaa, suuntaan kulkuni Klubin kautta Sorsapuistoon piknikille.

Rakas päiväkirja, Suomen kuvalehden nettisivuilta löytyi hassu artikkeli, jossa Ulkopolitiikan tutkimuksen säätiöstä (sic) Euroopan sotahistorian dosentti esittää lehden mukaan, että Suomen armeijan olevan heikompi kuin ennen talvisotaa.

Tämä herättää kahdenlaisia ajatuksia. Ensinnäkin peruskouluissa vielä tänäkin päivänä esitetään, että Talvisodan aattona Suomen armeija olisi ollut jotenkin poikkeuksellisen alivarusteltu. Se kun on osa myyttiä talvisodan hengestä. Se, että Suomi hävisi talvisodan on helppo laittaa sen piikkiin, että poliitikot eivät antaneet kenraaleille tarpeeksi aseita, kun taas kenraalien ja varsinkaan C. G. E. Mannerheimin toiminnassa ei ollut mitään huomauttamista. Akateeminen historian tutkimus on osoittanut, että Suomen puolustusmäärärahat olivat hyvää eurooppalaista keskitasoa 1930-luvulla. Politiikkoja ja eduskuntaa ei käy syyttäminen armeijan alibudjetoinnista, virheitä tekivät kenraalit kamppaillessaan rahanjaosta eri aselajien kesken. Kuuluisin esimerkki on panssarilaiva Ilmarinen, johon sijoitetuilla rahoilla olisi voitu kehittää ilma-asetta huomattavasti. Nyt rahat vajosivat merenpohjaan.

Toinen Suomen kuvalehden jutun herättämä ajatus onko onko Suomen puolustusvoimat organisoiminen samalla tavoin kuin Talvisodan aattona jotenkin tavoitteellista? Talvisodasta on kulunut yhtä paljon aikaa kuin Toisen maailmansodan alkaessa oli kulunut Ranskan ja Preussin välisestä sodasta. Tätä analogiaa käyttäen, jos Suomen puolustus olisi organisoitu Talvisodan aattona 70 vuoden viiveellä, olisi se tarkoittanut sellaisten teknologisten innovaatioiden huomiotta jättämistä kuin lentokone, panssariase, konekivääri. No, itse asiassa kuten jo yllä huomautin se, että liian moni kenraali eli fantasioissaan uudelleen, jos ei nyt vuotta 1870, niin ainakin vuotta 1918, auttaa ymmärtämään sen, miksi esimerkiksi ilma-aseen ja konepistoolin merkityksen vähäteltiin Suomen puolustuksen suunnittelussa 1930-luvulla ja tykistöllä sekä panssarilaivoilla oli ylikorostunut asema. On sanonta, että kenraalit käyvät aina edellistä sotaa. Toivon kuitenkin, että Suomessa poikkeuksellisesti kansa on kasvatettu käymään edellistä sotaa, mutta kenraalit ovat edistyksellisiä ja ajan hermoilla (he eivät vain paljasta ajatuksiaan julkisuudessa).

Monesti viitataan Niccolò Machiavelliin kun puolustetaan yleisen asevelvollisuuden merkitystä; kuinka puolustusvoimat eivät ainoastaan ole halpa tapa saada päteviä taistelijoita, vaan se kouluttaa myös ruhtinaalle eli valtiolle kuuliaisia kansalaisia. Antonio Gramsci on kuitenkin huomauttanut, että Machiavelli laittoi politiikan taidon sotataidon edelle: jo Machiavellin aikana sotateknologian kehittyminen, mm. tykistön täysipainoinen hyödyntäminen sodankäynnissä, olisi puoltanut ammattiarmeijaa. Mutta Machiavelli halusi laittaa sotalaitoksen tehtävän kansankoulimisessa sodankäyntiä tärkeämmäksi. Suomalaisiltakin voisi kysyä, että onko armeijan ensisijainen tehtävä heidän mielestään tuottaa isänmaallisia kansalaisia (jotka sijoittavat rahansa monikansallisiin yrityksiin ja viettävät eläkepäivänsä Espanjassa) vai sellainen sotajoukon, joka voisi joku päivä jopa voittaa sodan eikä aina hävitä?

Tänään lähden kolmeksi päiväksi feministisen yliopistopedagogiikan kurssille Rovaniemelle ja tapaamaan lappilaisia tovereita. Täytyy ottaa matkasta kaikki ilo irti koska allekirjoittanut isänmaallisena ei ole tänä keväänä lähdössä minnekään ulkomaanmatkalle, vaan nautin kotimaan kamarasta täysin siemauksin. Matkustan ensimmäistä kertaa elämässäni Suomessa makuuvaunussa. Aikaisemmin olen ollut makuuvaunussa Puolassa ja Neuvostoliitossa. Takaisin Etelä-Suomeen Rovaniemeltä tulen lentokoneella Helsinki-Vantaalle. On halvempaa lentää Blue1:llä kuin matkustaa junalla Helsinkiin. Tampereelle palaan vasta maaliskuun lopulla.

Rakas päiväkirja, eilisestä kirjoituksesta muistuikin mieleeni kuinka marras- ja joulukuun vaihteessa Lontoossa historiallisen materialismin konferenssissa menin kuuntelemaan paneelia, jonka teemana oli sionismi, antisemitismi ja vasemmisto. Tulin paikanpäälle vartin myöhässä kädessä Costa Coffeen pahvitölkki ja edellisenä iltana camdenilaisesta elintarvikekioskista iltapalaksi ostamani puoliksi syöty patonki. Löydettyäni takarivistä paikan – kuten kyseisen konferenssin muutkin paneelit ja luennot, tämäkin oli tupaten täynnä – katsoin ympärilleni ja aloin bongaamaan Ylen TV 2:n viime syyskuussa esitetystä Salainen sota dokumentista tuttuja tyyppejä. Paneelin aihe oli sama kuin kyseisen dokumentin: voiko Israelin valtiota tai edes Israelin hallituksen nykypolitiikkaa arvostella leimautumatta samalla antisemiitiksi, ja mitä vasemmiston pitäisi tällaisessa tilanteessa tehdä?

Niin alustajissa kuin yleisössäkin oltiin sitä mieltä, että antisemitismiä esiintyy vähemmän kuin esimerkiksi 1960-luvulla. Eräskin vanhempi herrasmies kertoi kuinka vielä hänen lapsuudessaan hän sai helposti koulumatkalla turpaansa jos ilmeni, että hän on juutalainen. Tällaista ei hänen mukaansa tapahdu enää tämän päivän Englannissa. Tosin nyt Brittiläisen kansanpuolueen eli BNP:n nousu varteenotettavaksi puolueeksi ja mielipiteiden muokkaajaksi saattaa muutta tilannetta. Sen viha on kohdistettu etupäässä muslimeihin, mutta BNP:n johdosta on kuulunut myös avoimesta juutalaisvihamielisiä kannanottoja: islamofobiasta on lyhyt matka juutalaisvihaan. Valitettavasti paneelissa islamofobian ja antisemitismin yhteneväisyyksien ja erojen pohdinta jäi marginaaliseksi kuriositeetiksi.

Hauska yksityiskohta yleisökeskusutelun alkaessa oli se, että paneelin vetäjä pyysi yleisöpuheenvuoron pitäjiä esittäytymään – oikealla tai keksityllä nimellä. Yleisöllä oli hauskaa. Tämä ironinen huomautus viittasi siihen, että Israelin turvallisuuspalvelu on valjastettu pitämään silmällä myös vasemmistolaisia (juutalaisia) intellektuelleja siltä varalta, että he propagoivat Israelin vastaisuutta erinäisissä vasemmistolaishenkisissä konferensseissa ja yleisössä oltiin tietoisia tästä. Jos kyseisestä paneelin yleisöstä olisi ulkonäön perusteella pitänyt sanoa kuka on on Mossadin agentti, olisin osoittanut nimenomaan sitä naista, joka esitti paneelin ainoan selkeästi poikkeavan puheenvuoron (siis jo ennen hänen käyttämäänsä puheenvuoroa). Hän kun jakkupukuineen oli jotenkin epäonnistuneen fiinisti pukeutunut yleensä niin rentoihin vasemmistolaisiin tutkijoihin, opettajiin ja professoreihin verrattuna. Tietenkin voi olla, että kyseessä oli myös joku ”aktiivinen kansalainen”. Löysin nimittäin tällaisilta sivuilta Rober Finen paneelissa pitämän puheenvuoron. Suosittelen lukemaan sekä Finen alustuksen että tutustumaan kyseisiin sivuihin laajemminkin.

Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomat uutisoi lainaten Uutispäivä Demaria, että yliopistot ovat siirtyneet sopimuksettomaan tilaan aivan kuin se olisi jokin yllätys. Ihmettelen, että mitä erikoista tilanteessa on? Kun yliopistot eivät enää ole valtiontilivirastoja. ja yliopistolaiset valtion virkamiehiä, niin ollaan siirrytty normaaleihin työmarkkinakäytäntöihin: Elinkeinoelämän keskusliitto EK yrittää painostaa duunareita ajamalle työpaikat sopimuksettomaan tilaan ja yliopistolaiset ovat kovaa vauhtia rakentamassa lakko-organisaatioita. Yllätys tilanne on taitanut olla vain niille, jotka kuvittelivat yliopistolaisten olevan jokin poikkeusryhmä yhteiskunnassamme, joka ei lakkoilisi.

Porvarihallitus tuskin pyrki siihen, että hitaimmatkin yliopistolaiset huomaavat olevansa samassa asemassa kuin vaikka AKT:n ahtaajat tällä hetkellä ja alkavat tuntemaan luokkarajat ylittävää solidaarisuutta. Hauskinta tässä onkin se, että kohta päästään lakkoilemaan – tai siis pääsisin jos olisin työsuhteessa yliopistolle. Varsinkin yliopistolaisten lakko pääsykokeiden aikaan laittaa yliopiston ja EK:n nopeasti polvilleen. Sitä varten, että lakon aikana ei voi käyttää yliopiston sähköpostia, se kun toimii yliopiston serverillä, avasin gmail-tilin.

Gmail-tilin avaamiselle oli toinenkin syy. Nimittäin viikon sisällä pitäisi tulla ratkaisu siihen, pitääkö allekirjoittaneen ottaa yliopistolta kirjat pois vuodeksi (jolloin menettäisin myös yliopiston niin rakkaaksi tulleen sähköpostilokeroni). Vuoden alusta allekirjoittaneella ei ole ollut rahoitusta väitöskirjan kirjoittamiseen ja seuraava mahdollisuus saada sitä, on vasta kesällä. Vuoden vaihteessa ilmoittauduin työttömäksi, mutta Tampereen työ- ja elinkeinotoimistossa olivat sitä, mieltä, että en ole oikeasti työtön koska en ole kyennyt osoittamana väitöskirjan kirjoittamisen keskeytyneen. Pari vuotta sitten oli normi, että yliopistolta pitää ottaa kirjat pois vuodeksi, jos jatko-opiskelija haluaa päästä nauttimaan työttömyysetuuksista apurahakauden jälkeen. Muuten hänet tulkittiin päätoimiseksi opiskelijaksi. Tämän käytännön piti muuttua edellisen työministeri Tarja Cronbergin paimenkirjeellä. Mutta olisi pitänyt arvata, että kun Vihreät ovat asialla, niin Tampereen työ- ja elinkeinotoimisto on ihan demari. Teimme Tieteentekijöiden liiton lakihenkilön kanssa oikaisupyynnön asiasta ja odottelemme tulosta asiasta.

Tällaisina hetkinä sitä alkaa kaipaamaan kansalaispalkkaa, joka takaisi perustoimeentulon ja sitten erinäisillä kirjoituspalkkioilla, tuntiopettajan liskoilla, apurahoilla sekä pidemmillä tai lyhyemmillä työsuhteilla saisi kerättyä pääomaa, mikä on käsitteekseni tarkoitus kapitalismissa. Ai niin, miksi kansalaispalkka eikä perustulo? Siksi koska vuonna 1918 käytiin kansalaissota eikä perussota.

Rakas päiväkirja, kävin tänään tyhjentämässä työhuoneeni tavaroista. Joulun jälkeen luovutan sen avaimen pois. Me pari tutkijaa, jotka emme olleet onnistuneet saamaan rahoitusta ja/tai emmekä oikeasti tarvitse työtilaa yliopistolta joudumme luovuttamaan huoneen eteen päin. Laitoksella on aloittamassa työskentelemään uusia tutkijoita vuoden alusta. Vaikka en ole työhuoneella paljon vaikuttanut tai osallistunut laitoksen elämään, silti jaetullakin huoneella oli sekä symbolista että materiaalista arvoa allekirjoittaneelle: valokopiokone, printteri ja laitoksen tarjoamat toimistotarvikkeet ovat olleet ahkerassa käytössä siitä lähtien kun kesällä 2005 sain työtilan yliopistolta silloisesta Attilan kiinteistöstä.

Toiseksi haikea olo tulee siitä, että tuskin ainakaan jatko-opiskelijana palaan laitokselle vaikka rajoitusta väitöskirjan kirjoittamiseen saisinkin. Sen kirjoittaminen kun on loppusuoralla – ainakin uskottelen itselleni niin. Syksyllä leikkasin opiskelijakorttini, en ole enää Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan jäsen. Vuodenvaihteessa jätän hyvästi vanupallero-organisaatiolle, viikontakaiset pikkujoulut olivat viimeinen tapahtuma johon osallistuin järjestön jäsenenä. Ensi vuodelle riittää kuitenkin hommaa. Seuraavassa tärkeimmät.

* Kahden sisällä olevan artikkelin työstäminen

*Järjestökuviot (Tatten hallitus & Vasemmistoliiton Pirkanmaan piirijärjestön hallitus)

*Lautamieheily Tampereen käräjäoikeudessa

* Feministisen yliopistopedagogiikan kurssin loppuun suorittaminen

* Mahdollisesti luentosarjan pitäminen syksyllä maskuliinisuudesta Suomen poliittisessa järjestelmässä (luennon rungon ja pohjatyön teen edellä mainitun kurssin lopputyönä)

* Väitöskirjan loppuun kirjoittaminen

Viimeksi mainittu vienee kaikesta edellä olevasta noin 80%. Vaikka on ilmiselvää, että yhtenä syynä siihen miksi en saanut yliopistolta apurahaa ja nyt joudun luovuttamaan huoneeni pois on se, että tutkimukseni ei oikein sovellu politiikan tutkimuksen laitoksen profiiliin, niin siitä huolimatta pyrin ensisijaisesti väittelemään siellä. Toinen mahdollisuus olisi naistutkimuksen oppiaine, se on nykyään osana sosiaalitutkimuksen laitosta Tampereella.

Joulusiivous on tehty ja pakkaan vaatteita sekä tutkimuskirjallisuutta matkalaukkuun. Haikea olotila täytyy kääntää vahvuudeksi: allekirjoittaneella ei ole nyt muuta mahdollisuutta kuin kirjoittaa mahdollisimman nopeasti väitöskirjan käsikirjoitus valmiiksi. Kuulemma se on mahdollista tehdä viidessä kuukaudessa, jos sitä kirjoittaa kokopäiväisesti.

« Edellinen sivuSeuraava sivu »