Rakas päiväkirja, muistaakseni mitä Anu Koivunen oli kertonut Naistutkimuspäivillä vuonna 2010 kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Kataisen kyynelistä hänen erottaessaan toveri Ilkka Kanervan ulkoministerin virasta, hankin käsiini Vastapainon julkaiseman antologian nimeltä Kuinka meitä kutsutaan. Sen viimeisessä artikkelissa Koivunen esittää tunteiden olevan osa myöhäismodernia julkisuutta; miespoliitikolle on 2000-luvulla itkemien mahdollista ilman, että se veisi häneltä uskottavuutta. Tunteiden näyttämisestä on tullut osa ylemmän keskiluokan sosiaalista pääomaa. Kekkosta on vaikea kuvitella itkemässä erottaessaan Ahti Karjalaisen toista hallitusta ja pyytäessään Tero Auraa muodostamaan virkamieshallitus uudelleen.

Torstaina matkalla puhumaan tuleville Helsingin filosofeille tai siis filosofian opiskelijoiden lukupiiriin Baruch Spinozan ajattelusta, selasin junassa samaisen teoksen Mikko Lehtosen ja Koivusen kirjoittamaa johdantoartikkelia. Se alkaa lupaavasti analyysilla siitä, kuinka perussuomalaisten eduskuntavaalien voitto oli kaikkea sitä vastaan, mitä Alexander Stubbin asettama ja Jorma Ollilan johtama maabrändivaltuuskunta edusti tai esitti loppuraportissaan.

Perussuomalaisten äänivyöryn analyyseissä kiinnitettiin huomiota siihen, että soinilaisille kannatuksensa olivat antaneet ennen muuta globaalistumisen nettohäviäjät: nuoret työttömät, savupiipputeollisuudesta saneeratut, pienyrittäjät ja vähäisempien peltopinta-alojen viljelijät. (Lehtonen & Koivunen 2011, 7)

Olen itsekin tullut kutakuinkin samanlaiseen loppupäätelmään kirjoittaessani viime vuoden loppupuolella Eurooppanuorten lehteen kevään eduskuntavaaleista. Kokoomuslaiset esiintyivät vaalien alla globaalin kapitalismin ja luovan talouden lipunkantajina (lukuun ottamatta tyyliin kokoomusnuorten tuolloista puheenjohtaja Wille Rydmania), perussuomalaiset puolustivat, jos eivät nyt suunnitelmataloutta, niin sekataloutta hyvinvointivaltionostalgiassaan. Muut puolueet sijoittuivat enemmän tai vähemmän näiden kahden ääripään väliin muodostuneelle jatkumolle. Mutta tämän jälkeen Lehtonen ja Koivunen hylkäävätkin materialistisen ontologian, vaikka vielä myöhemmin toteavat vielä kerran ohimennen seuraavaa:

Kulttuuria ei tältä kannalta voi nähdä materiaalisesta ja käytännöllisestä todellisuudesta erilliseksi hengen valtakunnaksi, vaan sitä on tarkasteltava itsestään materiaalisena ja käytännöllisenä yhteiskuntien ulottuvuutena. (Lehtonen & Koivunen 2011, 23).

Mielestäni Lehtonen ja Koivunen kuitenkin par excellence eristävät kulttuurin erilliseksi hengen valtakunnaksi ymmärtäessään myöhäismodernin politiikan kulttuurisista merkityksistä käydyksi symboliseksi valtakamppailuksi arkipäiväisessä elämässä, sivuuttaen biopolitiikan ja kapitalismin yhteyden tai sen, että ”[k]apitalismi ei olisi ollut mahdollinen ilman ruumiiden kontrolloitua sijoittamista tuotantokoneistoon, eikä ilman väestönilmiöiden ohjattua sovittamista taloudellisiin prosesseihin” (Foucault 1998, 100). Teoksen nimi viittaa – kuten Lehtonen myönsi joitain viikkoja sitten Vastapainon kirjanjulkistamistilaisuudessa – Louis Althusserin ideologiseen kutsuhuutoon, jonka hän esitti esseessä Ideologia ja ideologiset valtiokoneistot. Althusserin esseen lähtökohta oli äärimmäisen materialistinen: kuinka tuotantovoimat ja tuotantosuhteet uudistetaan modernissa teollisuuskapitalismissa.

Lehtonen ja Koivunen eivät mainitse kertaakaan tuotantovoimien tai tuotantosuhteiden käsitteitä, vaikka mistä muusta sellaisissa ajankohtaisissa kysymyksissä kuin siirtolaisuudessa tai sukupuolieron uudelleenneuvottelussa on kyse kuin työvoiman uusintamisesta ja kansanjoukkojen hallinnasta, biopolitiikasta?

Lehtonen ja Koivunen kyllä hämärästi ymmärtävät mistä on kyse tai kuten Antonio Negri ja Micheal Hardt ovat asian ilmaisseet: he käsitteellistävät uuden yhteiskunnallisen tilanteen muodostavan poliittisen kamppailun ”pinnallisesti ja ohimennen käsittämättömän tapahtuman kaoottisen ja häilyvänä horisonttina” (2005, 44). Lehtonen ja Koivunen viittaavat minätekniikoihin tai siihen, että suljetut koneistot ovat avautuneet ja nykyään koko yhteiskunta on suurta koneistoa, mutta eivät saa sanottua selkeästi, että kyse on nimenomaan muuttuneesta kapitalistisesta tuotannon tavasta, jota kulttuuriset merkitykset vain ja ainoastaan heijastelevat.

Mutta ongelmallisinta ei mielestäni ole niinkään häilyvä horisontti, hengen erottaminen kapitalismin logiikasta, luokkayhteiskunnan todellisuudesta, vaan kuinka se sataa poliittiseen oikeiston laariin (ja tässä yhteydessä myös vihreät lasketaan kuuluvaksi oikeistoon). Kaiken lisäksi politiikan ymmärtäminen kamppailuksi kulttuurisista merkityksistä tai kysymykseksi identifikaatiosta eli samaistumisesta on luonut käsitteellistä pohjaa myös niin sanotulle maahanmuuttokriittiselle liikkeelle. Kaiken maailman halla-ahoille postmoderneina poliittisina subjekteina sopii oikein mainiosti, että puhutaan abstraktilla tasolla kulttuurien välisestä kamppailusta tai siitä, että kulttuurit ovat sosiaalisia konstruktioita (ja siksi niitä täytyy puolustaa). Sen sijaan olisi vaikea kuvitella Hommafoorumilla käytävän keskustelua työvoiman ja pääoman välisestä ristiriidasta tai kuinka se muodostaa yhteiskunnan perusrakenteen ja kulttuuriset kamppailut ja ideologiat ylärakenteen.

Lääkkeeksi Lehtoselle ja Koivuselle tarjoan – jälkeen kerran – Jussi Vähämäen teosta Itsen alistus. Työ, tuotanto ja valta tietokykykapitalismissa tai rivon talousprofeetan ja kumppaneiden toimittamaa teosta Kurssi kohti konkurssia. Ne sisältävät kaiken sen, mitä Lehtonen ja Koivunen yrittävät sanoa yhdistettynä todelliseen materialistiseen ontologiaan.