Rakas päiväkirja, uskonsisarten viettelijänä ja saatananpalvonnan asiantuntijana tunnetun Leo Mellerin toveri, teologian dosentti Juha Ahvio, eli tuttavallisemmin Ahvis, ei petä koskaan kuulijoitaan. Hän on samanlaisia huumorimiehiä kuin esimerkiksi hallintovaliokunnan puheenjohtaja Jussi Halla-aho.

Ahvis on nykyään Suomen Siionin yksi keskeisimmistä – Antonio Gramscin käsitteitä lainaten – orgaanisista intellektuelleista. Hänen tehtävänään on poliittisen kasvatuksen ylläpitäminen; toveri Mellerin profetioiden kansantajuistaminen sekä sitominen ajankohtaisiin poliittisiin kysymyksiin.

Helluntailaisilla ja herätyskristillisillä piireillä yleensäkin on ollut tunnetusti vaikeuksia löytää paikkaansa maailmassa sitten Niilo Yli-Vainion ja Neuvostoliiton. Kun Berliinin muuri romahti ja suurta herätystä ei koetukkaan Itä-Euroopassa, niin herätyskristillisiltä piireiltä on puuttunut hyvä vihollinen, kokemus suureen kertomukseen kuulumisesta. Islamofobiastaakaan herätyskristilliset piirit eivät ole saaneet nostetta, koska edellä mainitun Halla-ahon on onnistunut Suomessa ulkomaisia esimerkkejä seuraten maallistamaan eskatologinen diskurssi niin sanotuksi maahanmuuttokritiikiksi ja nousemaan sen siivillä eduskuntaan.

Esimerkiksi tässä pätkässä Ahvis yrittää kaikkensa tehdäkseen hiljalleen käydystä presidentinvaaleista hyvin ja pahan välisen kamppailun, sijoittaakseen sen osaksi Kristuksen ja Antikristuksen sotaa. Hänen väitteensä ovat: (1) Sauli Niinistö on hyvä ”amerikkalaistyylinen” konservatiivi; (2) vasemmistoliitto on marxilainen rautanyrkki; (3) Pekka Haavisto on väärä voideltu ja huijasi äänestäjiään käymällä Viitasaaren helluntaiseurakunnan pihassa.

Vaikka olen joskus kehunut Ahviksen näkemysten selkeyttä ja kirkkautta, nyt ei tarvitse olla politiikan tutkija kyetäkseen sanomaan, että Ahvis epäonnistuu vastakkainasettelun luomisessa tai antamaan herätyskristillisille piireille kokemuksen siitä, että he ovat osa suurta kertomusta hyvän ja pahan taistelussa, subjekteja.

(1) Niinistön väittäminen hyväksi ”amerikkalaistyyliseksi” konservatiiviksi on yhtä rehellistä kuin uskotella terveydenhuoltouudistuksen Massachusettsissa toteuttaneen Mitt Romneyn edustavan Barack Obaman terveydenhuoltouudistusta vastustamaan syntynyttä teekutsuliikettä. Niinistö ei ollut siksi ylivoimainen, että olisi ollut presidentinvaaleissa äärimmäisellä oikealla tai edustanut konservatiivisia arvoja (kuten Timo Soini tai Sari Essayah) vaan siksi, että hän oli keskellä (on sanonut jatkavansa Tarja Halosen linjaa). Haaviston oli tästä syystä mahdotonta haastaa häntä alun alkaenkaan. Niin ikään vaatii aikamoista tulkintaa tehdä Niinistöstä euroskeptinen globalisaatiokriitikko. Ahviksen kansallisvaltioon ja neuvostoliitonaikaiseen suljettuun talouteen kohdistama nostalgia sopisi enemmänkin kuvaukseen SKP:stä kuin 2000-luvun kokoomuksesta.

(2) Ahviksen näkemys, että vasemmistoliitto olisi marxilainen rautanyrkki ja puolueella olisi vieläpä vaikutusvaltaa kokoansa enemmän, on kieltämättä kiihottava, mutta toiveajattelua – vasemmistolaisten mielestä – valitettavasti.

(3) Haaviston tai vihreiden väittäminen vasemmistolaiseksi ei ole kovin omaperäistä, mutta sillekään väitteelle ei löydy mitään empiiristä katetta. Viimeksi tänään Heidi Hautala toisti näkemyksensä Finnairin yksityistämisestä, jota SDP:n ja vasemmiston ministerit vastustavat. Viime vuosina saa etsiä kysymystä, jossa vihreät olisivat asettuneet kokoomuksen sijasta vasemmiston rinnalle hallituksessa tai kaupunginvaltuustoissa.

Ahvis yrittää väkisin vääntää amerikkalaisia esikuviaan toistaen vasemmisto vs. oikeisto -akselin liberaali vs. konservatiivi -akseliksi. Oikeistolainen olisi siis sama kuin konservatiivi ja vasemmistolainen sama kuin liberaali. Haluaisin tietää minne Ahvis sijoittaisi poliittisella kartallaan vaikkapa teologian ylioppilas Josif Stalinin. Onko hän liberaali vai konservatiivi, oikeistolainen vai vasemmistolainen?