Rakas päiväkirja, joululomalla luin yli kymmenen vuotta sitten Zygmunt Baumanin kirjoittaman teoksen Notkea moderni. Se oli jäänyt syystä tai toisesta väliin. Aikaisemmin olen lukenut hänen kaksi muuta suomennettua teostaan: Postmodernin lumo ja Sosiologinen ajattelu. Ne tulivat tutuiksi suorittaessani avoimessa yliopistossa sosiologian perusopintoja toista vuosikymmentä sitten. Baumanin kolmanteen suomennettuun teokseen tartuin siksi, että Anu Kantolan toimittamassa kirjassa Hetken hallitsijat käytetään siinä olleita käsitteitä sekä teemoja ja ajattelin Baumanin teoksen muutenkin potkivan pari kuukautta jäissä ollutta väitöskirjaani eteenpäin.

En joutunut pettymään Baumaniin. Aikalaiskritiikissään hän vaikuttaa sosiaalidemokraattisemmalta ja syvällisemmältä versiolta tajunnanvirtateoksesta Länsimaiden tuho suuren yleisön tuntemasta Timo Vihavaisesta.

Siirtymään raskaasta modernista notkeaan moderniin (kuten Bauman itse asian ilmaisee) tai teolliseen tuotantoon perustuneesta kuriyhteiskunnasta jälkiteolliseen kontrolliyhteiskuntaan (kuten Michael Hardt ja Antonio Negri sanovat), voi suhtautua kahdella tavalla: tervehtiä sitä ilolla tai nähdä sen modernin rappeutumana. Bauman valitsee jälkimmäisen tulkinnan käsitellessään niin emansipaatiota, yksilöllisyyttä, aikaa/tilaa, työtä ja yhteisöä. Allekirjoittanut sekä mainitsemani Hardt ja Negri samana vuonna kuin Bauman julkaisemassa omassa vastaavassa teoksessa, Imperiumi, sen sijaan ymmärtävät sen sisältävän potentiaalin, eivät kaipaa menneeseen.

Lyhyesti ilmaistuna, Hardtin ja Negrin kuvaus siitä, miten maailma makaa ja miten tähän on tultu voittaa 6-0 Baumanin, mutta hän on loistava harjoitusvastustaja, jota kritikoimalla saanen kirjoitettua väitöskirjani johdantoluvun alun uusiksi.

Notkeassa modernissa Bauman kiertää asiaa kuin kissa kuumaa puuroa. Hän ei saa sanottua suustaan, mikä yhdistää hänen kuvaamiaan rappeutumisilmiöitä sekä ehdottamiaan lääkkeitä niihin; siirtymää raskaasta modernista notkeaan – ja takaisin. Luce Irigarayta joskus lukeneet ymmärtävät sen, mistä on puhe Baumanin teoksen englanninkielisestä nimestä tai viimeistään johdantoluvussa: notkea on sama kuin neste, jotka ”virtaavat, läikkyvät, loppuvat, lässähtävät, tulvivat, vuotavat, lainehtivat, pisaroivat, noruvat ja valuvat. Tosin kuin kiinteät aineet, niitä on vaikea pysäyttää – ne kiertävät esineiden ympäri, sulattavat niitä ja porautuvat tai liottavat tiensä niiden läpi.” (Bauman 2002, 8.)

Tiedän, että kaikki eivät pidä seuraavankaltaisesta sukupuolen olemuksellistamisesta: nainen / feminiininen on nestemäinen, mies /maskuliininen kiinteä. Mutta tällainen irigaraylaisten metaforien kanssa leikitelty sopii yhteen sen tosiasian kanssa, että siirtymä raskaasta modernista notkeaan moderniin limittyy historiallisesti samaan ajanjaksoon kuin toisen aallon feministinen synty, 1960- ja 1970-luvun taiteessa. Ne sosiaaliset faktat, joista Bauman kirjoittaa, ovat seurausta nimenomaan tästä sosiaalisesta murroksesta, naisemansipaatiosta.

En väitä, että feministinen liike olisi tiennyt mitä tulevan pitää esimerkiksi lanseeratessaan iskulauseen ”henkilökohtainen on poliittista” (mikä käytännössä yhdistää Baumanin Notkassa modernissa käsittelemiä teemoja). Mutta politiikka on voimien yhteentörmäystä, jonka lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa.

Tässä mielessä aikaisemmin mainittu Vihavainen on rehellisempi kuin Bauman. Hän on rehellisesti naisvihamielinen ja ehdottaa naisten sulkemista takaisin yksityisyyteen ratkaisuksi länsimaisen elämäntyylin rappioon ja normien vesittymiseen. Sen sijaan Bauman kirjoittaa: ”Todellinen vapautuminen edellyttää nykyisin ’julkisen sfäärin’ ja ’julkisen vallan’ kasvattamista, ei karsimista. Nyt jos koskaan julkisen sfäärin täytyy kiihkeästi puolustautua yksityisen tunkeilulta – joskin, paradoksaalista kyllä, lisätäkseen eikä kaventaakseen yksilön vapautta” (Bauman 2002, 66).

Tiedän, että esimerkiksi kaikki feministiset journalismin tutkijat eivät pidä siitä, kun puhutaan vaikkapa julkisuuden femininisoitumisesta uutisjournalismin viihteellistymisenä tai eri genrejen sekoittumisena. Mutta siitä huolimatta pyydän lukemaan yllä olevan sitaatin siten, että vaihdatte yksityisen tilalle sanan nainen ja julkisen tilalle mies. Kyseinen teksti ei ala ainoastaan tuntua sosiaalidemokraattiselta vaan suorastaan fascistiselta. Bauman kaipaa siis muurin pystyttämistä jälleen yksityisen ja julkisen väliin siten, että palataan halkaistuun kartesiolaiseen subjektiin, jotta yksityinen mahdollistaisi julkisen vapauden miehekkään ”rationaalisine” keskusteluineen à la Habermas jne. Nainen tai feminiininen uhrataan jälleen kerran miehisen järjestyksen eteen.

Psykoanalyyttisemmin ilmaistuna Slavoj Žižek varhaisemmissa kirjoituksissa esitti jotain samanlaista kieltäytyessään keskusteluissa Judith Butlerin kanssa politisoimaan lacanilaista reaalista väittäen sen itsessään olevan politiikan, symbolisen järjestyksen, edellytys. Butlerin mukaan reaalinen perustuu heteroseksuaaliselle oidipuskompleksille ja ydinperheideologialle pitäen yllä heteroseksuaalista matriisia tai hegemoniaa (mikä oli ja osittain on vieläkin nähdäkseni raskaan modernin tärkeimpiä kurinpidollisen vallankäytön muotoja) ja se on Žižek in sokea piste.

Mutta ennen kuin haukutaan liikaa Baumania (tai Žižekiä) antifeminismistä, on huomattava radikaalista sukupuolieron teoriasta ja nomadisesta naisfeminismisubjektista kirjoittavan Rosi Braidotti tarjoavan niin ikään jotain samantyyppistä ratkaisua kuin Bauman. Hänen mukaansa sukupuolieroa ei saisi kyseenalaistaa vaan se pitäisi jättää silleen (kuten Martin Heidegger asian ilmaisisi) ja sen olemassaolo pitäisi ottaa politiikan lähtökohdaksi. Braidotti on sukupuolisensitiivisempi kuin Bauman: edellä mainittu ymmärtää sukupuolieron vaikuttavan kaikkiin ja kaikissa muissa eroissa itsen ja toisen välillä kuin itsessä.