Rakas päiväkirja, allekirjoittaneella on pitkästä aikaa työhuone yliopistolla, yritän saada itseäni niskasta kiinni ja kirjoittaa väitöskirjani johdantoluvusta uuden version. Olen hämmentynyt saamastani palautteesta: loppu pitäisi siirtää alkuun ja johdantoluvun olisi syytä olla selkeämmin yhteydessä artikkeleissa esitettyihin teemoihin.

Myös epäoleellisuudet on leikattava pois tai siirtää alaviitteeksi, argumentointia olisi vahvistettava: ensimmäistä versiota kirjoittaessa unohdin lähteitä.

Sen lisäksi, etten ole aina onnistu pitämään papereita järjestyksessä, olen lukenut kokonaan uusia teoksia. Yksi tällainen teos, jonka tilasin yliopiston kirjastoon, oli Terrell Carverin kirja Men in Political Theory.

Carverin teos vahvistaa väitöskirjani hypoteesin. Toisaalta se on ihmeellisen ohuesti kirjoitettu Bristolin yliopiston valtio-opin professorin työksi. Useimmat Terrellin käsittelemät politiikan teorian klassikot (Platon, Aristoteles, Jeesus [sic], Augustinus, Machiavelli, Hobbes, Locke, Rousseau, Marx, Engels) käydään sitaattien avulla läpi muutamaan kommentaariin ohimennen viitaten. Luvut ovat kuin aineopintoja tai korkeintaan syventäviä opintoja suorittavan perustutkinto-opiskelijan seminaariesitelmiä.

Esimerkiksi Niccolò Machiavellia käsitellessään viittaa Hanna Fenichel Pitkinin tulkintaan, josta olen itsekin kirjoittanut aikaisemmin. Mutta sen lisäksi Carver tekee huomion: Machiavellin anti (kriittiselle) miestutkimukselle on siinä, että ruhtinaan edustaman hegemonisen maskuliinisuuden (mistä Carver käyttää ilmaisua alfa-uros viitaten Machiavellin tapaan ymmärtää ruhtinas myös eläimenä: kettuna ja leijonana) lisäksi hän käsittelee miehiä, jotka eivät kykene saavuttamaan hegemonista maskuliinisuutta.

Tässä Machiavelli eroaa liberalismin esi-isistä, Thomas Hobbesista ja John Lockesta, jotka eivät ainoastaan pyri kieltämään sukupuolieroa ottamalla miehen normiksi vaan samanlaistamaan miehet keskenään. Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, poliittinen liberalismi pyrkii kieltämään erot niin miesten ja naisten välillä kuin miesten kesken kurinpidollisella vallankäytöllä, jotta voisi väittää kaikkien olevan samalla viivalla. Yhteiskuntasopimukseen viittaaminen on keskeinen poliittinen strategia liberalismin isillä tässä.

Modernille oli siis ominaista voimakas yhtenäiskulttuuri, jota tuotettiin kurinpidollisilla instituutioilla normalisoiden miehiä ja naisia, vaikka samalla oltiin puhuvinaan vapaudesta.

Sen sijaan postmodernissa jälkiteolliseen tuotantoon perustuvassa yhteiskunnassa olemme palaamassa miesten moneuteen. Ruhtinaan ja kansajoukkojen välistä valtaa problematisoineesta Machiavellista on tullut ajankohtaisempi ajattelija kuin liberalismin isistä. Tämän on keskeisiä väitöskirjani teesejä.

Carver kiinnittää huomiota siihen, että Machiavellin tapa käsitteellistää mieheyttä sopii hyvin yhteen hegemonisen maskuliinisuuden käsitteen kanssa. Ihmetyttääkin miksi hän jättää kertomatta mistä tämä johtuu: Antonio Gramsci kehitti alun perin koko hegemonian käsitteen Machiavellin innoittamana (ja vasta 1980-luvulla R. W. Connell yhdisti sen maskuliinisuuteen).

Haasteena allekirjoittaneella hypoteesini lunastamiseksi on se, että toisaalla väitän hegemonisen maskuliinisuuden kuvaavaan miesten ja naisten sekä miesten keskinäisiä valtasuhteita nimenomaan modernissa yhteiskunnassa. Miten yhtälöön sopii ajatus siitä, että modernin hegemonian käsite polveutuisi Machiavellilta, joka kuitenkin ennakoi postmodernia mieheyttä?

Niin ikään, vaikka Machiavelli käsittelee muutakin kuin hegemonista maskuliinisuutta kuten Carver esittää, eikö näin ajateltuna marginalisoidut maskuliinisuudet kuitenkin rakennu suhteessa hegemoniseen maskuliinisuuteen ja näin ollen ne hegeliläistä dialektiikkaa uusintaen eivät olisi todellisia vaihtoehtoja hegemoniselle maskuliinisuudelle?