Rakas päiväkirja, luin Mike Pohjolan uusimman teoksen Ihmisen poika. Pohjola on sikäli tuttu kirjailija, että olen joskus vasemmistonuorten tilaisuuksissa istunut hänen kanssaan nuotiolla. Tämä oli yksi syy miksi tartuin kyseiseen teokseen, toinen oli se, että Pohjolan teosta mainostettiin sukupolviromaanina ja olin antanut ymmärtää Pohjolan varhaisnuoruuden kiinnostusten kohteen käyvän yhteen omieni kanssa. Pohjola on vuotta allekirjoittanutta vanhempi.

Ihmisen poika on yli 600 sivuinen tiiliskivi. Se jakaantuu ikään kuin kolmeen osaan: lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäymiseen, täysi-ikäisyyden odysseijaan ja loppuhuipentumaan. Näistä keskimmäinen osa on teoksen heikoin. Lapsuuden ja varhaisnuoruuden läpikäyminen on sukupolvikokemuksena mielenkiintoisin. Loppuhuipentuma olisi voinut olla filosofisesti tai teologisesti kutkuttava, jos se olisi kirjoitettu vielä pari kertaa uudelleen, vältetty pateettisuutta.

Koko teosta vaivaa hiomattomuus, aivan kuin Ihmisen pojan julkaisulla olisi ollut kiire. En syytä tästä niinkään kirjailijaa kuin ihmettelen kustannustoimittajan huolimattomuutta. Kirja olisi pitänyt vähintään kerran kirjoittaa vielä uudelleen: se sisältää epäloogisuuksia ja yllä esittämäni ”tyylinvaihdokset” hyppivät silmille. Tarkkaavainen lukija huomaa, että osia siitä on kirjoitettua eri aikaan, eikä olla enää muistettu mitä aikaisemmin on jo käsitelty tai oltu käsittelemättä. Esimerkiksi päähenkilön isä oli jo ajat sitten myynyt firmansa ja silti hän myöhemmin valittaa päähenkilölle, kun tämä ei opiskele kauppatieteitä, jotta firma saisi jatkajan.

Teoksessa on runsaasti uskonnollista pohdiskelua, mutta silti siitä puuttuu syvempi metafyysinen taso. Tätä puutetta ei olisi korjannut se, että kustannustoimittaja olisi lähettänyt kirjailijalle vielä kertaalleen tekstin hiottavaksi. Sen luominen olisi vaatinut ainakin parin vuoden lisätyön. Niin ikään, jos Ihmisen pojasta olisi oikeasti halunnut mestariteoksen ja kehittää siitä todellisen sukupolvikuvauksen, tyyliin 2000-luvun Täällä pohjantähden alla trilogian ensimmäisen osan, olisi sivuhenkilöjä pitänyt syventää, kirjoittaa heistä omat pienoisromaaninsa.

Kaikesta kritiikistä huolimatta luin innolla teoksen ensimmäiset 300 sivua ja loput menivät omalla painollaan. Niin paljon teoksessa oli yhtymäkohtia omaan lapsuuteeni ja varhaisnuoruuteeni. Myös allekirjoittanut oli käynyt pyhäkoulut ja poikakerhot, aloittanut roolipeliharrastuksen ala-asteikäisenä isompien poikien opastuksella, erehtynyt lukemaan Taru sormusten herrasta liian nuorena ja pelannut Commodore 64:lla (mistä kirjassa on kuitenkin yllättävän vähän, vaikka teoksen takakannessa asia mainitaan erityisesti) sekä seikkaillut Varkaiden kaupungissa (vaikka Velhovuoren aarre oli varsinainen suosikkini). Yläasteikäisenä olin niin ikään katsonut televisiosta Star Trek TNG:tä ja ollut pettynyt kun sen näyttäminen lopetettiin ja ennen internetaikakautta harrastanut purkkeja. Jeesukseksi en koskaan ole itseäni kuvitellut, mutta velhoilusta tai paremminkin kuninkaan neuvonantajana olemisesta gandalfmaisesti olin kiinnostunut ja se varmaan oli yksi vaikuttimista, miksi myöhemmin hain opiskelemaan yliopistoon valtio-oppia.

Sen sijaan roolipeliharrastukseni ei koskaan jalostunut larppaamiseksi (vaikka muistan lukeneeni innostuneesti roolipelilehti Magusesta kuinka Suomessa oli järjestetty ensimmäiset liveroolipelit eli larpit) ja goottikulttuuri ahdistuneine nuorine aikuisineen on allekirjoittaneelle vieras maailma.

Ymmärrän, että Ihmisen poika ei pyri olemaan historiallinen romaani ja Pohjolan kuvatessa Turun tautia, kunnallis- ja kirkkopolitiikassa vaikuttavat henkilöt ovat fiktiivisiä. Mutta myös roolipeliharrastuksen kuvauksessa hän on ottanut kirjailijanvapauksia. Esimerkiksi Keski-Maa roolipeli suomennettiin vasta vuonna 1990, vaikka Pohjola antaa ymmärtää tuolloin eletyn vielä 1980-lukua. Mainittakoon, että samalla tavoin kuin kirjan päähenkilö, muistan myös itse käyneeni keskustelun, että pitäisikö Keski-Maa roolipelistä käyttää lyhennettä Kerp vai tyylikkäämmin Merp viitaten sen alkuperäiseen nimeen: Middle-Earth Roleplaygin. Samoin Star Trek TNG:tä aloitettiin näyttämään Suomen televisiosta vasta pari vuotta tämän jälkeen.

Ei Ihmisen poika kuitenkaan huono romaani ole. Sen lisäksi, että luen kaunokirjallisuutta varsin vähän, en pidä syntinä lopettaa teoksen lukemista, jos se ei jaksa miellyttää allekirjoittanutta. Ihmisen pojan kaikkine puutteineenkin jaksoin ahmia loppuun asti.

PS. Kirja sisältää paljon Turun murretta. Se on luettuna lähes yhtä ärsyttävää kuin kuunneltuna.