Rakas päiväkirja, Helsingin Sanomien mukaan Anders Behring Breivikin ”manifestissa” siteerataan muun muassa perussuomalaisten kansanedustaja Jussi Halla-ahon kirjoitusta vasemmiston ja islamistien väleistä eurooppalaisessa politiikassa. Ottamatta kantaa siihen, että pitäisikö Halla-ahon olla ylpeä Breivikin tekojen tähden vai ei, haluan nostaa Halla-ahon poliittisesta tyylistä esille pari huomiota jotka auttavat ymmärtämään eurooppalaista oikeistoradikalismia. Heikosti organisoituja poliittisia liikkeitä kun ei yhdistä ainoastaan sisältö vaan ennen kaikkea muoto. Seuraavassa olevat huomiot perustuvat Jyväskylässä viime tammikuussa politiikan tutkimuksen päivillä pitämääni seminaariesitelmään.

Politiikan tutkija ja yliopistolehtori Pertti Lappalaisen käsitteitä lainaten, Halla-ahon retoriikka on tyyli-intensiivistä.

Politiikassa on normaalia ystävien (potentiaalisten äänestäjien) ja vihollisten (todellisten tai keksittyjen poliittisten vastustajien) määrittely. Se pyritään tekemään jollain huomionarvoisella tavalla, jotta olisi mahdollisuutta saada julkisuutta ja erottautua muista poliitikoista. Mutta Halla-ahon retoriikka on poikkeuksellisen voimakasta rauhan ajan poliitikoksi.

Intensiivisellä tyylillä Halla-ahon onkin onnistunut politisoimaan kysymyksiä, jotka liberaalissa porvarillisessa hegemoniassa on perinteisesti pidetty yksityisasiana.

Esimerkiksi oikeudenmukaisuusteoriasta tunnettu filosofi John Rawlsin esitti, että poliittisesta puheesta pitäisi lakaista pois sellaiset asiat, jotka kuuluvat: etiikkaan, filosofiaan, uskontoihin, ihmisen identiteettiin. Hän vetoaa yhteiskunnan vakauteen, ettei näitä kysymyksiä politisoitaisi.

Saadakseen äänensä kuuluviin Halla-ahon onkin blogissaan käytettävä tehokeinoja, jotka ylittävät ne normit, jotka kuuluvat rationaaliseen politiikan tyyliin: hän on joutunut törmäyskurssille porvarillisten instituutioiden kuten median ja oikeusjärjestelmän kanssa. Keväällä 2009 hänet haastettiin oikeuteen kiihotuksesta kansanryhmää vastaan sekä uskonrauhan rikkomisesta.

Ulkopuoliselle Halla-ahon retoriikka ja käsitteet saattavat vaikuttaa sisäpiiriläisiltä: tyyli-intensiivinen retoriikka kun yleensä osoitetaan – lainatakseni Chaïm Perelmanin käsitteitä – universaaliyleisön sijasta erityisyleisölle. Tällöin Halla-aho kannattajakuntineen alkaa muistuttamaan yhä enemmän suljettua kulttia, joka luo itselleen oman todellisuuden ja kielen.

Toiseksi Halla-ahon poliittista tyyliä voikin kutsua profeetalliseksi.

Yhdysvalloissa poliittista retoriikkaa dominoi niin sanottu jeremiadin kaava. Se etenee kolmen kohdan kautta: syntien havaitseminen ja tuomitseminen; varoittaminen Jumalan tuomiosta; tarjous uudesta toivosta, jos kansakunta nöyrtyy ja katuu syntejään palaten Jumalan suunnitelman mukaiselle tielle (joka on siis profetoivan poliitikon ilmoittama näkemys siitä, miten maailman pitäisi maata). Suomessa Halla-aho on harvoja jeremiadin kaavan käyttäjiä.

Profeetallisen politiikka mahdollistaa sen, että Halla-aho voi kirjoituksissaan rikkoa huolettomasti kausaalisuhteita ja ennustaa tulevaa. Hän perustelee kaikissa kirjoituksissaan nykyisen maahanmuuttomuuttopolitiikan epäonnistumista – ensin luonnollisesti määriteltyään sen menneisyydessä epäonnistuneeksi kirjoittamalla oman tulkintansa historiasta – sillä, että mahdollisesti tulevaisuudessa siitä voi tulla ehkä ongelmia aivan kuin näkisi tulevaan.

Halla-aho blogissaan luo mennyttä ja uskottelee väistämättömän olevan vältettävissä, jos kansa tekee kääntymyksen. Raamatussa puhutaan etsikkoajasta.

Profeetallinen politiikka tarjoaa tarjoaa mahdollisuuden erottautua ”tavallisesta politiikasta” ja luoda itsestään kuvaa politiikan ulkopuolisena hahmona, joka haluaa uudistaa koko poliittista järjestelmää.

Halla-aholla profeetallinen politiikka mahdollista epämääräisten blogimerkintöjen esittämistä osana suurta kertomusta, joka antaa eskatologisen pohjavireen. Hän ei halua varoittaa meitä ainoastaan maahanmuuttajista, vaan kehottaa valmistautumaan totaaliseen sotaan, länsimaisen sivilisaation kohtalon ratkaisevaan, harmageddonin taisteluun (kuten myös Polvijärven pastori antaa ymmärtää).

Sotaa ei käydä ainoastaan Eurooppaan pyrkiviä islaminuskoisia vastaan, vaan myös heitä liikaa ymmärtäviä voimia vastaan. Näitä ovat ennen kaikkea punavihreät feministit, mutta myös Norjan työväenpuolueen nuoret käyvät paremman puutteessa.

Norjassa tapahtunut joukkomurha muistuttaa meitä kahdesta seikasta: (1) Halla-aho ei ole poikkeus eurooppalaisessa ja yhdysvaltalaisessa oikeistoradikalismissa; hänen ja muiden ”orgaanisten intellektuellien” esittämät diskurssit liikkuvat kiertokirjeen tavoin maasta toiseen netin välityksellä, vaikka eivät muodostaisikaan mitään virallista ylikansallista puolueorganisaatiota tai temppeliherrojen kulttia. (2) Oikeistoradikaalissa liikehdinnässä on ihmisiä, joille sotaretoriikka ei ole ”vain” retoriikkaa, vaan he todella ovat sodassa, mikä tarkoittaa oikeutta rikkoa sodan logiikan mukaisesti kaikki niitä arvoja, joita sodankäynnillä yritetään puolustaa.