Rakas päiväkirja, viime viikolla olin yliopisto-opettaja Jaana Kuusipalon väitöstilaisuudessa ja sen jälkeisessä karonkassa Tampereen Kissanmaalla. Karonkassa väreili suorastaan historiallinen tunnelma. Ei ainoastaan sen takia, että Kuusipalo työsti väitöskirjaansa lähes neljännesvuosisadan, vaan paikalla olivat lähes kaikki ne tutkijat ja aktiivit (kollegoiden ja sukulaisten lisäksi), jotka olivat olleet institutionalisoimassa naistutkimusta yliopistolliseksi oppiaineeksi ja tutkimusalaksi Tampereen yliopistossa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa.

Kuusipalon väitöskirjan, Sukupuolittunut poliittinen edustus Suomessa, koostuu yhdeksän artikkelin lisäksi yli satasivuisen johdantoluvusta, jonka jokainen kappale ja lause vaikuttaa tarkasti harkitulta. Epäilemättä Kuusipalon väitöskirjaa lähtee eteenpäin arvosanalla laudatur tai ainakin eximia cum laude approbatur. Kuusipalon väitöskirjan läpikäyminen yksityiskohteisesti olisi tässä ylivoimainen tehtävä. Jokainen voi tutustua siihen henkilökohtaisesti täällä.

Mutta en malta olla tässä yhteydessä nostamasta muutamaa tärkeää Kuusipalon esille ottamaa teemaa esille kuitenkin käsitteellistäen sen hieman eri tavoin kuin maestro.

Nähdäkseni Kuusipalon väitöskirja tarkastelee teolliseen tuotantoon perustuneen yhteyskunnan sukupuolittunutta edustusta. Nykyinen poliittinen järjestelmä ja kulttuuri puolueineen muodostui Suomessa 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteessa. Samoihin aikoihin syntyi myös Kuusipalon käsittelemä äitikansalaisuus; nais- ja mieskansalaisuuden normit, joita kurinpidolliset instituutiot hyvinvointipalveluista tehtaan liukuhihnalta ja työnjohtoon tuottivat.

1980-luvlla nämä normit alkoivat murtua: teolliseen tuotantoon perustuvasta yhteiskunnasta siirryttiin jälkiteolliseen kulutusyhteiskuntaan ja tämä heijastui myös poliittisen edustuksen sukupuolittumisessa. Naisten määrä politiikassa lisääntyi räjähdysmäisesti sekä vertikaalisesti että horisontaalisesti. Kuusipalo muistuttaa, että vuosina 1926 – 2010 Suomessa on ollut yhteensä 71 naisministeriä, joista 40 oli virassaan ennen vuotta 1995 ja loput 31 vuosina 1995-2010.

Väitöskirjan johdantoluvun loppupuolella Kuusipalo toteaa, että hänen väitöskirjaansa voisi luonnehtia sukupuolen tutkimukseksi että valtio-opin perustutkimukseksi. Näin varmasti onkin, mutta voisi miettiä – ja niin Kuusipalo tekeekin, vaikka ei samoilla käsitteillä kuin allekirjoittanut tässä nyt – , että onko hänen väitöskirjansa ala poliittista historiaa – sanan varsinaisessa merkityksessä. Kuusipalo kirjoittaa, että ”1800-luvulta lähtien rakennettu kansalaisstrategia, äitikansalaisuus, muovasi suomalaisten naisten identiteettiä ja toimintaa”. Toisaalta hän kuitenkin kirjoittaa siitä, kuinka Suomessakin viimeistään 1980-luvulta lähtien nimenomaan feministien piirissä on kritisoitu ajatusta naisystävällisestä hyvinvointivaltiosta, joka kyllä luo turvaa, mutta samalla normittaa tiettyyn mies- ja naiskansalaisuuden muottiin. Nuoret naiset eivät ajattele samalla tavoin äitikansalaisuudesta kuin suurten ikäpolvien naiset, joille Tarja Halosen valitseminen presidentiksi oli yhden aikakauden huipentuma (mutta samalla myös loppu).

Kysymys kuuluukin, mikä on Kuusipalon väitöskirjan sovellettavuuden raja; kuinka radikaali katkos on tapahtunut viimeisen 20 vuoden aikana sukupuolittuneisuudessa. Johdantoluvun alussa Kuusipalo määrittelee sen, mitä hän ymmärtää poliittisen edustuksen sukupuolittuneisuudella.

Poliittinen edustus on sukupuolittunut, jos kansanedustajiksi tai ministereiksi valikoituu enimmäkseen vain toisen sukupuolen edustajia, ja/tai jos miesten tai naisten ajatellaan politiikassa edustavan eri asioita. […] Väitöskirjani osoittaa, että juuri näin poliittinen edustus sukupuolittuu Suomessa: Naisten poliittisen toiminnan keskittyessä sosiaali- ja koulutuspolitiikkaan, miehillä jäivät kaikki muut mukaan lukien poliittisen järjestelmän ylimmät virat, kuten pääministerin ja presidentin tehtävät. (Kuusipalo 2011, 9.)

Poliittinen edustus Suomessa on varmasti edelleen sukupuolittunut, mutta nähdäkseni se tapahtuu eri tavoin jälkiteollisessa kulutusyhteiskunnassa kuin Kuusipalon kuvaamassa teolliseen tuotantoon perustuneessa kurinpidollisessa yhteiskunnassa.

Johdantoluvun viimeisellä sivulla Kuusipalo puhuukin postfeminismistä ja uusliberalismista. Siinä missä teollisessa yhteiskunnassa sukupuolta ja seksuaalisuutta käsitteellistettiin lähinnä reproduktion ja väestöpolitiikan kautta (ja siksi naiset olivat lähinnä sosiaali- ja terveysministereitä, jos naisia valtioneuvostossa oli laisinkaan), jälkiteollisessa tuotannossa seksuaalisesta ja sukupuolisesta moneudesta on tullut tuotannon tekijä. Sukupuoli ja seksuaalisuus ovat raakamateriaalia markkinataloudelle, joita tuotteistaa erilaisiksi kuluttajaidentiteeteiksi tai brändeiksi: nykyään itsen alistus kapitalistiselle tuotantosuhteille tapahtuu massajoen kurinpidollisen hallinnan sijaan henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisesta on tullut poliittista, mutta tuskin siinä merkityksessä kuin 1970-luvulla feministinen liike toivoi lanseeratessaan kyseisen iskulauseen. Politiikka on voimien yhteentörmäystä ja niiden lopputuloksena saattaa syntyä jotain, mikä ei ole kenenkään mieleen.

Toinen asia, joka häiritsee Kuusipalon väitöskirjassa – kuten monissa muissakin vastaavissa tutkimuksissa – on se, että siinä ei lueta feminististä teoriaa osana valtasuhteita, vaan se nähdään jotenkin yhteiskunnalliselle muutokselle ulkopuolisena toimintana tai kritiikkinä, vaikka nimenomaan feministisessä teoriassa yritetään korostaa objektiivisen tiedon mahdottomuutta, havainnoijan vaikuttavan kohteeseen, kaikkien vaikuttavan kaikkeen kuin kvanttifysiikassa.

Yritän siis sanoa, että Kuusipalo ei ota sitä huomioon, että hän itse on ollut itse merkittävä poliittinen toimija 1980-luvun lopulta alkaen: yhteiskunnallisena keskustelijana (varsinkin presidentinvaalien aikaan hänen asiantuntijahaastatteluitaan oli joka lehdessä), tulevien virkamiesten, kansalaisjärjestöaktiivien, poliitikkojen, toimittajien ja tutkijoiden opettajana (minäkin olin 2000-luvun alussa hänen oppilaanaan ja tenttinyt kirjoja, joissa oli hänen kirjoittamia artikkeleita) sekä kuultavana asiantuntijana eri valtion elimissä.

Vaikka siirtymä teolliseen tuotantoon perustusvasta yhteiskunnasta jälkiteolliseen palveluiden ja informaatioteknologiaan perustuvaan kulutusyhteiskuntaan alkoi jo 1970-luvulla aurinkoisesta Kaliforniassa tai sitten Pariisin vuoden 1968 opiskelijamellakoista, ei Kuusipalo ole 1980-luvun lopulta lähtien ainoastaan kuvannut sen tuloa Suomeen, vaan hän on ollut feministitutkijana aktiivisesti murtamassa teollisen yhteiskunnan nais- ja mieskansalaisuuden normia.

Joka tapauksessa, Kuusipalon väitöskirja on ehkä parasta mitä Tampereen yliopiston johtamiskorkeakoulusta (entiseltä politiikan tutkimuksen laitokselta) on tullut ainakaan viimeiseen kymmeneen vuoteen. Ongelma on lähinnä siinä, etten alkaisi matkimaan liikaa Kuusipaloa. Allekirjoittaneen väitöskirjaprojekti nimittäin otti ainakin reilun puolen vuoden aikalisän. Näillä näkymin tulisi väittelemään aikaisintaan keväällä. Mutta tästä kerron lisää ensi kerralla.