Rakas päiväkirja, viimeistä edellisellä viikolla SDP vaati, että myös vasemmistoliitto on otettava hallitusneuvotteluihin sen jälkeen kun kokoomus oli ilmoittanut pyytävänsä vihreitä mukaan. Neuvotteluihin osallistuminen on viisasta, mutta toivottavasti kukaan ei omaa niin heikkoa poliittista arvostelukykyä, että kuvittelisi vasemmistoliitolle olevan mielekästä osallistua myös kokoomusvetoiseen hallitukseen.

Eräät puolueen aktiivit ovat epäilleet julkisesti puolueen johdon olevan kykenemätön viemään salaista strategiaa loppuun ja kuvittelevat puolueen johdon oikeasti olevan halukas osallistumaan kokoomuslaisen Jyrki Kataisen luotsaamaan hallitukseen. Vasemmistoliiton historian tuntien ymmärrän tällaisten epäilijöiden ensireaktiot ja olen valmis antamaan ne heille anteeksi. Itse luotan puolueen johtoon, että se pidättäytyy alkuperäisessä ”salaisessa” suunnitelmassa.

Vasemmistoliiton osallistumisessa säätytalolla pidettäviin hallitusneuvotteluihin on siis kyse on performatiivisesta aktista, jolla valmistaudutaan siirtymään oppositioon erottautumalla keskustasta ja ennen kaikkea perussuomalaisten kaikkea vastustavasta oppositiopolitiikasta. Vasemmistoliitto on nyt kyennyt luomaan kuvaa kaupallisen median kolumnisteille, että se on muutakin kuin ei-puolue ja kun se jonain päivänä tulee saamaan oikeasti vaalivoiton, on se valmis hallitusvastuuseen.

Niin ikään elimellisenä osana vasemmistoliiton salaista strategiaa on saada joitain aloitteita läpi käytävissä hallitusneuvotteluissa (koskien esimeriksi minimitoimeentulon korotusta) ja vaikka puolue lopulta siirtyykin oppositioon, on epätodennäköistä, että hallitusohjelmasta aloitettaisiin uudet neuvottelut. Tällaisessa tapauksessa vasemmistoliito voisi ohjelmaan lobbaamia asioita kannattaa oppositiosta käsin, vaikka kokonaisuutena vastustaisikin hallituksen leikkauslinjaa.

Kuvaamani vasemmistoliiton hallitusneuvotteluiden salainen strategia liittyy vaalien jälkeen tekemääni havaintoon, että vasemmistoliitto on ”siirtynyt tietoisuudesta itsetietoisuuteen; politiikan muoto ja sisältö ovat vihdoin harmonisoituneet ja puolue on löytänyt oman paikkansa maailmassa ja historiallisen tehtävänsä osana luomakunnan kehityskulkua kohti absoluuttista henkeä.”

Jos vasemmistoliiton äänestäjät oikeasti haluaisivat päästä ensisijaisesti vaikuttamaan edustuksellisen demokratian, eli Ranskan suuren vallankumouksen jälkimainingeissa muotoutuneen porvarillisen poliittisen tyylin (johon näyttää kuuluvan mm. ajatus, että ”keskeneräisistä asioista ei tiedoteta” tai on oltava valmiita ottamaan kokoomuslaisten virkamiesten leikkauslistat sellaisenaan, koska pitää olla ”vastuullinen”) ja oikeusjärjestelmän kautta, niin saman tien olisi kannattanut äänestää SDP:tä. Muutama tuhat ääntä lisää demareille olisi tehnyt Jutta Urpilaisesta hallitustunnustelijan. Jos näin ”rationaalisesti” ajattelee, niin Matti Viialaisen puheet vasemmistoliiton ja SDP:n yhdistämisestä olivat sittenkin ymmärrettäviä.

Ne ihmiset, jotka pyrkivät edistämään uraansa puolueen jäsenkirjan avulla, ovat Etelä-Suomen kaupungeissa ymmärtäneet jo liittyä vihreisiin. Pohjois-Suomessa vasemmistoliitolla on aidosti valtaa kunnallisella tasolla, mutta kuvaavaa onkin, että nimenomaan lappilainen Markus Mustajärvi löi hanskat tiskiin ensimmäisenä.