Rakas päiväkirja, uusimmassa Tulva -lehdessä oli juttua perussuomalaisten tasa-arvopolitiikasta. Vähemmän valistuneet kansalaiset voisivat ajatella aihevalinnan johtuneen siitä, että perussuomalaiset nousivat kolmanneksi äänestetyimmäksi puolueeksi viime eduskuntavaaleissa tai siksi, että Tulvan avustajissa on huomattavasti vihreiden kannattajia ja puolueen julistauduttua perussuomalaisten vastavoimaksi myös nämä lehden avustajat haluavat ottaa perussuomalaisten tasa-arvopolitiikan erityistarkkailuun.

Tulvan juttuvalinta kertoo kuitenkin feminismin haasteista: miksi feministinen politiikka on 2010-luvun Suomessa enemmän reaktiivista kuin aktiivista.

Esitelmöin aiheesta huhtikuussa Tampereen yliopiston ylioppilaskunnan entisen akkaryhmän eli nykyisen tasa-arvojaoston vuosittain järjestämillä naku- eli naiskulttuuripäivillä. Sen pohjalta allekirjoittanutta pyydettiin kirjoittamaan Libero nimiseen mielipide- ja kulttuurilehteen. En ala sanasta sanaan toistamaan tässä mitä Liberon kirjoitin, koska saadessani juttupalkkion käsittääkseni oikeudet juttuun (sitä ei vielä ole julkaistu) siirtyvät Liberolle.

Toisaalta seuraava tematiikka nousee esiin myös väitöskirjassani (josta en vieläkään ole saanut esitarkastuslausuntoja, mutta sen sijaan viime viikolla sain ilmoituksen väitöskirjan loppuunsaattamiseksi myönnetystä parin kuukauden apurahasta).

Keskeinen teesini on siis se, että 2010-luvun feminismi vaikuttaa reaktiiviselta tai on jähmettynyt keskiluokan näennäisen vaihtoehtoiseksi elämäntyyliksi, koska feministinen teoria institutionalisoitui 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ja tästä syystä se edelleen kamppailee tuon ajan taisteluita. Feministisen teorian ja käytännön politiikan vihollinen on edelleen kurinpidollinen yhteiskunta ja teolliseen logiikkaan perustuva tuotanto, joka pyrki normalisoimaan kansalaisia valkoiseen heteroseksuaaliseen nais- tai mieskansalaisuuden muottiin samalla luoden turvallisen elämänkaaren kohdusta hautaan hyvinvointipalveluineen.

Ongelma on siinä, että me emme elä enää 1980-luvun kurinpidollisessa yhteiskunnassa ja teolliseen massatuotantoon perustuvassa hyvinvointivaltiossa.

Feministinen politiikka on ollut menestyksekästä, henkilökohtaisesta on tullut poliittista: olemme siirtyneen jälkiteolliseen yksilöä korostavaan kontrolliyhteiskuntaan, jossa erot ja erilaiset seksuaaliset tai sukupuoliset identiteetit tai alakulttuurit toimivat enemmänkin kapitalismin käyttövoimana kuin kyseenalaistavat porvarillista moraalia. Ne ovat raakamateriaalia markkinataloudelle, joita tuotteistaa erilaisiksi kuluttajaidentiteeteiksi tai brändeiksi: nykyään itsen alistus kapitalistiselle tuotantosuhteille tapahtuu massajoen kurinpidollisen hallinnan sijaan henkilökohtaisesti.

Tällaisessa tilanteessa normittavan kurinpidollisen yhteiskunnan ja teollisen massatuotannon kritiikkiin perustuva feministinen teoria ja käytännön politiikka ei enää toimi vastarinnan muotona, vaan se on suorastaan edellytys nykykapitalismille. Sikäli kun tämä koetaan ongelmaksi – politiikan ymmärtäminen keskiluokkaiseksi kuluttajakansalaisuudeksi ei ole nähtävästi ole ongelma kaikille feministeiksi itseään kutsuville – , olisi feministisessä teoriassa mietittävä miten politiikka mahdollistuu tai mitkä olisivat vastarinnan muodot jälkiteollisessa yhteiskunnassa. Minkälaista voisi olla neljännen aallon feminismi – feministinen politiikka erojen jälkeen?

Palatakseni Tulvan juttuun perussuomalaisten tasa-arvopolitiikasta. Se, että perussuomalaiset haikailevat Kekkosen ajan Suomeen, jossa oli selkeä nais- ja mieskansalaisuuden normi hyvässä ja pahassa, ei ole mikään yllätys. Siitä ei olisi tarvinnut kirjoittaa erikseen juttua. Mielenkiintoisempaa ja kuvaavampaa onkin se, että Tulvan juttu elää myös edelleen teollisen yhteiskunnan poliittisia kamppailuja.

Se tekee sokeaksi yhteiskunnalliselle muutokselle ja kapitalismin metamorfoosien ymmärtämiselle: feministinen teoria ja käytännön politiikka jäävät uudistamatta.

Mainokset