Rakas päiväkirja, liittyen suunnittelemaani kirjaprojektiin lueskelin Turun eduskuntatutkimuksen keskuksen vuonna 2009 julkaisemaa artikkelikokoelmateosta nimeltä Politiikan journalismin tila Suomessa. Siinä mm. Mari K. Niemi kirjoittaa, että poliittiset skandaalit voidaan luokitella: seksiskandaaleihin, taloudellisiin väärinkäytöksiin ja vallan väärinkäytöksiin.

Vuoden 2008 tammikuussa Yleisradio – mikään maakuntalehti tai kaupallinen media ei asiasta ollut juttua sitä ennen tehnyt – julkaisi uutisen, että keväällä vuonna 2007 tehdyn tutkimuksen mukaan eduskunnassa seksuaalinen häirintä on vakava ongelma. Niemen luokittelussa tämä uutinen liittyi ennen kaikkea vallan väärinkäyttöön: ahdistelijat olivat etupäässä kansanedustajia ja ahdistelun uhrit eduskunnan töissä olleita virkahenkilöitä – kysely suunnattiin ei-kansanedustajille.

Politiikan tutkijalle kiinnostavinta kyseisessä jutussa ei olekaan se, että eduskunnassa esiintyy muihin työpaikkoihin nähden poikkeuksellisen paljon seksuaalista häirintää – pohtiminen, mistä se johtuu, on sosiologien ja sosiaalipsykologien tehtävä – , vaan mielenkiintoisinta oli se tapa, jolla kansanedustajat kielisivät ilmiön. Niemi kirjoittaa kuinka osa kansanedustajista kyseenalaisti koko tutkimuksen ja toiset sanoivat, etteivät ole nähneet tai kuulleet mitään. Lehdille antamista haastatteluista päätellen, monet kansanedustajat eivät edes tienneet mitä seksuaalinen häirintä tarkoittaa, mutta heillä oli siitä vahva mielipide, että sellaista ei eduskunnassa ilmene.

Sen lisäksi, että kansanedustajat pyrkivät kieltämään seksuaalista häirintää koskaan tapahtuneen eduskunnassa, analysoidessa iltapäivälehtien Suomen eturivin poliitikkojen haastatteluita asian tiimoilta Niemi löysi aikaan neljä ”keventämisen strategiaa” (jotka samalla asettavat outoon valoon väitteet, ettei eduskunnassa harjoitettaisi seksuaalista häirintää): (1) häirintään tulee suhtautua huumorilla; (2) naiset provosoivat miehiä ahdistelemaan; (3) naiset ahdistelevat itsekin; (4) miehet eivät ole kohussa syyllisiä vaan uhreja.

Ensimmäisestä keventämisen strategiaan viittasivat varsinkin naiskansanedustajat. Esimeriksi SDP:n Satu Taiveaho kertoi kokeneensa seksuaalista häirintää, mutta hän ei omien sanojensa mukaan ollut asialle kovin herkkä.

Toisesta keventämisen strategiasta lienee muistuvin esimerkki kokoomuksen entisen kansanedustajan ja kiekkomiehen Kalervo Kummolan kirjoitus törröttävistä tisseistä ja huomautus, että jonnekin ne silmät on pantava.

Keventämisen strategia numero kolme pitää paikkansa eduskunta-avustajien ja virkamiesten kohdalla: tutkimusten mukaan häirintää kokeneiden joukossa oli myös miehiä (vaikkakin huomattavasti vähemmän kuin naisia). Mutta Niemi kiinnittää huomiota siihen, että kansanedustajamiehistä ei yksikään ole kertonut joutuneen seksuaalisen ahdistelun kohteeksi, vaikka eräskin lehti niin otsikoi: jutun sisältö ja otsikko eivät vastanneet toisiaan.

Suunnittelemani maskuliinisuuden ja politiikan suhdetta käsittelevän kirjan kannalta neljäs keventämisen strategioista vaikuttaa kaikista hedelmällisimmältä: kuinka kansallisen tason eturivin miespoliitikko voi uskottavasti väittää olevansa uhri ja samalla säilyttää valta-asemansa leimautumatta nössöksi eli feminiiniseksi mieheksi, jolta puuttuvat – machiavellilaisittain ilmaistuna – niin virtù kuin autonomia, kyky erottautua naisista, lapsista, orjista ja eläimistä?

Ylen uutista jatkanut Helsingin sanomien jutussa haastateltiin seitsemää maakuntien kalapuikkoviiksimiestä. Siinä kokoomuksen Tapani Mäkistä  lukuun ottamatta kaikki pyrkivät vähättelemään seksuaalista häirintää väittämällä uhreja huumorintajuttomiksi, vaikka he itse osoittivat olevansa par excellence huumorintajuttomia ja viisi heistä vei Helsigin Sanomien jutun Julkisensanan neuvostoon. Oikeuteen heistä päätyi Lyly Rajala (hänen asiaa kuulemma käsitellään parhaillaan) sekä Lauri Oinonen, mutta viimeksi mainittu, mm. valehtelusta kiinni jäänyt keskustalainen pappismies, ”sähelsi” tarkoituksella, jotta hänen juttunsa ei etenisi. Hänelle kun olisi käynyt samalla tavoin kuin keskustalaiselle Pekka Vilkunalle: Julkisensanan neuvostossa: juttu hänen osaltaan katsottiin aiheelliseksi.

Vilkuna kertoi viljelevänsä ”pohjalaista huumoria”. Esitänkin hypoteesin (jonka pyrin varmentamaan myöhemmin kun teen varsinaisen pienoistutkielman aiheesta ja kirjoitan siitä kirjaani luvun, jonka ajattelin nimetä otsikolla ”Maakuntien kalapuikkoviiksimiehet”), että aluepolitiikka kietoutuu kalapuikkomiesten puolustuksessa yhteen feminiinisyyden ja maskuliinisuuden vastakkainasettelun kanssa ja näin kalapuikkomiehet kykenevät uhriutumaan menettämättä maskuliinisuuteen perustuvaa valta-asemansa, viriiliyttään.

Samaa puolustusta käytti muuten myös vappua edeltäneellä viikolla hilpeyttä aiheuttanut perussuomalaisten kansanedustaja Teuvo Hakkarainen: koska hän on maalta ja helluntailainen, eivät hänen vanhempansa ole opettaneet pojalleen alkeellisimpiakaan käytöstapoja.

Helsinki nähdään Babylonian porttona, punavihreiden feministien tai ainakin Jan Vapaavuoren edustamana dekantenttina kaupunkina, jolle kehittyvien maakuntien Suomi on alisteinen. Varsinkin nuoret naiset ovat siellä luoneet oman herramoraalinsa ja syyttävät maakuntien miesten käyttäytyvän huonosti, koska nämä eivät ymmärrä kaupunkilaisnaisten sofistikoituneita käytöstapoja ja vaatimuksia.

Seksuaalinen häirintä tai huonosti käyttäytyminen on pyrkimystä kieltää tai maskeerata työväenluokkaisuus, epätoivoinen pyrkimys säilyttämää oma valta-asema suhteessa keskiluokkaisiin naisiin.

Sitä paitsi tutkimusten mukaan suomalaiset äänestävät ensisijaisesta sellaista ehdokasta, jonka he kuvittelevat pitävänsä oman kotimaakunnan puolta tai ainakin kykenee nyhtämään – todelliselta tai kuvitellulta – keskushallinnolta eniten tukiaisia jonkin kylän raitin asfaltointiin. Voimmeko esittää hypoteesin misogynian nivoutuvan aluepolitiikkaan yleisimminkin? (Pitäisi myös selvittää onko asiasta tehty tutkimusta, jos ei Suomessa, niin vastaavalla kysymyksenasettelulla muualla.)

Mitä sitten maakuntien kalapuikkoviiksimiehille kävi viime vaaleissa? Tero Rönni (sdp), Pekka Vilkuna (kesk) ja Esa Lahtela (sdp) – ne, joilla oli oikeasti kalapuikkoviikset – luopuivat vapaaehtoisesti kansanedustajan paikasta. Lyly Rajala (kok) ja Lauri Oinonen (kesk) tippuivat eduskunnasta vastoin tahtoaan. Seitsemästä alkuperäisestä kalapuikkoviiksimiehestä vain Mika Lintilä (kesk) ja Tapani Mäkinen (kok) tulivat valituksi uuteen eduskuntaan (joista viimeisintä en siis itse hänen ripittäytymisen ja kotipaikkansa takia laske maakuntien kalapuikkoviiksimieheksi).

Voimmekin todeta maakuntien naisten tehneen töitä sen eteen, että naisia enää kohdeltaisi toisen luokan kansalaisina. Edes keskustapuolueessa ei enää voi naamioida seksuaalista häirintää ja huonosti käyttäytymistä ”pohjalaiseksi huumoriksi”. Jos aika riittää, voisinkin tarkastella vaikkapa keskustanaisten toimintaa, kuinka he ovat pyrkineet parantamaan naisten asemaa pienempien kuntien kunnanvaltuustoissa, puuttumaan esimeriksi seksistiseen kielenkäyttöön ja hyväveliverkostoihin

Ehkä keskustapuolueen sisäisen toimintakulttuuriin muutoksen takia uudet kalapuikkoviiksimiehet toimivatkin nykyään mieluummin perussuomalaisissa?