Rakas päiväkirja, eduskuntavaalien tulosta ihmetellessä monilta lienee jäänyt huomaamatta pienpuolueiden kannatusten muutokset. Politiikan tutkijana olen niitä seurannut kuriositeettina ja viihdykkeeksi. Vaalien alla Yleisradion järjestämä pienpuolueiden vaalitentti on parasta mahdollista vastinetta televisiolupamaksulle.

Nyt käytyjen eduskuntavaalien tulokset kertovat SKP:n menettäneen lopullisesti illuusion siitä, että se olisi kykenevä samaan oman kansanedustajan. Vielä vuoden 2003 vaaleissa puolueen kannatus oli 0,8 prosenttia, joka olisi tarkoittanut kahta kansanedustajaa, jos Suomessa ei olisi käytössä suhteellista vaalitapaa, ja keräsi ääniä kutakuinkin enemmän kuin kaikki muut pienpuolueet yhteensä. Nyt SKP sai enää 0,3 prosenttia äänistä menettäen yli puolet edellistenkin vaalien kannatuksesta ja pienpuolueista piraattipuolue nousi SKP:n ohi 0,5 prosentin kannatuksella.

Ymmärtääksemme mitä SKP:lle on tapahtunut, on meidän luotava katsaus puolueen 17-vuotiseen historiaan. SKP haluaisi esiintyä vuonna 1918 perustettun ja 1990-luvun alussa konkurssiin menneen Suomen kommunistisen puolueen välittömänä jatkajana. Todellisuudessa nykyinen SKP perustettiin vuonna 1994 kun ryhmä neljä vuotta aikaisemmin vasemmistoliittoon hyväksyttyjä jäseniä päättikin kaapata haltuunsa osan piirijärjestöistä ja säätiöidystä omaisuudesta ja perustaa uuden puolueen tai siis jatkaa toimintaa SKP:n nimikkeen alla.

”Bulvaanina” tässä operaatiossa käytettiin Pakinkylän veljet nimistä urheiluseuraa.

Vasemmistoliittoon ja SKP:n välinen skismassa ei siten ole kyse niinkään ideologisista ristiriidoista tai edes siitä, että jotkut halusivat käyttää ilmaisua kommunismi, vaan sillä, miksi vanhemman polven vasemmistoliittolaiset ja SKP:läiset eivät tule toimeen keskenään, on kyse marksilaisittain ilmaistuna materialistiset juuret: SKP:n uudelleen perustaneet rosvosivat osan siitä omaisuudesta, jonka vasemmistoliittoliitto oli onnistunut pelastamaan Suomen kommunistisen puolueen konkurssilta ja joka oli hyvää hyvyyttään annettu vanhojen vähemmistökommunistien haltuun.

2000-luvun alussa SKP:ssä oli yllättävänkin vireää nuorisotoimintaa, joka saattoi jopa näkyä katukuvassa (tosin jäseniä KomNL:llä oli parhaimmillaankin kutakuinkin yhtä paljon tai vähän kuin vaikkapa vanupallero-organisaation Lapin piirillä).

Edellä mainitun säätiöidyn omaisuuden ansiosta SKP:llä on ollut varaa palkata muutama työntekijä ja julkaista omaa lehteä, Tiedonantajaa, viikoittain. Puolueella on yhä enemmän taloudellisia resursseja kuin pienemmillä eduskuntapuolueilla.

Esimerkiksi propagandakoneiston avulla SKP:n onnistui vielä kerran luomaan vuoden 2003 vaaleissa puolueeseen nostetta esimeriksi puolueen ehdokkaaksi lähteneen avantgarde -muusikko Kari Peitsamon kampanjan ympärille. Pirkanmaalla oli ilmassa tuntua, että hän voisi kyetä samaan kuin Veltto Virtanen vajaat 10 vuotta aikaisemmin: SKP saisi oman kansanedustajan vitsinä. Tulos olikin paras mitä SKP oli Pirkanmaalla koskaan saanut ja Peitsamo sai noin 2 000 henkilökohtaista ääntä, mutta läpimenoa varten SKP:n listan olisi pitänyt kerätä kolminkertainen määrä ääniä.

Nyt Helsingissä asuvan Peitsamon saldo oli reilut 200 ääntä. Näillä äänimäärillä SKP menettää ainoan valtuustopaikkansa Tampereen kaupunginvaltuustosta ja mitä todennäköisesti myös Helsingistä. Edes Lapissa Esko-Juhani Tennilän poistuminen areenalta ei kasvattanut kuin vajaalla 50 äänellä SKP:n saldoa.

2000-luvun puolessa välin SKP:n nuorisotoiminta ajautui vaikeuksiin nuorten huomattua, ettei heitä kannustettu etenemään järjestössä tai heidän uudistuspyrkimyksiin suhtauduttiin suorastaan vainoharhaisesti. Osa nuorista liittyi Vasemmistonuoriin ja/tai -liittoon, toiset olivat pari vuotta sitten perustamassa uutta antikapitalistista Vihreää puoluetta.

Jos olen oikein ymmärtänyt, viime vaalien jälkeen SKP:n piirissä on herännyt keskustelua siitä, että pitäisikö koko puolue lakkauttaa tai yhdistää vasemmistoliittoon. Viimeksi mainittu on poissuljettu vaihtoehto jo senkin takia, ettei SKP:llä ole mitään annettavaa vasemmistoliitolle, päinvastoin.

Tunnustan itsekin laskeneeni vielä ennen vaaleja, että olisiko SKP:n äänillä mahdollista pelastaa vasemmistoliiton paikka Jyväskylässä kun Matti Kangas ei enää asettunut ehdokkaaksi. SKP:llä on Jyväskylässä jostain syystä korkea kannatus. Kävi kuitenkin niin, että Eila Tiainen valittiin kansanedustajaksi (ja Keski-Suomi yhdessä Helsingin, Pohjois-Karjalan ja Etelä-Savon kanssa olivat ne vaalipiirit, joissa vasemmistoliiton kannatus kasvoi). Koska Kangas ei ollut enää varma läpimenijä, moni nuori uskaltautui äänestämään vasemmistoliittoa. Jos vasemmistoliitto olisi tehnyt vaaliliiton SKP:n kanssa näin tuskin olisi tapahtunut. Se olisi karkottanut enemmän potentiaalisia äänestäjiä kuin tuonut niitä lisää.

Yhteenvetona voimme siis todeta, että SKP:stä ei ole enää Suomen politiikassa edes kuriositeetiksi. Puolueen johto voi katsoa vain ja ainoastaan peiliin miettiessään sitä, mikä meni vikaan 2000-luvun puolessavälin kun kaikki pätevimmät nuoret lähtivät pois SKP:stä ja punatähti laski. Niin ikään täytyy toivoa patentti- ja rekisterihallituksen olevan tarkkana kun viimeiset SKP:läiset siirtyvät ajasta ikuisuuteen, ettei perinnönjaossa omat ja järjestön omaisuus mene sekaisin, vaan ne sosialisoidaan valtiolle – valtio ja puolue vihdoin sulautuvat yhdeksi kokonaisuudeksi.

Mainokset