Rakas päiväkirja, eduskuntavaalit 2011 on käyty ja tulos ei ollut huonoin mahdollinen: nykyinen hallituspohja murtui. Sen jälkeen kun Keskusta ilmoitti haluavansa oppositioon lihoamaan, ainoa mahdollinen enemmistöhallituspohja tuloksen perusteella on niin sanottu sinipunaniska: kokoomus, SDP ja perussuomalaiset. Tuo kokoonpano saisi 125 paikkaa. Se ei tarvitsisi edes RKP:n tukea.

Kansa on saanut koko rahan edestä sirkushuveja kun kyseiset kolme puoluetta syövät kilvan vaalilupauksiaan ja yrittävät sovittaa ohjelmiaan yhteen.

En esittänyt ennen vaaleja mitään ennustusta, koska ne ovat viime vuosina menneet kaikki enemmän tai vähemmän vikaan. Niin tälläkin kertaa. Perussuomalaiset saivat kolmanneksen enemmän ääniä kun olin kuvitella olevan mahdollista. Ajattelin, että niin sanottuja maahanmuuttokriitikoita eli SS-miehiä pääsee läpi 2-3 kappaletta ja listoiltaan viimeisenä kuin vahingossa, lukuun ottamatta erästä helsinkiläistä mediassa paistatellutta henkilöä. Mutta hänkin sai kolmanneksen enemmän ääniä kun olin laskenut. Politiikan tutkijana joutunen arvioimaan internetin merkityksen poliittisten liikkeiden synnyssä uudelleen.

Keskustan kannatuksen tippuminen oli arvattavissa, mutta sen romahduksen syvyys oli yllätys. Ennen kaikkea Paavo Väyrysen putoaminen eduskunnasta harmittaa.

Vihreät kärsi kohtalon, johon olin henkisesti valmistautunut vasemmistoliiton kohdalla: prosenttiyksikön lasku romahduttaa paikkamäärän, koska jo edellisissä vaaleissa niin monessa vaalipiirissä viimeinen läpimennyt ehdokas oli vasemmistoliittolainen. En tiennyt, että vihreillä on niin samankaltainen tilanne. Luulin, että vihreiden kannatus on vankenmalla pohjalla Uudellamaalla ja Helsingissä.

Vasemmistoliiton kannatus tuli alas vain puoli prosenttiyksikköä, vaikka käytännössä kaikki vanhemmat ay-miehet (lukuun ottamatta Martti Korhosta) ja entiset vähemmistökommunistit (uskollisine äänestäjineen) jättivät eduskunnan. Voisi puhua ”hallitusta rakennemuutoksesta” tai jos Uudeltamaalta olisi toinen paikka säilynyt, niin suomalaiskansallisesti jopa ”torjuntavoitosta”.

Yhteenvetona voisi todeta, että politiikan tutkijalta ainakaan työt eivät lopu seuratessa uuden eduskunnan edesottamuksia.