Rakas päiväkirja, täytyy tunnustaa, että vasta kuluneella viikolla olen käynyt systemaattisesti läpi Judith Halberstamin teosta Female Masculinity, vaikka olen viitannut siihen referee-artikkeleissanikin esimeriksi Leena-Maija Rossin televisiomainoksia käsittelevän teoksen innoittamana. En tiedä olisiko pitänyt, ehkä vasta nyt aika on kypsä ymmärtää ja arvioida sitä 1980 luvulla kapitalistisessa tuotannon muutoksesta ja uusista vallan tekniikoista syntyneen kolmannen aallon feminismin ja queer-teorian – toistaiseksi – viimeisenä suurena teoksena.

Halberstamin teos on suoraa jatkumoa Judith Butlerin esittämään ajatukseen vaihtoehtoisesta imaginaarisesta järjestyksestä, merkityn ja merkitsijän suhteen uudelleenarvioinnista, lesbofalloksesta; kuinka kyseenalaistaa ajatus, että nainen on fallos, miehellä on fallos. Butleria on arvosteltu – aivan oikeutetusti – siitä, että hänelle subversiiviset identiteetit tarkoittavat feminiinistä miestä tai maskuliinista naista.

Halberstam on vakuuttunut naismaskuliinisuuden olevan avain maskuliinisuuden uudelleenajatteluun ja vaihtoehtoisten maskuliinisuuksien tuottamiseksi. Maskuliinisuus ei ole Halberstamin mukaan miesten yksinoikeus, naiset ovat olleet keskeisessä asemassa sen modernin mieheyden tuottamisessa. Tutkimuksen pitäisi tuoda tämä näkymättömiin jäänyt naismaskuliinisuuksien moneus. Se kykenisi jopa kyseenalaistamaan maskuliinisuuten liitetyn ajatuksen vallasta ja väkivallasta kuitenkaan femininisoimatta maskuliinisuutta.

Halberstam toki myöntää, että eivät kaikki naismaskuliinisuuden muodot ole vaihtoehtoisia herooiselle maskuliinisuudelle, ne saattavat hyvinkin imitoida heteroseksuaalista mieheyttä. On myös syytä huomioida kuinka eri tavoin on suhtauduttu tyttöpoikiin (joka on muuten englanniksi tomboy ja josta allekirjoittaneelle tulee mieleen nimi Tom of Finland), jotka kuitenkin lopulta muodostavat heteroseksuaalisen ydinperheen miehen kanssa kuin maskuliinisiin naisiin, jotka kieltäytyvät heteroseksuaalisista suhteista.

Halberstam käy erilaisten esimerkkien läpi naismaskuliinisuutta 1800-luvun historiankirjoituksista (ottaen esille mm. käsitteen female husband ja tribadismin) 1990-luvun drag king -skenen eri variaatioihin (butch realness, femme pretender, male mimicry, fog drag, denaturalized masculinity).

Syksyllä kirjoitin Tiina Aarnipuun suomalaista dragia käsittelevästä teoksesta. Siinä nuorempi tutkija Paula Kuosmanen esitti kainon toivomuksen, että drag king -esitykset säilyisivät autonomisen lesbokulttuurin omaisuutena eikä naismaskuliinisuutta kaupallistettaisi. Kapitalismilla näyttää olevan kyky kääntää poliittisen vastarinnan muodot voimavaraksi noin kymmenen vuoden viiveellä. Se, mikä kurinpidollisessa yhteiskunnassa oli pahe, on nykyään kontrolliyhteiskunnassa hyve: normin rikkominen minätekniikoilla eli itsen alistuksella. Ehkä drag king -skeneä ei kaupallisteta kovin nopeasti, mutta voi olla, että se banalisoituu (esimeriksi kaiken maailman politiikan tutkijoiden viitatessa siihen).

Nimittäin ajattelin käyttää Halberstamin teosta hyväkseni suunnittelemani politiikan maskuliinisuutta käsittelevän kirjan prologissa. Vaikka tarkoitukseni olisi käsitellä ennen kaikkea miespoliitikkoja siten, että muutkin kuin feminististä politiikan teoriaa opiskelleet valtio-oppineet ymmärtäisivät mistä puhun, niin Halberstamin ajatus maskuliinisuudesta ilman miehiä löisi mielenkiintoisen riitasoinnin heti kättelyssä.

Halberstamin naismaskuliinisuuden käsitteen avulla pystyisin kansantajuisesti selittämään sen, että sukupuoli on performatiivi: miehen ruumis ja maskuliinisuus ovat erotettavissa toisistaan. Voisin viitata vaikkapa (muistaakseni Tuula Juvosenkin käyttämään esimerkkiin) Mika Waltarin näytelmään Rakas Lurjus (jonka elokuvaversiossa Ansa Ikonen yrittää tekeytyä pojaksi) tai sitten edellä mainittuun Aarnipuun teokseen ja hänen haastattelemaan näyttelijä Minna Kivelän mieshahmoihin ja kuinka niiden avulla voi analysoida suomalaisia miespoliitikkoja. Jos kauempaa historiasta hakisi esimerkkiä, Ruotsin kuningatar Kristiina 1600-luvulta väitettyine hermafrodiittisuuksineen (nykyään puhuttaisiin intersukupuolisuudesta) tulee ensimmäisenä mieleen. Metodologisena lähtökohtanani olisi se, että miespoliitikot ovat ”ei-miehiä”, jotka esittävät vaalikentillä miehiä. Näin heidän maskuliinisuutensa ja sukupuolittuneet vallan rakenteet tulisivat näkyviksi.

Vasta prologin jälkeen siirtyisin käsittelemään Niccolò Machiavellin kirjoituksia rouva fortunasta ja nuorista toiminnanmiehistä, jotka politiikassa toteuttavat viriiliyttään (virtú), foucault’laiseen politiikan ja maskuliinisuuden genealogiaan päätyen modernin biovallan muotoutumisen kautta kysymykseen, miksi maskuliinisuus on olevinaan aikamme kysymys.

Ongelmana on se, että miten naismaskuliinisuus pitäisi ymmärtää suhteessa kulttuurin femininisoitumisen kanssa. Kontrolliyhteiskuntaan elimellisesti liittyvä ajatus yhteiskunnan femininsoitumisesta on nuorempi ilmiö kuin naismaskuliinisuus. Toisaalta historia tuntee aikakausia, jolloin miehet käyttäytyivät – ainakin pintapuolisesti tarkasteltuna – hyvinkin feminiinisesti. Yksi tällainen kausi oli 1700-luvulla, joka päättyi Ranskan suureen vallankumoukseen ja kurinpidollisen yhteiskunnan syntyyn. Voisiko ajatella, että kurinpidollisen yhteiskunnan purkautuminen ja siirtyminen kontrolliyhteiskuntaan tarkoittaa sekä miesten femininisoitumista että naisten maskulinisoitumista vai emmekö vain kykene ajattelemaan radikaalisti erilaisia sukupuolia, puhumattakaan siitä, että Halberstamin tai Butlerin edustama feminismi on – ainakin jossain määrin kuten esimerkiksi Rosi Braidotti on antanut ymmärtää – naisvihamielistä. Sillä on hyvin vähän annettavaa esimerkiksi feminiinisille naisille.

Lopuksi suunnittelemani monografian alustava sisällysluettelo.

Advertisements