Rakas päiväkirja, joskus vasta luennoidessa ymmärtää itsekin mitä on oikein sanomassa. Näin kävi eilen kun pidin toistaiseksi viimeisen luentoni otsikolla maskuliinisuus politiikassa.

Jo vuosi sitten kirjoitin kuinka esimeriksi Perussuomalaisten helsinkiläisen kunnanvaltuutettu Jussi Halla-ahon kirjoitukset tulevat ymmärrettäväksi nimenomaan performatiivisina akteina. Hän kun pyrkii kirjoituksillaan haastamaan porvarillisen hegemonian, jolle on ollut ominaista pyrkimys maltilliseen, rationaaliseen, argumentaatioon. Sen sijaan performatiivseen politiikan tyylissä poliittinen toimija luo oman maailmansa, johon hän viittaa.

Kun eilen luennon tunnin ajan Timo Soinista (ja tänään aamulla annoin Radio Moreeniin haastattelun samasta aiheesta), esitin myös Soinin heitot tulevan ymmärrettäviksi ennen kaikkea performatiiveina. Kun Soini puhuu esimeriksi ”karveperseduunareista”, ei hän viittaa olemassa olevaan ihmisryhmään, vaan hän luo performatiivisella aktilla tuon ryhmän, johon hän sitten viittaa luoden potentiaalisille äänestäjillensä mahdollisuuden alistua diskurssin subjekteiksi.

Performatiivinen politiikan tyyli sopii näin esimeriksi 1/2010 Politiikka-lehden artikkelissani esittämän kuvioon:

Kuviota on luettava siten, että ruhtinas (ital. principe) pyrkii luomaan kansanjoukon (ital. multitudine) kanssa (homososiaalisen) liiton identifioitumalla tiettyyn (hegemonisen) maskuliinisuuden subjektipositioon harvoja (ital. grandi) eli toisia ruhtinaita, poliitikkoja, vastaan.

Soini tai Halla-aho eivät anna porvarillisen rationaalisuuden kriteerien kahlita itseään. Halla-ahon on interwebin ihmeellisessä maailmassa helppo rakennella olkiukkoja. Niin ikään Soini kykenee keräämään pisteet kotiin kansajoukoilta heittelemällä julkisuudessa puoluetoimistolla avustajiensa kanssa kehittelemiä one-linereita. Porvarillisempien puolueiden poliitikot kuvittelevat, että politiikassa pitäisi kyetä rationaaliseen argumentointiin tai että yleensäkin olisi mahdollista jonkinlaiseen ”paras argumentti voittakoon” -tyyppiseen demokratiaan.

Tällaisen porvarilliseen demokratiakäsityksen eli liberaalidemokratian kannattajat eivät ole ymmärtäneet rationaalisuuden kriteerien itsessään olevan poliittinen kysymys. Politiikassa tärkeintä ei ole pelin voittaminen, vaan pelin sääntöjen määrittely, jotta toiset pelaisivat sinun säännöilläsi. Soinin one-linerit voidaan ymmärtää performatiivisina akteina, joilla hän luo omat sääntönsä.

Tästä pääsemmekin kysymykseen, onko politiikan tyylissä tapahtunut jonkinlainen laadullinen muutos viimeisen vuosikymmenen aikana: saisiko tämänkin tematiikan vielä liitettyä väitöskirjani kehikkoon, jonka keskeinen teesi on, että olemme siirtyneet tai siirtymässä kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan?

Performatiivisen poliittisen tyylin rinnalla voidaan puhua spektaakkeliyhteiskunnasta, jossa poliittisen vaihdon ja osallistumisen avoin maaperä on kadonnut ja spektaakkeli tuhonnut kaikki kollektiivisuuden sosiaalisuuden muodot iskostaen uuden joukkososiaalisuuden. Kurinpidollisessa yhteiskunnassa oli vielä mahdollisuus luoda transsendentiksi korotettu institutionaalinen käsitys politiikasta omana sektorinaan, kontrolliyhteiskunnassa kaikki ovat samalla immanenssin tasolla.

Tämä tarkoittaa, että kontrolliyhteiskunnassa kaikki pyhä häpäistään ja vain pääomalla on mahdollisuus saada mediassa sanomansa läpi niin sanotussa normaalitilanteessa. Poikkeuksen tekevät spektaakkelit, mutta tällöin julkisuus tarkoittaa lähinnä iltapäivälehtien lööppejä, jossa kaikki ovat yhtä ”kohua”. Performatiivisuuden ja spektaakkeliyhteiskunnan käsitteet auttavat politiikan tutkijaa ymmärtämään 2010-luvun politiikkaa.

Tälläkin viikolla Halla-ahon blogikirjoitusten ja Soinin one-linereiden lisäksi vaikkapa Oikeutta Eläimille ry:n turkistarhoilta ottamat kuvat ja niiden luovuttaminen tiedotusvälineille tulee ymmärrettäväksi performatiivisena politiikkana.

Niin ikään hallituksen järjestelmät tiedotustilaisuudet valokuva- ja televisiokameroineen ovat rationaalisen politiikan tyylin performointia kuin muistuttaen meitä kurinpidollisen yhteiskunnan ajoista, jolloin vielä politiikka oli mahdollista eristää omaksi sektorikseen ja sillä oli omat rationaalisuuden kriteerinsä.