Rakas päiväkirja, näin sunnuntain kunniaksi aloin miettimään Suomen kuvalehden päätoimittajan ja teologian maisteri Tapani Ruokasen hiljattain esittämää – mielestäni ristiriitaista – väitettä, että kristinusko ilmoitususkontona olisi epädemokraattinen: ”Uskoa ei voida selittää tyhjäksi tai antaa yhteisen päätöksenteon kohteeksi”. Ruokanen on oikeassa, jos demokratia ymmärretään institutionaaliseksi käytännöksi, jossa päämääränä olisi kompromissi tai demokratia ymmärretään deliberatiivisena eli paras argumentti voittakoon -tyylisesti.

Ruokasen käsitys demokratiasta on kuitenkin varsin rajallinen, tarkemmin hän seuraa vallitsevaa liberaalia käsitystä demokratiasta, jota edustavat mm. sellaiset filosofit kuin John Rawls ja Jürgen Habermas. Tällainen käsitys demokratiasta on kehittynyt yhdessä porvarillisten instituutioiden kanssa.

Vaatimus uskonnon demokratisoimisesta on kuitenkin vain ja ainoastaan ongelmallinen institutionalisoituneelle uskonnolle, toisin sanoen kirkolle. Se tarvitsee ajatuksen Jumalasta transsendenttina säilyttääkseen valtansa, monopolisoidakseen ilmoituksen tulkinnan. Esimeriksi Suomen evankelisluterilainen kirkon elinehto on se, että ilmoitusta ei demokratisoida edes nyt kun 2000-luvulla immanenssin taso on kohtaamassa transsendentin tai kuten Karl Marx on asian ilmaissut: tilanteessa, jossa ”porvaristo riisui pyhyyden hohteen kaikilta tähän asti kunnianarvoisilta ja pelonsekaisen hurskauden ympäröimiltä toimituksilta”.

Sen sijaan jos Jumala ja uskonto ymmärretään immanenttina, ei ilmoitus ja demokraattisuus ole ristiriidassa keskenään. Kristikunnan historia tuntee tällaisia liikkeitä. Yksi mielenkiintoisimmista näistä oli 1600-luvulla Englannin sisällissodan aikana vaikuttanut kristillistä kommunismia edustaneet diggersit, jotka unelmoivat maaseudun yksinkertaisesta elämästä ilman aatelistoa ja papistoa, joka tulkitsisi heidän puolestaan Raamattua ja hoitaisi suhteita yläkertaan ja kuin vastapalvelukseksi määräilisivät heitä.

Tunnetusti diggerseille kävi huonosti, vaikka he olivat sisällissodassa voittajien, eli Oliver Cromwellin johtamien puritaanien, puolella. He olivat anarkistisuudessaan vaarallisia nousevalle porvaristolle ja valtaa pitävien kirkolle radikaaleine ajatuksineen. (Viimeisessä Politiikka-lehdessä on muuten erinomainen Mikko Jakosen kirjoittama artikkeli, joka käsittelee Thomas Hobbesin ehdottamaa ”yliopistouudistusta” uskonnollisen moninaisuuden ja demokratian kitkemiseksi. Se kun johtaa Hobbesin mukaan niin uskonnolliseen kuin maanpäälliseen anarkiaan.)

Liikkeen hajottua osa diggerseistä liittyi uskonnolliseen liikkeeseen, joka sittemmin on tullut tunnetuksi Ystävien uskonnollisena seurana eli tuttavallisemmin kveekareina. Uskonnollisen vainon jatkuessa Englannissa, he lähtivät meren yli ja olivat perustamassa Pennsylvanian osavaltiota, josta löysivät viimein turvapaikan. Kveekareille – toisin kuin Ruokaselle – demokratia ja henkilökohtainen usko eivät näyttäisi olevan ristiriidassa keskenään: jokainen voi kokea Jumalan läsnäolon ilman välikäsiä tai sakramentteja. Jumalanpalveluksen sijaan kveekarit kokoontuvat eräänlaisiin raamattupiireihin, joissa jokaisella on yhtäläinen puheoikeus eikä kenenkään tulkintaa Raamatusta tai kokemusta Jumalasta aseteta toisen edelle.

Demokraattisuudesta johtuen kveekareille sellaiset enemmän tai vähemmän ajankohtaiset kysymykset kuin feminismi tai homoseksuaalisuus eivät ole olleet yhtä ongelmallisia kuin esimeriksi luterilaiselle kirkolle. Itse asiassa kveekarit ovat olleet merkittäviä tekijöitä yhdysvaltaisessa naisasialiikkeessä, homojen ja lesbojen oikeuksia ajavissa liikkeessä, rasismin vastaisessa liikkeessä ja ennen kaikkea rauhanliikkeessä. Kveekareille ominaista on pasifismi ja kieltäytyminen valan vannomisesta.

Yritän siis sanoa: vaikka kapitalismi tuhoaa kaiken pyhänä pidetyn, ei se tarkoita ihmisten uskonnollisuuden tai edes kristinuskon loppua sinänsä, vaan transsendentin horisontin katoaminen on ongelma vain ja ainoastaan autoritaariselle ja hierarkkiselle kirkkojärjestykselle.

Toisaalta historiankulku ei ole lineaarinen. On sosiaalipsykologisesti ymmärrettävää, että varsinkin maailman muuttuessa nopeasti ympärillä monet ihmiset tuntevat olonsa turvalliseksi vain sellaisessa uskonnollisessa yhteisössä, jossa heidän puolestaan tulkitaan ilmoitusta ja sanotaan mitä pitää tehdä tämänpuoleisessa että ansaitsisi pelastuksen, eikä tarvitse ajatella itse oikeaa ja väärää, olla eettinen subjekti. Niin ikään eivät narsismiin taipuvaiset uskonnolliset johtajat halua vapaaehtoisesti luopua vallastaan. Tästä syystä en usko, että kveekareihin (tai johonkin vastaavaan uskonnolliseen liikkeeseen) tulee ryntäystä, vaikka se sopii yhteen nykykapitalismin ja kontrolliyhteiskunnan demokraattisuuden kanssa korostaen ihmisten minätekniikkojen moneutta kuin nenä päähän.