Rakas päiväkirja, 2000-luvun alussa useamman kuin kerran jäin kuin vahingossa katsomaan Yle TV1:n sunnuntai-iltaisin lähettämiä taide-elokuvia. Muistan edelleen niiden tapahtumat vähintään yhtä hyvin kuin Rambo 4:n juonenkäänteet. Nyt näiden taide-elokuvien lähetysaika ja -kanava ovat torstai ja Yle Teema. Viime viikolla erehdyin pitkästä aikaa katsomaan yhtä tällaista elokuvaa, jäin koukkuun ja se nousu välittömästi yhdeksi suosikkielokuvakseni Mika Kaurismäen ohjaaman, alkoholisoituvasta Bosporinsalmen sumuihin katoavasta basistista kertovan, Zombie ja kummitusjuna nimisen elokuvan rinnalle. Siihen, miksi kyseinen elokuva niin sanotusti kolahti, lienee kolme syytä, vaikka se pohjimmiltaan on kuin Sofokleen näytelmien kierrätystä: moneen kertaan koluttua ajatusta oidipaalisuudesta käsitellen äidin ja pojan ongelmallista suhdetta.

Ensinnäkin kyseinen elokuva sisälsi monia tuttuja paikkoja tuoden mieleen tekemäni kaksiviikkoisenmatkan Kanadaan. Tein sen itse asiassa samoihin aikoihin kuin kyseinen elokuva on kuvattu. Lensin kuunneltuani viimeisen Gösta Sundqvistin suoran Koe-eläinpuisto -lähetyksen (vuonna 2003 Göstan ohjelman nimi muuttui Teinitaloksi, se lyheni tunnilla ja siirtyi YleQ:n puolelle kunnes syksyllä Gösta kuoli) jälkeen vuonna 2002 Helsingistä Lontoon kautta Torontoon, jossa tapasin kaksi vaihdossa olevaa opiskelijatoveria. Vuokrasimme auton ja kiersimme ympäri Ontariota ja Quebeciä seuraavan viikon ajan. Uudenvuoden vietimme Montrealisssa, jossa nähtävästi kyseisen elokuvan kohtauksista moni oli kuvattu Quebec-cityn lisäksi. Sen lisäksi, että olen haaveillut matkustavani amtrakilla Yhdysvaltojen läpi, olen unelmoinut vielä joku kevät palaavani Mount Royalille.

Toiseksi – niin naiivilta kuin se kuulostaakin ja onkin – elokuvan päähenkilöön oli allekirjoittaneen helppo samaistua. Hän kirjoitti väitöskirjaa tieteensosiologiasta väittäen narsismin olevan avaruuslentoja ja -tutkimusta eteenpäin vievä voima. Oma väitöskirjani käsikirjoitus ei ole vielä tullut hylätyksi (koska en ole jättänyt sitä esitarkastukseen) ja aihekin on hieman erilainen (vaikka seuraan populaaria tähtitiedettä käyden aina lukemassa kirjaston lukusalissa uusimman Tähdet ja avaruus -lehden). Niin ikään elokuvan keskeisenä teemana oli päähenkilön pyrkimys äidin kuoleman jälkeen rakentaa suhde veljeensä uudelleen. Hänen veljensä eli porvarillisessa parisuhteessa pikkuvirkamiehenä kun taas päähenkilö edusti epäonnistunutta sisäänpäin kääntynyttä köyhää tutkijaa.

Kolmanneksi, vaikka elokuvan teemat eivät mitään erikoisia olleet tai olivat lähinnä vanhan kierrätystä, oli se äärimmäisen huolellisesti tehty: se ei sisältänyt ylimääräistä, eikä siitä ei puuttunut mitään, ajatelkaamme elokuvan käsikirjoitusta, näyttelijätyötä, lavastusta tai kuvausta. Robert Lepage ei ole turhaan Quebecin arvostetuin teatterityöläinen. Hän näyttelee elokuvassa pääosaa ja sivuosaa (päähenkilön veljeä), käsikirjoitti elokuvan ja kaiken lisäksi ohjasi sen.

Elokuvan nimi La face cachée de la lune nimi samoin kuin koko elokuva tulee ymmärrettäväksi kuin tarkastelemme sitä psykoanalyyttisesti, aikuisen miehen vaikeudella siirtyä imaginaarisesta järjestyksestä symboliseen järjestykseen tai kuten Élisabeth Badinter on asian ilmaissut teoksessa XY, de l’identité masculine (suom. Mikä on mies? Vastapaino, 1993): miehen tärkein tehtävä on erottautua äidistä. Elokuvan päähenkilö kun pyrkii selittämään ensin ihmisten (vai pitäisikö sanoa miesten) kiinnostusta avaruuslentoja ja -tutkimusta kohtaan sillä, että ihminen haluaa peilejä itselleen. Tämä siis viittaa imaginaariseen vaiheessa, jossa lapsi identifioituu äitinsä ruumiiseen kuvitellen olevansa yhtä sen kanssa tai sen peilikuva. Vasta kun elokuvan loppupuolella päähenkilön aikaisemmin kuolleen äidin kultakala löytyy jäätyneenä ja hänelle vihjataan, että narsismin lisäksi avaruustutkimusta ja -lentoja ajaa ihmisen halu tuntea itsensä, päähenkilö kykenee ottamaan askeleen symboliseen järjestelmään, luomaan eettisen suhteen Toiseen itsenäisenä subjektina, laskeutumaan kuun tuolle puolen. Hän jättää hyvästit kuolleelle äidilleen ja saanee myös väitöskirjansa läpi avautuessaan solmuun.

Toisaalta tämä kaikki tulee ymmärrettäväksi jo elokuvan alkukohtauksessa, jossa kuulaskeutuja jättää emoaluksen.

Mainokset