Rakas päiväkirja, kolme kuukautta siihen kun väitöskirjan viimeistelyyn saamani apuraha lakkaa juoksemasta; väitöskirjan käsikirjoituksen pitäisi olla valmis ja jätän sen esitarkastukseen. Eilen kirjoitin vielä yhden hakemuksen: haen Tampereen kaupungin tiederahastosta apurahaa väitöskirjan painatuskustannuksiin. Karonkan joutuu sentään maksamaan itse. Voisin viedä vastaväittelijä Big Macille lähimpään mäkkäriin, niin elämä tulisi halvaksi. Olen hiljalleen kääntämässä katseeni siihen, mitä teen väiteltyäni yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Jos ja kun väitöskirjani menee läpi ensimmäisellä yrittämällä, ennätän varsin mainiosti Suomen akatemian lokakuun hakuihin. Tosin silloinkin, jos lottovoitto osuu kohdalleni ja saisin akatemian kolmivuotisen tutkijatohtorin rahoituksen – käytännössä parasta mitä vastaväitellyt tutkija voi saada – , palkka alkaisi juoksemaan vasta vuoden 2012 syyskuussa. Täytyy yrittää löytää kaikennäköisiä vaihtoehtoisia rahoituskanavia tutkimuksilleni seuraavan puolentoista vuoden aikana.

Viime vuosina Suomen yliopistoihin on pyritty luomaan neliportainen niin sanottu urapolku (engl. tenature track). Ensimmäisellä askeleella ovat väitöskirjaa tekevät nuoremmat tutkijat, toisella vastaväitelleet tutkijat (esim. edellä mainitut Suomen akatemian tutkijatohtorit), kolmannella vanhemmat tutkijat ja vakituinen opetushenkilökunta (akatemiatutkijat, yliassistentit, yliopistolehtorit jne.) ja neljännellä portaalla sitten professorit ja tutkijaprofessorit. Urapolku on kuitenkin kapea ja täynnä mutkia ja esteitä jo senkin takia, että vakanssien määrä supistuu ylöspäin kiivetessä: vain harvoista ja valituista tulee lopulta professoreja ja akateemisella urapolulla on koko ajan vaarana kompastua ja ajautua tenutrackille.

Tälläkin hetkellä tekisi mieli lähteä Suomen vanhimpana englantilaistyyppisenä pubina itseään kutsuvaan Salhojankadun pubiin juomaan jälleen tuoppi täyteläistä Liberty alea (olen jäänyt sen voimakkaaseen makuun koukkuun), vaikka pitäisi viimeistellä kolmiosaisen väitöskirjani toisen osan viimeistä lukua jotta en jäisi asettamastani aikataulusta viikkoa enemmän jälkeen. Joulukuun alussa kun suunnitelmani oli jo siirtyä väitöskirjani kolmannen osan hiomiseen.

Maanantaina sain kunnian alustaa Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitoksen viimeisessä tutkijaseminaarissa. Ensi vuoden alussa politiikan tutkimuksen laitosta ei enää ole: tiedekunnat ja laitokset lakkautetaan ja niiden sijaan perustetaan tieteenalayksiköitä, joiden sisällä on sitten erilaisia tutkinto-ohjelmia. Valtio-opin ja kansainvälisen politiikan tutkimuksen koulutusohjelmat sijoitetaan sosiaalitieteiden tieteenalayksikön sijasta johtamistieteiden tieteenalayksikköön. Omalta kannaltani tällainen ratkaisu ei ole mikään katastrofi (sikäli kun tulevaisuudessa edes asun Tampereella), vaikka mieluummin olisin nähnyt omat tutkimukseni osana sosiaalitieteitä. Nimittäin jos ja kun post-doc -vaiheessa eli väittelyn jälkeisessä tutkimuksissani keskityn miesten ja maskuliinisuuksien tutkimukseen Suomen poliittisessa järjestelmässä, on Suomessa kyseinen tutkimus keskittynyt nimenomaan johtamistieteiden alaisuuteen: Suomen merkittävin miestutkija Jeff Hearn on vaikuttanut Hankenin johtamis- ja organisaatiotutkimuksen laitoksella ja hänen on onnistunut kasvattamaan sinne jo jonkinlaista uutta tutkijasukupolvea.

Tutkijaseminaarissa maanantaina alustin oikeistoradikalismista. Sain tukea sille, että kyseistä aihetta kannattaa tutkia enemmänkin – tosin oikeistoradikalismia parempi käsite olisi kuulemma ”kansallismielinen oikeisto” – ja saattaa olla, että jätettyäni väitöskirjan esitarkastukseen maaliskuun alussa kirjoitan vihdoin ja viimein julkaistavaksi lupaamani artikkelin otsikolla ”Propellipäitä ja roturealisteja” ja sen jälkeen alan kirjoittamaan Suomen akatemialle tutkimussuunnitelmaan, jossa käsittelen miehiä ja maskuliinisuuksia Suomen poliittisessa järjestelmässä mitä erilaisimmista näkökulmista. Esimerkiksi Perussuomalaisten Jussi Halla-ahon naisvihamielisten kirjoitusten ja raiskausfantasioiden (joilla hän pyrkii samaan miehet äänestämään itseään), kontrastina toimisi erinomaisesti, niin ikään kansanedustajaksi tyrkyllä olevan, Vasemmistoliiton Anna Kontulan – voisiko sanoa – miesrakkaudellinen johtajuus.

Kontulan pamfletti Näkymätön kylä kun ei ole ainoastaan Kontulan keino politisoida harmaa talous ja työ sekä 2000-luvun siirtolaisuus, vaan sitä voidaan lukea pyrkimyksenä luoda ruhtinaan ja työväenluokkalaisten miesten välinen liittosuhde. Kontula pyrkii osoittamalla työläisromantiikan hengessä kuinka hän ymmärtää työväenluokkalaisten miesten elämän iloja ja suruja.

Parakin miesten välillä syntyy ystävyyssuhteita, jotka osaltaan helpottavat ikävää. Siksi jotkut kutsuvat parakkitovereita perheekseen. Tunnelmaa pidetään yllä jatkuvalla kujeilulla ja leikinlaskulla, josta minäkin saan osani – ihovoidetta ovenkahvassa, piilotettu kahvikuppi, pyyhkeen pihistäminen kesken suihkun ja niin edelleen. […] Ikävä on kuitenkin tiivistynyt parakin seiniin, se on kuitenkin läsnä koko ajan kun tehdään askareita tai nauretaan vodkaringissä. Miehet tietävät menettävänsä kallisarvoista aikaa: juuri nyt lapset tarvitsevat isäänsä, juuri nyt pitäisi olla läsnä, tukea, ohjata ja rakentaa elinikäistä ihmissuhdetta. (Kontula 2010, 98-99.)

Politiikan tutkijalle mielenkiintoiseksi Kontulan vallankäytön tekee kuitenkin se, että hän pyrkii aktiivisesti samanaikaisesti kääntämään sukupuolensa eduksi kuitenkaan vähättelemättä sen merkitystä, mikä on ollut ainakin aikaisemmin liian tyypillistä naispoliitikoille. Sukupuolellaan Kontula samanaikaisesti etäännyttää itsensä ja ylevöittää itsensä puhuessaan työväenluokkaisista miehistä ja miehille. Hän on sisäitänyt sen, että vasemmistolaisen poliitikon ollakseen uskottava pitää samanaikaisesti esittää olevansa samalla tasolla ”duunarien” kanssa, mutta kuitenkin osoittaa jollain tavalla johtajuutta ja olevansa pätevämpi kuin toiset ajamaan kansanedustajana työväenasiaa, jotta häntä yleensäkin kannattaisi äänestää.

Kontula sai viime lokakuussa Suomen akatemian tutkijatohtorin rahoituksen tutkimuksilleen kaksi vuotta sen jälkeen kun hän puolestaan väitteli yhteiskuntatieteiden tohtoriksi. Nyt Kontula askeltelee tukevasti urapolulla (toisin kuin esimeriksi edellä mainittu Halla-aho, jonka julkaisuluettelo on ohut kohta 40-vuotiaalle ammattitutkijalle) sortumatta tenutrackille, vaikka ei tulisikaan valituksi kansanedustaksi ensi kevään eduskuntavaaleissa.

Advertisements