Rakas päiväkirja, kävin viikonloppuna Budapestissa. Kun pitää kiirettä, kolmessa vuorokaudessa ennättää kierrellä niin Pestin kaduilla kuin kiivetä Budan lintsille, matkustaa paikallisjunalla Óbudaan katsomaan roomalaisen Pannonian pääkaupungin raunioita sekä tietenkin kylpylöidä. Niin ikään gulassikeittoa ja paikallisia makkaroita tuli nautittua kylmän oluen ja maalaisleivän kanssa. Matkaseuraan kuului niin sosiaalipolitiikan kuin valtio-opin opiskelija. Itse asiassa viimeksi mainittu on vaihdossa Budapestin yliopistossa. Niinpä lilluessamme lämpimässä mineraalivedessä keskustelu kuin itsestään kääntyi siihen, mistä kannattaisi kirjoittaa maisterinopintojen lopputyö eli niin sanottu pro gradu -tutkielma. Ehdotinkin sosiaalipolitiikan opiskelijalle, että hän hyödyntäisi erikoisosaamistaan ja tekisi gradunsa skinheadeistä. Hän kun harrastaa skinheadeilyä vasemmistolaisen poliittisen aktivismin lisäksi.

Tunnetusti skinhead-kulttuuri syntyi 1960-luvun lopulla Englannissa osana vasemmistolaista työväenluokkalaista nuorisokulttuuria. Siihen kuului ja kuuluu edelleen mm. tietynlainen pukeutuminen (maihinnousukengät, käärityt lahkeet, ruutukauluspaidat, henkselit) ja reggaemusiikin kuuntelu (mieluiten vinyylisingleiltä). 1980-luvulle tultaessa punkmusiikki alkoi vaikuttamaan skinhead-kulttuuriin. Samoihin aikoihin skinhead-kulttuurin sanotaan jakautuneen rasistiseen ja ei-rasistiseen suuntaukseen. Edellä mainitut eivät kuunnelleet niinkään jamaicapoppia, vaan ovat tulleet tunnetuiksi rasistisia iskulauseista sisältävästä white power -musiikista; he pukeutuvat farkkujen ja ruutukauluspaidan sijasta metrohousuihin ja pilottitakkiin. Kuitenkin myös – toisin kuin iltapäivälehtien otsikoista voisi päätellä – perinteinen skinhead-kulttuuri voi edelleen hyvin, myös Suomessa. Se vain ei ole poliittisesti aktiivinen, hyvässä tai pahassa.

Toisaalta tällainen jaottelu on jokseenkin epäselvä. Esimeriksi molemman skinhead-kulttuurin suuntauksen jäsenillä on tapa joutua snägärijonossa ongelmiin; kummatkin korostavat aggressiivista työväenluokkalaista maskuliinisuutta. Niin ikään molemmat suuntaukset suosivat osittain samoja vaatemerkkejä (esim. lonsdale) ja symboleita. Monesti skinhead-kulttuurien edustajia ei voi erottaa toisistaan (ainakaan ennen kuin he avaavat suunsa) muusta kuin siitä, että rasistisilla skinheadeillä on harvemmin pulisonkeja. Ne kun ovat niin kuusikymmentälukua tai ainakin seitsemänkymmentälukua.

Power metal -musiikkia soittavan Thunderstone yhtyeen basistinakin tunnettu Titus Hjelm kirjoitti viiden vuoden takaisessa väitöskirjassaan siitä, kuinka media ja helluntaisaarnaajat itse loivat performatiivisella aktilla ilmiön nimeltä saatanapalvonta. Kertomus meni jotenkin niin – siitä on jo useampi vuosi kun luin Hjelmin väitöskirjan, yritän nyt ulkomuistista heittää jotain – , että 1980-luvun lopulla Suomessa helluntaisaarnaajat alkoivat levittää yhdysvaltalaisilta kollegoiltaan kuulemaansa sanaa saatanapalvojien maailmanlaajuisesta maanalaisesta verkostosta. Julkisuuteen ilmestyivät pari saatananpalvonnan asiantuntijaa, mm. nuorisoevankelista Riku Rinne, sekä saatanapalvojien uhri ja entinen saatananpalvoja. Lehdistö otti näiden kertomukset tosissaan vaivautumatta tarkistaa näiden henkilöiden taustoja: jostain kumman syystä he kaikki olivat helluntailaisia.

Viimein tämä median luoma hysteria levisi myös helluntailiikkeen ulkopuolelle. Eräänä iltana muutamat teinarit päättivät pussikaljottelun ohessa alkaa kaatamaan hautakiviä ja piirtelemään pentagrammeja koska olivat kuulleet mahdollisesti koulussa käyneeltä ja saatananpalvojista kertoneelta Rinteeltä, että saatananpalvojien kuuluu kaataa hautakiviä ja kyseiset teinarit päättivät tuona iltana haluta olla aikuistenoikeita saatananpalvojia. Seuraavana päivänä aiheesta oli entistä suuremmat otsikot ja niiden innoittamana hautakivien kaatelusta tuli 1990-luvulla nuorison suosikkiharrastus. Niin ikään paria murhaa on myös väitetty motivoineen saatananpalvonnan, mutta mitään juridisia perusteita tällaisille väitteille ei ole löytynyt kuin helluntailaisten tarinoissa.

Skinhead-liikettä voisi tutkia samanlaisella kysymyksenasettelulla kuin Hjelm teki. Tietenkään skinheadeily ei ole mikään helluntailaisten performatiivisesti tuottama ilmiö, vaan aivan oikeiden työväenluokkalaisten miesten omaehtoisesti luoma alakulttuuri, joka oli reaktio porvaristoa vastaan ja työväenluokan yhtenäisyyden puolesta 1960-luvun Englannissa pääoman ja työvoiman taistellessa ihmiskunnan tulevaisuudesta. Sen sijaan voisi kysyä, että kuinka paljon median luoma kuva skinheadeistä automaattisesti rasisteina on ollut syynä siihen, että niin moni yhteisöllisyyttä etsivä työväenluokkalainen nuori mies ajautuu rasistisen skinhead-liikkeen pariin? Hän kun ei ole edes kuullut, että on mahdollista skinheadeillä ja toteuttaa työväenluokkalaista – jopa aggressiivista – maskuliinisuutta ilman rasistista ideologiaa (vaikkapa riehumalla futisottelussa yhdessä Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäen kanssa katsomossa).

Tällaisen tutkimuksen kirjoittaminen – varsinkin jos sen saisi vielä julkaistua jonkin semitunnetun kustantamon kautta – olisi ensinnäkin an sich poliittinen teko (aivan samalla tavoin kuin Nicolò Machiavellin Ruhtinas oli ensisijaisesti poliittinen teko ja vasta toissijaisesti vallankäytön oppikirja). Toiseksi tällainen tutkimus toimisi sosiaalipolitiikan itsekritiikkinä. Se herättää kysymyksen siitä, missä määrin sosiaalipolitiikka on ollut tuottamassa niitä ongelmia, joita se pyrkii ratkaisemaan. Kenen etua sosiaalipolitiikka ajaa? Miksi työväenluokkalaiset nuoret miehet nähdään automaattisesti yhteiskunnallisena ongelmana? Onko itse asiassa niin, että pyrkimällä kontrolloimaan työväenluokkalaisia nuoria miehiä sosiaalipolitiikalla – päättämällä heidän puolestaan, mitä heidän olisi tehtävä elämällään – ollaan heidät karkotettu työväenliikkeen yhtenäisyyden piiristä ja kuin porvareiden puolesta mahdollistettu ainoana uskottavana poliittisen toiminnan muotona heille liittymisen rasistiseen skinhead-liikeeseen, joka on suuntautunut itsetuhoisesti monietnisen työväenliikkeen yhtenäisyyttä vastaan pitäen sen vastaisuudessakin oikeudettomana?