Rakas päiväkirja, kävellessäni loskassa hiostava talvitakki päällä SAK:n päärakennuksen ohi ja Hakaniemen torin avautuessani silmieni eteen matkalla hakiessa lounasseuraa Vasemmistonuorten toimistolta vietettyäni aamupäivän Naistutkimuspäivillä, ymmärsin Judith Butlerin hylänneen varhaisemman tulkintansa Simone de Beauvoirista ja fenomenologian mahdollisuuksista teoksessa Gender Trouble, ei niinkään siksi, että se olisi heijastanut porvarillista ideologiaa vaan Butler huomasi 1980-luvun lopulla siirtymän kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan seuraten Michel Foucault’n kymmenen vuotta aikaisemmin tekemää havaintoa kun hän ymmärsi modernin subjektiviteetin rajallisuuden hakien vaihtoehtoa antiikin kreikkalaisten ja roomalaisten minätekniikoita käsittelevistä teksteistä. Miten muuten selittäisit sen, että Butler niin sanotusti räjäytti pankin: hänen onnistui kyseisellä teoksellaan sekä kokoamaan feministisen teorian että antamaan sille kokonaan uuden suunnan ja samalla käytännössä perustamaan uuden oppiaineen: queer-tutkimuksen?

Aikaisemmin olin lähtenyt siitä, että Butler oli yksinkertaisesti seurannut Louis Althusserin luokittelua antaessaan ymmärtää, ei ainoastaan perinteisemmän fenomenologian, vaan myös Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologioineen kuuluneen samaan Sigmund Freudin ja Karl Marxin löytöjä edeltäneeseen ”pikkuporvarilliseen idealistiseen positioon” kuin Jean-Paul Sartre, jonka filosofia perustui yksilön ja yhteiskunnan dualismille: sen keskiössä kun on ihminen eivätkä ne historiallisen olosuhteet ja luokkataistelu, jotka muodostavat subjektin. Myös fenomenologinen filosofia sisältää ajatuksen transsendentaalista subjektista siitä huolimata, että se on kiinnostunut ennen kaikkea elämismaalimasta ja (ruumiillisesta) kokemuksesta. Butlerin performatiivisen sukupuoli- ja politiikkakäsityksen sekä althusserilaisen antihumanismin taustalla on taasen spinozalainsuus: politiikan lähtökohtana ei ole subjekti, vaan substanssi, jota subjekti (modus) halullaan (conatus) ilmaisee ja erottuu antaen sille muodon ja identiteetin ajassa ja paikassa.

Kävellessäni ymmärsin siis, että Butlerin on marxilaisempi kuin ole uskaltanut aikaisemmin edes ajatella: hänen näkemystensä muutos 1980-luvun lopulla heijastaa Michel Hardtin ja Antonio Negrin havaintoa immanenssin vallankumouksellisen tason ja demokraattisen poliittisen järjestelmän horisontin yhteneväisyydestä kontrolliyhteiskunnassa. Butler ymmärsi, että kontrolliyhteiskunnassa erottelu sisä- ja ulkopuolisen välillä on käynyt mahdottomaksi. Biovalta on edennyt niin pitkälle, että edes ”biologiset tosiasiat” eivät ole enää vallan ulkopuolella, vaan bioteknologia mahdollistaa jo lähes täydellisen ruumiin muokkaamisen ja haltuunoton. Aivoja ja istukkaa ei pystytä käsittääkseni kantasoluista kasvattamaan, mutta monia muita elimiä kylläkin. Sukupuolen korjausleikkaukset eivät enää ole temppu eikä mikään. Kontrolliyhteiskunnassa kapitalismin täytyy tuottaa sukupuolista ja seksuaalista moneutta uusintaakseen tuotantosuhteita ja laajentaakseen markkinoita. Keskeinen väitteeni on siis se, että Butler ei väitä sukupuolen olevan universaalisti performatiivinen, vaan se on sitä kontrolliyhteiskunnassa, jossa ”kaikkien sosiaalisten voimien yhä vahvempi vuorovaikutus, johon kapitalismi on kautta koko kehityksensä pyrkinyt, on nyt täydellisesti toteutunut” (Hardt & Negri 2005, 40).

Tunnetusti politiikka ei Butlerilla mahdollistu jonain vallan ulkopuolisena, vaan se on pyrkimyksenä käyttää vallan ei-intentionaalisten sivutuotteita autonomisen tilan luomiseen edes hetkellisesti. Sen sijaan sukupuolieroa korostavissa teorioissa vastarinta edelleen sijoittuu enemmän tai vähemmän oletukselle vallan ulkopuolisesta, transsendentaalista, subjektista. Butlerille fenomenologia ei siis sittenkään ole niinkään porvarillista ideologiaa, vaan hän hylkäsi sen yksinkertaisesti siitä syystä, että se oli kykenemätön käsitteellistämään muutosta kapitalistisissa tuotantosuhteissa.

Samasta syystä herätyskristilliset piirit ja George W. Bushin hallinto suhtautumalla kriittisesti niin kantasolututkimukseen kuin kloonaukseen näyttäytyvät ja näyttäytyivät hyvin antikapitalistisina kun eivät ymmärrä kapitalismin ja biovallan kohtalonyhteyttä. Hardt ja Negri ovatkin väittäneet meidän hiljalleen olevan itse asiassa siirtymässä kontrolliyhteiskunnan myötä kommunismiin: niin kapitalismi kuin porvarillinen subjekti tarvitsee oletuksen transsendenssista (olkoon kyse sitten valloittamattomasta mantereesta, kilpailevasta poliittisesta järjestelmästä, ontologisesta sukupuolierosta tai tuonpuoleisesta Jumalasta, jota kautta voi peilata itseään) ja kontrolliyhteiskunnassa sitä ei enää ole. Mielenkiintoista on myös se, että vasemmiston uusivanha muotifilosofi Slavoj Žižek on arvostellut tätä näkemystä ja hän kuuluukin niihin, joidenkin mielestä parasta vastarintaa on luoda uusi transsendentaalinen apparaatti. Siksi hänen poliittinen ajattelunsa perustuukin lacanilaisen reaalisen käsitteen ympärille. Reaalinen on jotain mitä ei voi symbolisoida, vaan se pysyy aina tuonpuoleisena, tiedostamattomana. Toisin sanoen, niin vasemmistossa kuin oikeistossa on useita kilpailevia näkemyksiä miten politiikka mahdollistuu kontrolliyhteiskunnassa ja ollaan hämillään kapitalismin nihilistisyyden edessä (siis siitä, että kapitalismi näyttää sisältävän tendenssejä, jotka tuhoavat sen omaa perustaa ja joita vastustamalla vahvistetaan sitä, mitä yritetään vastustaa).

Vasemmistonuorten toimistolta ei löytynyt pääsihteeri Riikka Taavettia (jonka olin siis toivonut tapaavani). Hän oli nimittäin ollut niin ikään Naistutkimuspäivillä, mutta en ollut huomannut häntä (koska allekirjoittaneella on oikeasti huono näkö ja silloin kun mietin yllä mainitunkaltaisia kysymyksiä, niin en tee kovin paljon havaintoja ympäristöstäni), vaikka hän oli yrittänyt huiskuttaa tullakseen havaituksi. Sen sijaan kävin Vasemmistonuorten puheenjohtaja Dan Koivulaakson kanssa Raikussa lounaalla. Voin suositella kyseistä mestaa. Se on oikea kansanlounaskahvila vastapäätä Hakaniemen kauppahallia ja ruoka on erinomaista (kuten yleensä vastaavissa paikoissa). Koivulaakso esitti myös näkemyksen, jonka olen melkein valmis allekirjoittamaan: Markku Uuspaavalniemen loikkauksen takana Keskustasta Perussuomalaisiin on Timo Soini, joka haluaa syrjäyttää Jussi Halla-ahon Perussuomalaisten ykkösehdokkaana Helsingistä, jopa estää hänen läpimenonsa.

Mainokset