Rakas päiväkirja, lupasin viime viikolla jatkaa Thomas Hobbesin ja Baruch Spinozan valtio-opillisen ajattelun erottelua samalla vielä kerran problematisoiden poliittisen oikeiston harjoittamaa monikulttuurisuuspolitiikkaa. Asiasta enemmän kiinnostuneet voivat lukea aiheesta lisää jos ja kun ensi vuonna pääsen väittelemään ja väitöskirjani saa painatusluvan. Tosin Hobbesin ja Spinozan vertailu tai poliittisen oikeiston harjoittama monikulttuurisuus politiikka ei ole sen keskeisin substanssi, mutta sivuan näitäkin kysymyksiä esitellessäni Spinozan filosofian vaikutusta poststrukturalistiseen feministiseen politiikan teoriaan.

Spinozan valtio-opin voi kiteyttää yksinkertaiseen lauseeseen, joka vapaasti käännettynä menee kutakuinkin seuraavalla tavalla: ”Jokaisella yksilöllä on suvereeni oikeus tehdä kaikki mihin hän kykenee, toisin sanoen yksilön oikeus on yhtä suuri kuin hänen valtansa / voimansa”. Edellä mainittu lause yhdistää myös Spinozan valtio-opin osaksi niin tietoteoriaa (yksilöllä täytyy olla adekvaattia tietoa voimastaan / vallastaan), ontologiaa (tieto vallasta / voimasta määrittelee hänen olemassaoloaan) kuin etiikkaakin (tieto vallasta /voimasta luo hänestä eettisen subjektin). Suvereeni yksilö voidaan ymmärtää niin ihmisenä kuin valtiona.

Thomas Hobbes puolestaan esitti ratkaisuksi ihmisen täydellistä alistamista valtiolle. Perusteluna tälle oli se, että luonnontilassa vallitsee kaikkien sota kaikkia vastaan; ihmisen elämä on ”yksinäinen, köyhä, ruokoton, eläimellinen ja lyhyt”, luonnontilassa vallitsee anarkia ja siksi ihmisten on luovuttava itsemääräämisoikeutensa yhteiskuntasopimuksessa valtiolle, joka on vapaa passioista ja inhimillisistä heikkouksista. Hobbes oli tunnetusti autoritaarisen monarkismin kannattaja, mutta siitä huolimatta – tai ehkä juuri sen takia – hän on yksi liberalismin isistä. Hobbesin pessimistinen ihmiskuva tulee ymmärrettäväksi kun tarkastellemme missä historiallisessa tilanteessa hän kirjoitta pääteoksensa: keskellä Englannin sisällissotaa.

Sen sijaan Spinozan mukaan yksilön täydellinen alamaisuus ei ole edes mahdollinen. Teologispoliittisessa traktaatissa hän käyttää niin luonnontilan kuin yhteiskuntasopimuksen käsitettä, mutta hän hylkäsi ajatuksen, että yksilö kykenisi halutessaan luopumaan itsesuojeluvaistostaan valtion hyväksi. Siten se ei olisi myöskään eettisesti oikein: yksilö ylittäisi todellisen voimansa / valtansa. Ihmisellä ei ole vapaata tahtoa kartesiolaisessa mielessä, vaan hän on aina osa luontoa.

Niin ikään Spinozan käsitys luonnontilasta on positiivisempi kuin Hobbesilla: ihminen kykenee olemaan iloinen luonnontilassa. Mutta anarkisti Spinoza ei ollut: valtion perustaminen yhteiskuntasopimuksella on järkevää kunhan se järjestetään oikein eli demokraattisesti, mikä on hallitusmuodoista kaikista lähimpänä luonnontilaa. Tällöin ihmiset kykenevät toteuttamaan itsesuojeluvaistoaan, mutta myös nauttimaan yhteisöelämän parhaista puolista kokoontumalla yhteen. Demokratian käsitteellä Spinoza ylittää luonnontilan ja yhteiskuntasopimuksen vastakkainasettelun. Spinozan valtio-opillisessa ajattelussa allekirjoittanut kiehtookin eniten sen antinormatiivisuus. Niccolò Machiavelli on hänen välitön edeltäjänsä samoin kuin Friedrich Nietzsche on Spinozan välitön seuraaja.

Teologispoliittisessa traktaatissa yksi keskeisimpiä kysymyksiä Spinozalla on se, kuinka kansalaisille voidaan taata mahdollisimman suuri vapaus ilman, että se heikentäisi valtiota; kuinka valtion pitäisi samalla kannustaa ihmisiä tuomaan esille mielipiteittensä kirjon, moniarvoisen yhteiskunnan, mutta samalla ehkäistä vallankumouksellista toimintaa. Kyseisessä teoksessa Spinoza asettuu tukemaan täydellistä sananvapautta tuomiten kansankiihotuksen. Vapaat kansalaiset kun ovat valtiolle paljon hyödyllisempiä kuin orjat. Vapaus ei kuitenkaan tarkoita ainoastaan ulkoista vapautta, vaan vapautta omista passioista (kuten vaikkapa rasismista, homofobiasta ja misogyniasta käyttääksemme ajankohtaisia esimerkkejä).

Spinozalle demokratia ei ole sitä, että kerran neljässä vuodessa käy raapustamassa pahvilappuun jonkin numeron tai kirjoittamassa: ”Aku Ankka”. Demokratia on pelon politiikan vastakohta: oikeasti demokraattisessa yhteiskunnassa kukaan ei kuuntele kansankiihottajia (jotka esimerkiksi pelottelevat maahanmuuttajien tai vääräuskoisten invaasiolla). Spinozalaisittain tarkasteltuna niin sanottu maahanmuuttokriittisyys onkin poliittisen oikeiston tietoisesti harjoitetun monikulttuurisuuspolitiikan tulosta: poliittinen oikeisto kiihottaa kansanjoukkoja toisiaan vastaan peittääkseen yhteiskunnan ja tuotantosuhteiden epädemokraattisuuden eli sen, että eurooppalainen valtio-opillinen ajattelu perustuu yhä hobbesilaiselle monarkismille.

Toimittaja Jussi Förbom teoksessaan Hallan vaara tuo esille saman asian toisin sanoen: uskonrauhanrikkomisesta tuomion saanut perussuomalaisten kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-aho ei ole sanonut mitään sellaista, mitä eduskunnassa ei olisi kokoomuslaisilta ja muilta kepulaisilta demareilta jo monta kertaa aikaisemmin kuultu; kansankiihottaminen ja pelottelu ruokkivat itse itseään. Siksi Teologispoliittisessa traktaatissa Hollannin tasavallan tulevaisuudesta huolissaan ollut Spinoza sanoutui selkeästi irti kansankiihottajien harjoittamasta pelon politiikasta rinnastaen sen taikauskoon ja passioiden orjuuteen.

Spinoza ymmärsi, että jos yksilöllä ei ole vapaata tahtoa vaan on osa luonnon välttämättömyyttä, ei myöskään valtio ole omnipotentti (vaikka yllättävän moni itseään älykkäänä pitävä ihminen näyttää niin ajattelevan). Valtion voima / valta on rajallinen, yksikään valtio ei ole esimeriksi kyennyt sulkemaan rajojaan täydellisesti ja jos se yrittäisi, valtion väkivaltakoneiston kustannukset kansantaloudelle tulisivat ylivoimaisiksi ja lopulta omat kansalaiset alkaisivat kapinoimaan valtiovaltaa vastaan romahduttaen kansantalouden lopullisesti. Siksi ainoa vaihtoehto poliittisen oikeiston harjoittamalle monikulttuurisuuspolitiikalle onkin globaali vapaa liikkuvuus ja todennäköisesti siihen päädytäänkin enemmin tai myöhemmin.

Advertisements