Rakas päiväkirja, Patmos lähetyssäätiön tuottama Ristitulta radio-ohjelma on kieltämättä yksi eetterin mielenkiintoisimmista keskusteluohjelmista. Se luo oivan kontrastin valtamedian uutisointiin tuoden perustellun tai ainakin omista lähtökohdistaan ymmärrettävän, eli herätyskristillisen, näkökulman siihen, miten maailma makaa. Ristitulen tapa käsittää päivänpoliittisia kysymyksiä auttaa ymmärtämään esimeriksi Yhdysvaltojen poliittista todellisuutta. Siellä kun monet seuraavat ainoastaan tai lähes ainoastaan herätyskristillisiä radio- tai tv-kanavia luoden poliittiset näkemyksensä niiden tuottaman uutisvirran perusteella (mitä ei aina ymmärretä täällä sekularisoituneessa eli protestanttisessa Euroopassa)

Ristitulen toimittajat, Petri Mäkilä ja Pasi Turunen, ansaitsevat kiitosta myös siitä, että he onnistuvat haalimaan ohjelmaan aikuisten oikeasti mielenkiintoisia tai ainakin vaihtoehtoisia näkökulmia esittäviä ihmisiä ja käymään keskustelua syvemmällä tasolla kuin usein niin sanotussa valtamediassa tehdään.

Ristitulta -ohjelmassa kiehtoo ennen kaikkea politiikan ja uskonnon häpeilemätön yhdistäminen (mikä ainakin minua Baruch Spinozan teokseen Tractatus theologico-politicus tutustumisen jälkeen on oudosti kiehtonut). Hyvänä esimerkkinä tästä on lähetys elokuun lopulta. Sen lisäksi, että siinä ohjelman ensimmäisellä puoliskolla – allekirjoittaneenkin heinäkuussa käsittelemä – Kristillisdemokraattien viestintäpäällikkö Asmo Maaselkä puhuu suunsa puhtaaksi, niin jälkimmäisellä puoliskolla Mäkilä ja Turunen haastattelevat teologian tohtori ja dosentti Juha Ahviota. Hänen onnistuu haastattelussa (tai paremminkin monologissaan) käsitteellistämään politiikka konservatiivien ja kulttuurimarxismin väliseksi kamppailuksi antaen tälle eskatologisen pohjavireen. Pessimismiin taipuvaisten vasemmistolaisen olisikin hyvä kuunnella Ristitulta koska se antaa toivoa ja merkityksellisyyttä omalle arkiselle aherrukselle: Ahvion analyysin mukaan marxilaisuus on ollut sittenkin voitokas!

Ahvion tilanneanalyysin lähtökohtana on se, että ilmiö, josta hän käyttää nimitystä kulttuurimarxismi ja johon hän laskee kuuluvan mm. Antonio Gramscin teorioineen hegemoniasta, syntyi perinteisen marxismin kriisistä Ensimmäisen maailman sodan jälkeen kun työväenluokka ei noussutkaan Euroopassa papistoa, kuninkaita ja keisareita vastaan (paitsi Venäjällä, missä Marxin teorian mukaan näin ei taasen pitänyt tapahtua kapitalististen tuotantosuhteiden alikehityksestä johtuen). Länsi-Euroopassa aseellisen vallankumousten epäonnistuttua vasemmisto on keskittynyt – Ahvion sanojen mukaan – hapattamaan sisältä päin konservatiivisia instituutioita: kotia, uskontoa ja isänmaata. Saksasta Yhdysvaltoihin natseja pakoon lähteneet Frankfurtin koulukuntalaiset yhdistivät ateisti-Freudia ateisti-Marxin ajatuksiin luoden pohjan 1960-luvun opiskelijaradikalismille, uusvasemmiston nousulle ja seksuaalivähemmistöjen liikkeille esittäen väitteen, että fascismi oli seurausta porvarillisen perhe-elämän tukahduttamista seksuaalisista patoumista.

Ahvion mukaan ajatus tukahdutetusta seksuaalisuudesta heijastuu nykyisissä vaatimuksissa sukupuolineutraalista avioliitosta, vapaasta abortista – Suomessa, toisin kuin useimmissa Länsi-Euroopan maissa abortti ei ole vapaa – ja eutanasiassa eli armomurhassa. Niin ikään käsitys siitä, että biologinen sukupuoliero olisi luonnoton ja sukupuolten välillä ei pitäisi olla selkeää työnjakoa tai sukupuoli olisi ”sosiaalinen konstruktio”, on Ahvion mielestä seurasta kulttuurimarxismista. Jos ja kun sukupuolineutraali avioliitto hyväksytään ja heprealais-kristilliset (sic) arvot kyseenalaistetaan, myös vallitsevat tuotantosuhteet ja kapitalistinen talousjärjestelmä on helppo kumota ja siirtyä sosialismiin kuin huomaamatta.

Se, että onko Ahvion povaama sosialistinen vallankumous lähellä, riippuu siitä miten hegemonian käsite ymmärretään. Chantal Mouffe on esittänyt Gramscin käyttäneen hegemoniaa kahdessa toisensa poissulkevassa merkityksessä. Transformatiivinen hegemonia on ominaista porvaristolle poliittisissa ja taloudellisissa kriiseissä. Sitä harjoittamalla se pyrkii hallitsemaan kulloistakin tilannetta. Esimerkkinä voidaan käyttää sitä, kuinka Euroopan unioni ja sen jäsenvaltiot ryntäsivät pelastamaan Kreikkaa myöntämällä sille lisää lainaa eikä suinkaan laittamalla kriisin aiheuttaneita liikepankkeja poikki ja pinoon. Euroopan veronmaksajat joutuvat maksamaan valtavia summia siitä, että pankit eivät kaatuisi ja kapitalistiset tuotantosuhteet vaarantuisi. Mitään todellisia uudistuksia, jotta maailmanlaajuinen finanssikriisi ei pääsisi uusiutumaan – seuraavaa lamaa on jo ennustettu parin vuoden päähän – , ei ole tehty koska sen syihin puuttuminen johtaisi koko talousjärjestelmän remonttiin.

Sen sijaan proletariaatti on pyrkinyt laajentamaan demokratian kenttää ja politisoimaan institutionalisoituneita valtarakenteita ekspansiivisen hegemonian avulla. Sukupuolineutraali avioliitto voidaan tietyin varauksin ymmärtää ekspansiivisen hegemonian harjoittamiseksi. Porvarillinen avioliittoinstituution alaa laajennetaan siten, että se menettää merkityksensä. Jos edellinen päättelyketju pitää paikkansa, Ahvio on oikeassa puhuessaan kulttuurimarxismin pyrkimyksestä hapattaa konservatiiviskristilliset arvot.

Ongelmallisen Ahvion tulkinnasta tekee kuitenkin se, että ensinnäkin enemmistö, ei ainoastaan viimekesäisen Kokoomuksen puoluekokouksen jäsenistä, vaan suomalaisista ylipäätään olisi tällöin kulttuurimarxilaisia. Toiseksi Ahvio ei ota huomioon siirtymää kurinpidollisesta yhteiskunnasta kontrolliyhteiskuntaan: enemmistö Kokoomuksen puoluekokouksessa ei suinkaan äänestänyt sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta sen takia, että se kyseenalaistaisi porvarillisen perhekäsityksen, vaan siksi, että homoseksuaalisuus sellaisena kuin se meille mediassa esitetään on nykyään elimellinen osa biovallan käytäntöjä. 1900-luvun alussa kapitalistiset tuotantosuhteet markkinoita laajentaakseen ja nuoria kansallisvaltioita palvellakseen tarvitsivat nopeaa väestönkasvua ja ihmisten seksikäyttäytymistä ohjatakseen homoseksuaalisuus kriminalisoitiin ja abortin saantia tai ”enkeleiden tekemistä” vaikeutettiin.

Sen sijaan nyt 2000-luvulla kontrolliyhteiskunnassa markkinat panostavat määrän sijasta laatuun, moninaisiin – Gilles Deleuze sanoisi molekulaarisiin – kulutustottumuksiin ja -tapoihin. Tällaisessa tilanteessa erilaiset queer-identiteetit enemmänkin palvelevat kapitalismia kuin kyseenalaistavat sen. Sen sijaan herätyskristillisyydestä on tullut kapitalististen tuotantosuhteiden uusintamiselle tarpeetonta. Konservatiiviskristillisiä arvoja ei uhkaa mikään kulttuurimarxismi vaan kapitalismi, jota se on ollut itse luomassa.

Advertisements