Rakas päiväkirja, eilen olin yliopistomme entisen rehtorin ja kanslerin, sosiaalipolitiikan emeritusprofessori Jorma Sipilän – tuttavallisemmin Jortsun – luennolla. Sen teemana ja keskeisenä väittämänä oli, että yhteiskuntatieteilijöiden määrän ja heidän asemansa yhteiskunnassa sekä poliittisen järjestelmän demokraattisuuden asteen välillä on korrelaatio. Kehitysmaissa yhteiskuntatieteilijöitä ei juurikaan ole, mutta ei myöskään demokratiaa. Eniten yhteiskuntatieteilijöitä – ja heitä myös kuunnellaan – on niin sanotuissa länsimaissa, joita myös yleisesti pidetään kaikista demokraattisimpina maina. Historiallisestikin Jortsun teesi on sikäli pätevä, että yhteiskuntatieteet syntyivät samassa tilanteessa, jossa modernit demokraattiset instituutiot ottivat ensiaskeliaan länsimaissa 1800-luvulla.

Jortsun mielestä yhteiskuntatieteiden tehtävänä on olla ”kivenä kengässä”. Tämä selittää osaltaan miksi yhteiskuntatieteet voivat hyvin demokraattisissa maissa ja toisaalta poliittiset järjestelmät, joissa vallanpitäjät eivät siedä kriittistä ajattelua, eivät myöskään ole otollisia yhteiskuntatieteiden synnylle, vaikka nimenomaan tällaiset yhteiskunnat tarvitsisivat kaikista kiperimmin yhteiskuntatieteellistä tutkimusta ratkoakseen ongelmiaan, ohjaillakseen kansalaisiaan.

Toisaalta Jortsun esitti, että myöskään imperialistiset vallan rakenteet eivät ole edesauttamista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta niin sanotuissa kehitysmaissa. Esimerkiksi vaikka olisi kuinka tieteellisesti pätevä tutkimus, jossa ratkaistaisiin kaikki Somalian yhteiskunnalliset ongelmat, mutta se ei olisi kirjoitettu englanniksi, ei sitä kukaan julkaisisi tai siitä välitettäisi. Toiseksi, angloamerikkalaisen yhteiskuntatieteellisen tutkimuksessa oletuksena on, että niin sanottujen länsimaiden todellisuutta kuvaavat tutkimukset ovat universaaleja pätien myös esimerkiksi vaikkapa edellä mainitussa Somalian tapauksessa luoden tieteellisyyden kriteerit tieteellisissä julkaisuissa. Tämäkään ei edesauta kehitysmaiden ongelmien ratkaisua yhteiskuntatieteellisesti koska yhteiskuntatieteet ovat itse osoittaneet, ettei ole olemassa mitään universaaleja ratkaisumalleja, vaan kaikki tilanteet ovat uniikkeja.

Suomen tilanne on sikäli hyvä, että nykyisen valtioneuvoston jäsenistä puolella on jonkin sortin yhteiskuntatieteellinen – myös oikeus- ja taloustieteet lasketaan yhteiskuntatieteisiin jossain tilastoissa – tutkinto. Yhteiskuntatieteillä on edelleen annettavaa suomalaiselle yhteiskunnalle, vaikka yhteiskuntatieteiden kulta-aika sijoittuikin 1960- ja 1970-luvuille, jolloin niitä kuunneltiin herkällä korvalla. Mutta edelleen yhteiskuntatieteilijät ärsyttävät valtaa pitäviä tutkimustuloksillaan (mistä varsinkin tamperelaisilla yhteiskuntatieteilijöillä on kokemusta), vaikka nykyään tutkimusta tuotetaan niin paljon, että aina poliitikko pystyy noukkimaan tutkimustuloksen, jonka saa väännettyä tukemaan omia näkemyksiään.

Suomessa yhteiskuntatieteiden rahoitus suhteessa korkeakoulujen saamaan rahamäärään on selkeästi alle keskiarvon (mistä voidaan vetää jotain johtopäätöksiä myös suomalaisen demokratian tilasta). Tosin yhtenä syynä tähän on kuitenkin se, että Suomessa korkeakoulutusta pyritään antamaan uusissa sukupolvissa yli puolelle väestöstä ja tällöin esimeriksi tekniikan tutkintojen osuus korostuu: tilastoissa ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä ei tehdä eroa.

Luennon loppupuolella Jortsu antoikin ymmärtää, että niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden eli roturealistien ja muiden demareiden olisi kannattanut viisitoista vuotta sitten miettiä Paavo Lipposen sinipunahallituksen tekemän ammattikorkeakoulu-uudistuksen yhteydessä, että mitä tämä kaikki tarkoittaa. Jos niin sanotuista kantasuomalaisista kahdelle kolmasosalle pyritään antamaan korkeakoulutus, merkitsee se sitä, että suurten ikäluokkien eläköidyttyä Suomeen täytyy oikein urakalla maahanmuuttoa lisäämällä tuottaa oikeudetonta monietnistä uutta työväenluokkaa. Korkeasti koulutetut sukupolvet kun eivät suostu tekemään mitä tahansa ruumiillista työtä heikolla palkalla; kuinka monen korkeakoulun käyneen olet kuullut olevan ylpeä siitä, että kuuluu työväenluokkaan?

Korkeakoulupolitiikan, maahanmuuton lisäämisen ja luokkayhteiskunnan paluun lisäksi neljäntenä ja ehkä kaikista keskeisempänä tekijänä on kapitalististen tuotantosuhteiden muutos siirryttäessä teollisuusyhteiskunnasta palveluyhteiskuntaan. Jortsu huomauttikin luennossaan, että Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n halu yksityistää julkisia hyvinvointipalveluita (vaikka kaikki tietävät, että julkisina ne toimisivat paremmin) johtuu siitä, että teollisuuden siirtäessä tuotantoa Kiinaan, Intiaan ja Indokiinaan, on suomalaisilla kapitalisteilla liikaa rahaa. Se on sijoitettava jonnekin ja ainoa mahdollisuus on sijoittaa se palveluiden tuotantoon (vaikka tuotto pääomalle niissä onkin huomattavasti heikompi kuin teollisuusyrityksissä ja samasta syystä Suomen BKT:n kasvu saattaa pysähtyä kokonaan lähivuosina tai kääntyä jopa laskuun).

Tämä taasen liittyy viime vuosikymmenien pääomatuloja suosineeseen veropolitiikkaan. Jos valtio olisi ottanut omansa, ei kapitalisteilla olisi ongelmia liikarahojensa sijoittamisessa. Uusimmassa Kanavassa – lehdessä, joka ei yleensä kuulu lukemistooni – huomautettiin, että suomalaiset pääomapiirit ovat kaiken lisäksi erinomaisen kyvyttömiä synnyttämään uusia pörssiyrityksiä ja nykyisistäkin Helsingin pörssin yritysten osakekannoista yli puolen omistus on tänä päivänä ulkomailla. Jos ei ole enää suomalaiskansallista työväenluokkaa, ei ole olemassa myöskään sinivalkoista pääomaa. Karl Marx taisi ennustaa oikein?

Mainokset