Rakas päiväkirja, olen lukenut kaksi uudehkoa teosta, jotka kummatkin käsittelevät ääriliikkeiden, ennen kaikkea roturealistisen eli maahanmuuttokriittisen oikeistoradikalismin, nousua Suomessa. Ensimmäinen teoksista on Jera ja Jyri Hännisen kirjoittama Tuhansien aatteiden maa. Odotin sen olevan samantyyppinen yleisteos kuin Mikko Metsämäen ja Petteri Nisulan Aktivistit, joka kuvaa onnistuneesti merkittävimpien suomalaisten kansalaisliikkeiden tarinan 1800-luvun lopulta 1990-luvulle. Siinä missä Aktivistit oli historiallinen kuvaus yhteiskunnallisista liikkeistä, joista osa pysyi ääriliikkeinä ja toiset valtavirtaistuivat, odotin Tuhansien aatteiden maan kertovan systemaattisesti tämän päivän radikaaleista kansalaisliikkeitä samalla tavoin puolitieteellisesti. Teos alkoi lupaavasti, mutta sulaa nopeasti epätasaisesti mössöksi kykenemättä tuomaan valveutuneelle kansalaiselle uutta tietoa tai edes jäsentämään vanhaa tietoa uudesta näkökulmasta.

Tuhansien aatteiden maa teoksen aineisto koostuu pääosin internetistä surffailemalla kerätystä materiaalista, johon kuka tahansa pääsee helposti käsiksi tai joista on tietoinen jos on lukenut päivän lehden viimeisen parin vuoden ajalta, sekä haastatteluista, jotka eivät kuitenkaan tuo lisätietoa käsiteltävistä liikkeistä. Teos ei sisällä varsinaisia kirjoitusvirheitä tai ole huonosti toimitettu, mutta se on laiskasti kirjoitettu. Se on myös rönsyilevä: jos tarkoituksena on esitellä suomalaisia 2000-luvun radikaaliliikkeitä, miksi kirjoittaa ohimennen vaikkapa egyptiläisestä black metallista tai brittiläisen televisiokanavan lähettämästä ohjelmasta Gay Muslims (varsinkin kun ensimmäisenä mainitusta oli juttua puoli vuotta sitten Kansan Uutisten Viikkolehdessä, josta Hänniset varmaan koko idean ovat napanneet). Tuntuu, että kirjoittajat ovat menneet sieltä, missä aita on matalin. Heitä ei ole oikeasti edes kiinnostaneet kirjan käsittelemät liikkeet, vaan heidän tarkoituksena on ollut saada kirjan rahoittajille luvattu sivumäärä kasaan vaikka väkisin ennakkosuunnitelmien petettyä.

Kirjan käsittelemiä radikaaliliikkeitä ovat mm. Vihreä puolue (ei siis Vihreät, vaan pari vuotta sitten etupäässä entisten Kommunistisen nuorisoliiton aktiivien perustama antikapitalistinen ja ympäristövallankumouksellinen ”puolue”), Suomen kansallinen kivääriyhdistys eli NRA Finland, Suomen antifasistinen komitea (eli slavofiili Johan Bäckmanin posse), Suomen islamilainen puolue (joka siis ei ole oikea puolue, eikä sitä yhdistyksenäkään taida enää olla olemassa sen puheenjohtajan lähdettyä lätkimään) sekä Luther-säätiö. Keväällä kirjan ennakkotiedoissa oli maininta, että siinä käsiteltäisiin myös seksuaalianarkistisia mustapinkkiläisiä. Tämä liike kuitenkin on karsiutunut pois syytä tai toisesta. Ehkä se olisi vaatinut kirjoittajilta liikaa vaivaa?

Tosiasiallisesti kirjasta kaksi kolmasosaa käsittelee roturealisteja eli niin sanottua maahanmuuttokriittistä liikettä: Suomen Sisu ry:tä, interwebin ihmeellisestä maailmasta löytyvää Hommafoorumia sekä Perussuomalaisten listalta Helsingin kaupunginvaltuustoon valittua Jussi Halla-ahoa kuitenkaan kykenemättä ymmärtämään näitä millään tavalla. Ymmärtämisellä tarkoitan siis tapaa käsitteellistää ilmiötä tavalla, joka tuo siihen jonkinlaisen yhteiskuntatieteellisen näkökulman ylittäen arkijärjen, ensisijaisen tulkinnan. Yhteiskuntatieteet ymmärtävät, luonnontieteet selittävä. Ei esimerkiksi riitä, että aasinsillalla samaistetaan Natsi-Saksa ja Stalinin Neuvostoliitto koska kummatkin ovat kirjoittajien mielestä totalitaarisia järjestelmiä tai väitetään Suomen antifasistisen komitean ja halla-aholaisten roturealistien olevan ehdottomuudessaan kuin samasta puusta veistettyjä. Tällaisten tulkintojen takana pitäisi olla systemaattinen metodi tai perusteltu yhteiskuntatieteellinen teoria (joka myös mielellään esitellään lukijalle). Tai jos kirjoittajat ovat kykenemättömiä yhteiskuntatieteelliseen ajatteluun, niin voisivat edes pohtia kyökkipsykologian tasolla sitä, onko Halla-ahon ja Bäckmanin väitetyn ystävyyden takana jotain muutakin kuin se, että kummatkin tuntevat toisensa Venäjän kielen- ja kulttuurin tutkijoina? Seuraavan kerran toivon WSOY:n palkkaavan oikeita yhteiskuntatieteilijöitä eikä mitään vapaita toimittajia tai kirjailijoita kun käsitellään ajankohtaisia yhteiskunnallisia ilmiötä.

Sen sijaan teos Mitä Jussi Halla-aho todella tarkoittaa? on nimestään huolimatta – ”todella tarkoittaa” on Savukeidas kustantamon kirjasarja erilaisista ajankohtaisista ilmiöistä – jokseenkin positiivinen yllätys. Senkin takana on varmasti pyrkimys rahastaa Halla-ahon nimellä. Kustannustoimittaja tietää, että Halla-ahon nimellä mainostetusta kirjasta saa ainakin omansa pois: painatuskustannusten ja kirjoittajapalkkioiden lisäksi kustannustoimittaja kykenee maksattamaan itselleen kuukauden tai kahden palkan, koska ainakin pari sataa halla-aholaista haluaa tietää mitä pahaa heidän ”mestaristaan” kirjoitetaan ja toiset pari sataa anti-halla-aholaista kiikuttaa teoksen kirjahyllyynsä koska haluavat tietää missä nyt mennään.

Tämänkin teoksen kirjoitukset ovat epätasaisia, onhan kyse kokoelmateoksesta, jossa on useita kirjoittajia. Katja Kettun kirjoittama juttu on sikäli heikkotasoisin, että se sisältää jopa muutaman asiavirheen. Omakustannefilosofi Jukka Hankamäen horinoista en ole koskaan saanut mitään otetta (sikäli kun olen jaksanut niitä joskus edes lukea), en tälläkään kertaa. Niin ikään ammattipoliitikkojen, Sirpa Pietikäisen ja Arja Alhon kirjoitukset ovat turhan ympäripyöreitä. Mutta elokuvakäsikirjoittaja ja roolipelimies Mike Pohjolan onnistuu tuomaan aidosti uuden näkökulman Hommafoorumin sisäisen logiikan (tai paremminkin sen puutteen) ymmärtämiseen ja Jussi K. Niemelän kirjoitustyyli on suorastaan kutkuttava. Hänen neljän vuoden takainen yhdessä Osmo Tammisalon kirjoittamansa naistutkimuskritiikki oli heikkotasoinen osoittaen lähinnä sen, että kirjoittajat eivät tunne yhteiskuntatieteiden filosofisia perusteita, naistutkimuksesta puhumattakaan. Tällä kertaa Niemelän suoritus on napakymppi ja hänen onnistuu intensiivisellä tyylillään sekä ironisoimaan Halla-ahon kirjoitustyyliä että osoittamaan sen, kuinka Halla-aholla päämäärät ja keinot ovat ristiriidassa keskenään tehden hänen ajattelustaan nihilististä.

Pohjolan kirjoituksessa on kolme huomionarvoista pointtia. Ensinnäkin hän osoittaa kuinka epäloogisesti niin sanottujen maahanmuuttokriitikoiden eli roturealistien Hommafoorumilla  niin sanottu keskustelu etenee. Yksittäisen sanan tai metaforan huolimaton käyttö voi synnyttää kokonaan uuden ketjun ja joka sekin vielä pariin kertaan kokee muodonmuutoksen siten, että kukaan ei osaa sanoa mistä kaikki alkoi ja mitä tekemistä niin sanotulla keskustelulla on enää minkäkään kanssa. Toiseksi Pohjola tuo esille sen, että Hommafoorumin logiikka on itse asiassa kaksisuuntainen: Halla-aho saattaa viitata mutkan kautta Hommafoorumilla pari kuukautta aikaisemmin käytyyn keskusteluun omissa kirjoituksissaan siten, että vain tarkkaavaisimmat muistavat sen, mistä kaikessa sanojen kanssa kikkailussa alun perin olikaan kyse tai mihin se liittyi. Pääasia on, että maata hallitsevien ”punavihermädättäjien” salaliitto saa kuulla kunniansa kuin syntiset papin jokaviikkoisessa saarnassa.

Kolmanneksi – mikä tärkeintä – Pohjola tuo esille sen, että Halla-ahon asema niin sanotun maahanmuuttokriittisen liikkeen keulakuvana ja keskeisenä ideologina ei sittenkään ole itsestäänselvyys. Jopa toiset Suomen Sisun jäsenet arvostelevat hänen kirjoituksiaan. Pohjola kirjoittajaa kuinka esimerkiksi Hommafoorumi ry:n puheenjohtaja Matias Turkkila ilmaisi tyytymättömyytensä siihen, että Halla-aho oli antanut ymmärtää vertaavansa pakolaisia rottiin ja torakoihin. Turkkilalle tällaiset vertaukset kun tuovat mieleen liikaa Radio Ruandan ihmisille syöttämän propagandan ja siitä seuranneen kansanmurhan. Tosin keskustelu jumittui tälläkin kertaa siihen, että Halla-aho kielsi antaneensa ymmärtää. Kyse oli jälleen siitä, että hänen kirjoitusten lukija – tällä kertaa Turkkila – tulkitsi hänen sanomaansa liian laveasti. Kielitieteilijänä Halla-aho osaa tunnetusti leikitellä lausuman illokuutiolla (puhujan / kirjoittajan aikomus) ja perlokuutiolla (kuulijan / lukijan tulkinta). Pohjola osoittaa, että Halla-aho on niin sanotun maahanmuuttokriittisen eli roturealistisen liikkeen keulakuva ja pääideologi vain ja ainoastaan paremman puutteessa.

Itse asiassa lähetin keväällä luonnostelemani pamfletin käsikirjoituksen, jonka piti käsitellä Halla-ahon poliittista tyyliä ja retoriikkaa, Pohjolalle luettavaksi hänen sitä pyydettyä. Tuolloin myös kuulin, että Halla-ahosta ja roturealisteista olisi ilmestymässä useampikin kirjanen syksyllä. Samasta syystä hylkäsi koko idean pamfletista. Sen materiaalista muokkaama artikkelikin on pöytälaatikossa. Tuntuu, että halla-ahoilmiö on ainakin toistaiseksi loppuun käsitelty. Hän on helppo kohde politiikan tutkijalle kärjistettyjen mielipiteittensä ansiosta, mutta samasta syystä hänen juttunsa alkavat toistamaan turhan nopeasti itseään ja muuttuvat tylsiksi.

PS. Huomasitteko, että Kansan Uutisten Viikkolehdessä oli kuva Koraanin repimisestä silpuksi Valkoisen talon edustalla? Kuvana se oli mielestäni paljon merkittävämpi kuin jotkut Muhammed-pilakuvat. Mutta siitä ei olekaan noussut kohua, koska sen julkaisu ei ollut minkään itseään täynnä olevan ”sanavapausmarttyyrin” manifesti, vaan sen julkaisemisella oli journalistiset perusteet.

Mainokset