Rakas päiväkirja, luin Tiia Aarnipuun kolmisen kuukautta sitten julkaistun teoksen Sinivalkoisissa höyhenissä. Se kertoo hengästyttävään tahtiin suomalaisesta drag-kulttuurista, teatraalisesti naisiksi pukeutuvista miehistä ja miehiksi pukeutuvista naisista. Kävin ohimennen kuuntelemassakin heinäkuussa Aarnipuun kirjaesittelyä, mutta en tuolloin uskaltanut esittää filosofista yleisökysymystä, joka on siitä lähtien vaivannut mieltäni: onko Johanna ”Tuxu” Tukiainen drag? Lukiessani kyseistä teosta, yritin löytää vastausta kysymykseen, mutta en onnistunut sitä löytämään. Tuxu kun esittää itseään ja ”omaa” sukupuoltaan, mutta silti hän on mielestäni sitä, mitä ymmärrän sanalla drag; ainakin minua Tukiaisen esitykset Hymyn tai Seiskan sivuilla kiehtovat kierolla, oudolla ja hyvällä tavalla (vaikka olen myös tietoinen siitä, Tuxun esitystä auttaa ymmärtämään hänen ”menestyksen teologiansa”, josta olenkin kirjoittanut aiemmin).

Vastausta mieltäni painaneeseen kysymykseen en siis Sinivalkoisista höyhenistä löytänyt, mutta kaiken näköistä muuta enemmän tai vähemmän mielenkiintoista kylläkin. Tunnustan selanneeni nopeasti jotkin luvut: en löytänyt niistä minkäänlaista kiinnekohtaa elämääni ja hyppäsin sivut yli. Kaksi asiaa saivat kuitenkin pysähtymään hetkeksi. Ensinnäkin kysymys siitä, miksi Riihimäki on Suomen drag-kaupunki numero yksi? Selittävä tekijä lienee Riihimäen poikkeuksellisen vahva teatteriskene niin pieneksi kaupungiksi, mutta se ei selitä koko ilmiötä.

Toiseksi kirjassa mietitytti puolitutut nimet Helsingin yliopiston entisen Kristiina-instituutin, nykyisen sukupuolen tutkimuksen laitokselta. Useimmat Aarnipuun haastattelemat drag-kingit kun ovat tai ovat olleet tutkijoita Helsingin yliopistossa. Tähän lienee selityksenä kingeilyn pienet piirit, Aarnipuun haastattelujen valikoivuus ja ennen kaikkea Helsingin ”kosmopoliitti ilmapiiri” eli sanalla sanoen: DTM. Tampereella tai muissa Suomen yliopistokaupungeissa huolimatta naistutkimusten laitoksista kingeily ei ole saavuttanut samanlaista suosiota tai jatkuvuutta (vaikka tiedän sitäkin opiskelijoiden parissa harrastetun). Paula Kuosmasen kommentti Aarnipuun kirjassa on kuvaava.

Silloin kun drag on lesbo- tai homokulttuurin sisällä, se parhaimmillaan eksplikoi ja käsittelee jotain alakulttuurin sisäisiä sukupuoleen liittyviä normien rikkomisia ja halun ylittämistä. Vaikka ihan sitä, että voi haluta jotain feminiinistä kun se on miehessä, maskuliinista kun se on naisessa. (s. 222.)

Kuosmasen kommentti ajoi miettimään dragin poliittisuutta. Aarnipuu tulkitsee Kuosmasta siten, että hänen mielestään kingeilyn olisi parasta tulevaisuudessakin pysyä lesbokulttuurin sisäisenä ilmiönä (ja tämä siis selittää miksi kingeily ei näytä kiinnostaneen samalla tavalla vaikkapa tamperelaisia sosiologeja tai työelämän tasa-arvotutkijoita: he eivät ole kyseisen kulttuurin (sic) sisällä toisin kuin monet HY:n yliopiston sukupuolentutkijat). Ymmärrän Kuosmasen ajatuksen siitä, että katsoja haluaa haluta esiintyjää niin, että hän ainakin fantasian tasolla voi kuvitella halunsa tulevan tunnustetuksi haluna. Niin ikään ymmärrän hänen pelon siitä, että kingeilykin alistetaan osaksi kapitalistisia tuotantosuhteita samalla tavoin kuin kaikenmaailman silläsilmällä -ohjelmat ovat tehneet homoseksuaalisuudesta vastakulttuurin sijasta elimellisen osan kapitalistista kulutuskulttuuria.

Siitä huolimatta en malta olla kysymättä, että olisiko kingely yksi tapa problematisoida seksuaali-identiteettiä myös niin sanotun enemmistön keskuudessa? Näyttelijä Minna Kivelä kertoo Aarnipuun kirjassa kuinka heteroseksuaaleina itseään pitävät naiset löytävät itsestään aivan uusia ulottuvuuksia työpaikkojen pikkujouluissa hänen drag-king -esityksistä. ”Olen huomannut, että naiset ovat tosi kiinnostuneita. Hakevat tanssimaan ja flirttailevat ihan avoimesti” (s. 192). Myös miehet tulevat juttelemaan autoista Kivelän esittämälle automiehelle, vaikka nämä tietävät Kivelän olevan de jure nainen. Kivelä sanoo, ettei hän ymmärrä autoista mitään.

Vaikka kirjoitin valtio-opin pro gradu -tutkielmani Judith Butlerista, jolle drag on ollut keskeinen innoittaja hänen käsitteellistäessä sukupuolta ja politiikkaa, itselleni drag on varsin tuntematon taiteen muoto. Aarnipuun kirjan ansiosta olen alkanut uudelleen miettimään mahdollisuuksia käyttää dragia valtio-opillisena metodina jos ja kun väitöskirjani valmistuttua suuntaan tutkimaan syvemmin miehiä ja maskuliinisuutta Suomen poliittisessa järjestelmässä. Kuten Aarnipuu toteaa: ”Mieheys ja maskuliinisuus ovat meidän kulttuurimme (sic) yhä sellaisia valkoisia alueita, että niiden parodioimisen, tuotteistamisen ja karnevalisoinnin mahdollisuudet ovat lähes rajattomat” (s. 297). Olisi esimerkiksi äärimmäisen kiehtovaa seurata kuinka naisnäyttelijä rakentaisi eleillään ja tyylillään Timo Soinin tai Jyri ”boy” Kataisen ja kuinka hahmo ottaisi yleisön omakseen kuin kyseiset poliitikot tosielämässäkin ”maskuliinisella olemuksellaan” turuilla ja toreilla. Minulla kun on vaikeuksia ymmärtää, mikä kyseisissä herroissa viehättää niin toisia miehiä kuin naisia.

Sivusin kyllä jo viimeisimmässä Politiikka-lehden artikkelissa pyöräilytrikoissa lehdissä paistattelevaa Alex Stubbia, kysymällä vetoaako hän ”feminiinisellä positiolla” enemmän naisiin kuin miehiin? Niin ikään retorisesti utelin pitäisikö homososiaalisuuden merkitystä arvioida uudelleen kyseisen esimerkin valossa vai onko kyseessä vain fallisen itsekorostuksen muoto, joka ei kyseenalaista valtarakenteita? Mutta tästä tematiikasta olisi syytä jatkaa.

Advertisements