Rakas päiväkirja, saksalainen sosiologi Klaus Theweleitin onnistui samaan käsiinsä 1970-luvun alussa ainutlaatuisen ja mittavan kokoelman freikorpsien – hävityn ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksassa loppuvuonna 1918 syntyneitä puolisotilaallisia joukkoja, jotka myöhemmin organisoitiin osaksi Saksan Weimarin tasavallan armeijaa – kirjoittamia novelleja ja muistelmia. Niitä analysoiden hän julkaisi saksaksi kaksiosaisen laajan teoksen Männerphantasie vuonna 1977. Se käännettiin englanniksi kymmenen vuotta myöhemmin.

Theweleitin teos on nykyään miestutkimuksen ja psykohistorian klassikko. Psykohistorioitsija Juha Siltala käyttää thewleitiläistä metodia osuvasti nimetyssä teoksessaan Miehen kunnia – modernin miehen taistelu häpeää vastaan. Myös itse olen viitannut Theweleitin panssaroidun maskuliinisuuden käsitteeseen viimeisimmässä artikkelissani. Mutta Theweleitin käsitys fascismista on itsessäänkin kiehtova ja olisi suotavaa, että sitä käytettäisiin enemmän valtio-opillisessa ajattelussa. Fascismin määritteleminen kun on ollut ongelmallista niin valtio-oppineille kuin oppi- ja aatehistorioitsijoille. Fascistinen ajattelu kun ei näytä olevan mikään yhtenäinen oppirakennelma ja se on enemmänkin kaikkea vastaan kuin minkään puolesta (jos kansallismielisyyden – mitä sillä sitten tarkoitetaankaan ja missä yhteydessä – korostamista ei oteta huomioon).

Teoksen merkittävyys on siinä, ettei Theweleit väitä näiden protonatsien psyykeen olleen vieras modernille länsimaiselle miehelle, vaikka se oli syntynyt historiallisessa tilanteessa, jossa ensimmäisen maailmansodan veteraanit tunsivat tulleensa petetyiksi ei niinkään ulkoisen vihollisen lyömänä kuin kotirintaman pettämisen johdosta. Theweleitille modernin länsimaisen miehen ruumis on tietoisesti yllä pidetty lihaspanssari sisältä nousevia tuntemuksia vastaan, jotka muistuttavat varhaisesta riippuvuudesta nielevään naiseuteen. Panssaroitu maskuliinisuus ei pyri torjumaan ainoastaan ulkoista ja sisäistä tulvaa, vaan sitä ohjaa myös feminiinisyyden pelko, joka on yhteydessä massojen eli kansanjoukkojen pelkoon. Freikorpsien unelmavaltio oli vastakohta massoille, feminiinisyydelle, tasa-arvolle, aistimilliselle nautinnolle sekä halulle ja ennen kaikkea vallankumoukselle.

Freikorpseilla ei ollut vielä niin voimakkaita antisemitistisiä fantasioita kuin myöhemmin kansallissosialisteilla (eivät kaikki järjestön jäsenet suinkaan liittyneet kansallissosialistiseen puolueeseen seuraavalla vuosikymmenellä). Antisemitismin sijasta naisvihamielisyys oli korostetussa asemassa freikorpseilla yhdessä antikommunismin kanssa. Kaikista pahin oli tietenkin näiden yhdistelmä: punainen nainen. Freikorpsit osallistuivat pääasiassa hallitusten vastaisten vasemmistolaisten kansannousujen – kuviteltujen tai todellisten – tukahduttamiseen eri puolilla Saksaa. Näistä merkittävin oli spartakistikapinan tukahduttaminen vuonna 1919, jonka jälkimainingeissa freikorpsit murhasivat mm. Rosa Luxenburgin.

Fascismi ei Theweleitille ole poliittisen järjestelmän ominaisuus, vaan sitä ilmenee kaikissa poliittisissa järjestelmissä enemmän tai vähemmän. Fascismi on ajattelun tapa: se on halua saada järjestystä kaaokseen tai kaaokseksi miellettyyn. Theweleitin kirjassa on loistava kuvasarja, jossa ylemmässä kuvassa on vallankumouksellisia punaliput käsissä epämääräisessä muodostelmassa ja vailla yhtenäistä asukokonaisuutta Branderburgin portilla. Se on otettu vuonna 1918. Seuraavassa kuvassa vuodelta 1933 SA-miehet marssivat siistissä rivistössä Brandenburgin porteista yhtenäiset univormut päällä, naiset katsovat marssia kiltisti jalkakäytäviltä. Samaa kuvasarjaa olisi voinut jatkaa vielä viisitoista vuotta eteen päin ja kääntää katse Punaiselle torille, jossa niin ikään sotilaat marssivat särmästi voitonpäivän juhlissa. Theweleitin tulkinta fascismista antaa tukea näkemykselle, että Neuvostoliitto ei niinkään tuhonnut fascismia kuin nielaisi sen. Niin ikään Yhdysvaltojen presidentin tiedostustilaisuudet taustalla olevine ihmisineen, jotka on valittu huolellisesti esittämään yhtenäistä mutta moninaista yhdysvaltalaista kansakuntaa, voidaan ymmärtää ilmauksina poliittisen järjestelmän fascistisista elementeistä.

Helsinkiläisen Kokoomuksen kaupunginvaltuutettu Harry Bogomoloffin eilinen kirjoitus täyttää ilman muuta theweleitiläiset määritelmät fascismista hänen halutessaan kuria ja järjestystä, siivota lian – tällä kertaa ei piritorin deekuja, vaan Romanian romanit – pois kaupungilta. Kokoomuksen eduskuntavaalien slogan ”vastakkainasettelun aika on ohi” ei ollut ainoastaan ristiriitaisuudessaan erinomainen kuvaus liberaalidemokratian keskeisestä ongelmasta kuin myös fascistisesta luonteenlaadusta. Demokratiaan kun kuuluvat vastakkainasettelut, mutta niiden anhiloiminen tietäisi siirtymistä demokratiasta totalitaristiseen järjestelmään. Sen sijaan vielä muutama vuosi sitten Kokoomusnuorten tunnuslause enjoy capitalism – sikäli kun kapitalismista ei tule kaiken kattavaa totalitaristista järjestelmää – ja ajatus ”elää, ja antaa toisten elää” on myönteisiä poikkeuksia suomalaisessa politiikassa anti-fascistisuudessaan 2000-luvulla. Nykyäänhän Kokoomusnuorten kannanotot muistuttavat yhä enemmän bogomoloffilaisuutta.

Theweleitille fascistinen luonteenlaatu ei ole mitä tahansa kurin ja järjestyksen vaatimista, vaan siihen liittyy elimellisenä osana – kuten jo aikaisemmin totesin – misogynia eli naisvihamielisyys tai feminiinisyyden pelko. Eilen tuli televisiosta dokumentti ”Afganistanin Idols” -kilpailuista. Siinä laulukilpailun loppuvaiheeseen päässyt nuori nainen erehtyi tanssimaan ja ottamalla huivin päästä suorassa lähetyksessä. Niinpä paikallisten perussuomalaisten Teemu Lahtisen ja Jussi Halla-ahon totuuskomissio langetti tuomion punavihermädätyksestä kyseiselle naiselle, koska hän oli halunnut Afganistanin avautuvan monikulttuuriseksi, naisten aseman parantuvan ja ihmisten tulevan edes vähän suvaitsevaisemmaksi erilaisuutta kohtaan. Kyseinen nainen sai – ja saa tietääksemme edelleen – pelätä henkensä puolesta. Täkäläisten Halla-ahojen ja Lahtisten mielestä tulviva feminiinisyys kun avaavat portin sosiaaliselle epäjärjestykselle; naisten seksuaaliselle vapautumiselle ja pahimmassa tapauksessa jopa miesten väliselle ystävyydelle, mikä on vielä pelottavampi asia kuin ulkoinen vihollinen tai ”hallitsematon maahanmuutto” sisällissodan jälkeisessä tilanteessa. Tai itse asiassa ne ovat fascistiselle luonteenlaadulle sama asia: fascismi on aina myös sotaa naisia vastaan; panssaroituneen miehen tunteiden lohkomista erilleen tietoisesta minuudesta etäisyydenottokyvyn varmistamiseksi toisista miehistä, naisista ja itsestä.