Rakas päiväkirja, ennen kuin tänään päivällä lähdin Sorsapuistoon ottamaan arskaa (ja samalla lukemaan Pia Livia Hekanahon artikkelia Naistutkimus-lehdestä, jossa käsiteltiin Judith Butlerin performatiivisen sukupuoliteorian ongelmallista suhdetta psykoanalyyttiseen diskurssiin, koska seuraavaksi palaan muinaisen graduni aiheeseen väitöskirjakäsikirjoitusta hioessani) ennätin kuunnella hetken Radio Ylen 1:stä Kalle Haataisen puheohjelmaa, jossa vieraana oli Valtio nimisen kirjan kirjoittanut entinen kansanedustaja Rosa Meriläinen. Olin selaillut kyseistä teosta jo aikaisemmin ja huomannut, että olemme selvästi lukeneet Meriläisen kanssa samoja tenttikirjoja, ammentaneet oman valtio-oppimme samoista lähteistä. Kummatkin olemme valmistuneet 2000-luvun alkupuolella Tampereen yliopiston politiikan tutkimuksen laitokselta pääaineenamme valtio-oppi. Meriläinen valmistui maisteriksi muistaakseni puolitoista vuotta sen jälkeen kun allekirjoittanut aloitti yliopisto-opinnot. Hän ennätti olla muutaman vuoden tutkijana ja jatko-opiskelijana ennen kuin hänet äänestettiin eduskuntaan. Niin ikään allekirjoittanut rekrytoitui tutkijaksi valmistuttuani maisteriksi. Tosin kansanedustajaksi en haluaisi vaikka siitä maksettaisiin (ja huhupuheiden mukaan maksetaankin nykyään aika hyvin).

Näkemykseni Meriläisen Valtiosta perustuu siis kuulemaani radio-ohjelmaan sekä kirjan pikaiseen selailuun Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa. Siksi en ala kirjoittamaan siitä, ainakaan nyt, mitään syvällisempää kritiikkiä. Mutta en malta olla mainitsematta, että mielestäni Meriläisen teos vaikuttaa jotenkin kuin vastavalmistuneen maisterin kirjoittamalta. Tähän tuomioon vaikuttaa ehkä se, että olemme lukeneet – kuten jo mainitsin – samoja teoksia opiskeluaikanamme ja ainakin allekirjoittaneella on nykyään tarve ylittää ne ja kehittää valtio-opillista ajatteluani eteen päin sofistikoituneempaan muotoon. Tietenkin on hienoa, jos joku jaksaa toistaa jo opiskeluaikanaan oppimiaan teemoja suunnaten ne populaarille. Käsittääkseni kun suurin osa suomenkieltä taitavista ei ole opiskellut valtio-oppia Tampereen yliopistossa ja ovat erinomaisen pihalla jo aivan valtio-opillisen ajattelun peruskäsiteistä (mikä näkyy nimenomaan interwebin ihmeellisessä maailmassa demareiden ja muiden kokoomuslaisten perussuomalaisten itsekritiikittömissä blogikirjoituksissa). Upeaa jos ja kun joku jaksaa heitä valistaa. Meriläinen ei olekaan jatkanut ammattitutkijan uraa heittäydyttyään pois eduskunnasta, vaan käyttää nykyään kolumnistin kunnianarvoisaa titteliä.

Sen sijaan aloin miettimään kuunneltuani radio-ohjelmaa ja siirryttyäni Sorsapuistoon ottamaan arskaa, idealismin ja normatiivisen politiikan väistä yhteyttä. Tarkoitan, että eikö Meriläinen – tai kuka muu tahansa – esittäessään minkälainen hänen mielestään valtion pitäisi olla tai miten politiikkaa pitäisi tehdä, eli miten hänen mukaansa maailman pitäisi maata, ei sorru ainoastaan idealismiin, vaan myös normatiiviseen ja siten alistavaan, riistävään ja sortavaan ajatteluun? Normatiivisuudella kun tarkoitetaan sääntöjä ja määräyksiä, joiden mukaan yhteiskunnallisessa elämässä pitäisi menetellä ja elellä. Normien noudattamista säädellään sanktioilla ja palkinnoilla. Koska ituhippi-idealismiin liittyy aina käsitys siitä, miten maailmassa asioiden pitäisi sujua, jotta kaikilla olisi kivaa – esimeriksi maailmanrauhaa ja ihmisten välistä tasa-arvoa jne. – , on hippeily paradoksaalisesti hyvinkin normatiivista. Vastaavasti esimerkiksi George W. Bushin politiikka oli normatiivisuudessaan äärimmäisen idealistista. Hänellä kun oli visio siitä, kuinka Irakissa tai Afganistanissa pitäisi ihmisten elää. Ainoa ongelma oli se, että hänen hallintonsa politiikka törmäsi todellisuuteen, ei osannut huomioida sitä. Siksi olen kutsunut Bushia ituhippi-idealistiksi aikaisemminkin.

Myös ontologinen materialismi voi niin ikään olla idealistista, vaikka idealismi ja materialismi filosofiassa yleensä ymmärretään toistensa vastakohdiksi. Aikaisemmassa kirjoituksessa viittasin siihen, kuinka Louis Althusserin käsitys tiedon ja ideologian suhteesta muuttui hänen myöhäistuotannossaan. Kyseessä on juuri tästä: jos ontologisesta materialismista tulee idealismia kun yhteiskuntajärjestys ymmärretään luonnollisena, järjellisinä tai kaitselmuksesta johtuvana. Esimerkkinä voidaan käyttää marxismi-leninismiä, eli hegeliläistä Marx-tulkintaa, joka ei ollut ainoastaan selittävinään materialistisesti yhteiskunnalliset lainalaisuudet, vaan tiesi etukäteen kaiken johtavan vallankumouksen kautta kommunismiin kuin itsestään, tai vaikkapa vulgaaria käsitystä Charles Darwinin evoluutioteoriasta, että evoluutiolla olisi jokin kehityksen suunta tai lajien välisessä kamppailussa vahvin voittaisi. Tällöin tarvittaisiin idealistista käsitystä, eli normi, ”vahvuuden kriteereistä” tai ”kehityksestä”. Idealismin – materialistisen idealismin tai ei – sijasta Althusser esittikin, että valmiiden oppikirjojen tai iskulauseiden sijasta esimerkiksi valtio-opillisen ajattelun on vastattava konkreettisiin yhteiskunnallisiin kysymyksiin ja ymmärrettävä marxilaisen tieteen poliittisuus.

Realismi idealismin vastakohtana tarkoittaa siis kontingentin ymmärtämistä, kaiken sattumanvaraisuutta ja ennakoimattomuutta, ei idealistista käsitystä yhteiskunnan tai ihmisen luonteesta – ymmärrettäköön se sitten ”hyväksi” tai ”pahaksi”. Mitä Hekanahon artikkeliin tulee, se muistutti siitä, että queer-teoria on antinormatiivisuudessaan myös antihippeyttä. Mutta senhän totesi jo USA:n populaarikulttuurin historiaa tutkinut Alice Echols teoksessa Uhoa ja unelmia.

Advertisements