Rakas päiväkirja, nyt se on sitten tehty. Olen lukenut – oikeastaan kuunnellut – Raamatun kannesta kanteen. Uuden testamentin ja Vanhan testamentin historialliset kirjat luin jo lukio- ja armeija-aikana (niin ikään jo rippikoulussa luemme yhdessä Markuksen evankeliumin, se kun on evankeliumeista lyhin), mutta runolliset kirjat ja profeetat jäivät kaksitoista vuotta sitten tutkimatta. Vuosi sitten aloin kuuntelemaan CD:ltä koko teosta läpi uudelleen, ensin Uuden testamentin ja siten Vanhan testamentin, ja kuluneella viikolla sain urakan päätökseen.

Olen kirjoittanut aikaisemmin Uudesta testamentista, nyt on vuorossa joitain huomioita Vanhasta testamentista. Kuten jokainen lukion uskontotunneilla hereillä ollut tietää, Vanha testamentti ei ole niin vanha teos kuin monesti kuvitellaan. Se sai nykyisen muotonsa vasta Jerusalemin toisen temppelin tuhon jälkeen, eli samoihin aikoihin kuin Uutta testamenttia alettiin kirjoittamaan; Jeesus-liikkeestä muodostui oma kulttinsa ja rabbiininen juutalaisuus, eli juutalaisuus ilman keskustemppeliä, syntyi ja alkoi leviämään pitkin Rooman valtakuntaa. Vanhaa testamenttia ei pidäkään lukea historiallisena teoksena sikäli, että vaikka siitä on löydettävissä historiallisia kerrostumia, on nämäkin kerrostumat kirjoitettu moneen kertaan uudelleen kulloistakin poliittista tilannetta palvelemaan. On myös huomattava, että kristittyjen Vanhassa testamentissa ja juutalaisten heprealaisessa Raamatussa kirjat ovat hieman eri järjestyksessä.

Mielestäni Vanhaa testamenttia onkin luettava lopusta alkuun. Esimerkiksi kertomus siitä, kuinka Jumala Mooseksen avulla johdatti heprealaiset pois Egyptistä luvattuun maahan ja antoi lakikokoelman valitsemalleen kansalle, tulee ymmärrettäväksi vasta siinä vaiheessa kun ei enää ole olemassa sen enempää Israelin kuin Juudean itsenäisiä kuningaskuntia, vaan juutalaisuudesta on tullut uskonto Babylonian pakkosiirtolaisuudessa. Vanhan testamentin viimeiset profeetat kun kertovat valtavasta kaipuusta takaisin Palestiinaan ja legenda, kuinka Jumala vastaavanlaisessa tilanteessa tuhat vuotta aikaisemmin juudealaisten esi-isien ollessa orjina Egyptissä vastasi kutsuun, antaa toivoa. Sitten muistellaan myyttisen kuningas Daavidin aikakautta kun Israelin ja Juudean kuningaskunnat olivat yhtä ja voimapoliittinen tekijä Lähi-idässä. Kolmanneksi Babylonian pakkosiirtolaisuuden aikana vahvistui papiston näkemys siitä, että pakkosiirtolaisuuden syy oli kansan uppiniskaisuus. Se ei ollut kuunnellut papistoa ja profeettoja, vaan vajonnut epäjumalien palvelukseen. Mistä muusta Vanhassa testamentissa on kyse kuin uhkailusta ja kiristyksestä, jos kansa ei käyttäydy niin kuin papisto haluaa? Vanhan testamentin alkupuolella Jumala kostaa lakinsa rikkojille henkilökohtaisesti, teoksen loppupuoli on sikäli ”realistisempi”, että profeetat tulkitsevat Herra Sebaotin käyttävän kostonsa välineenä eri maiden sotavoimia, jotka ryöstävät, tappavat ja raiskaavat.

On myös huomattava, että Babyloniassa ei ollut pakkosiirtolaisina kaikkia entisen Juudean kuningaskunnan asukkaita ja heidän jälkeläisiään, vaan babylonialaisilla oli tapana viedä valloittamistaan kansoista pakkosiirtolaisiksi vain ja ainoastaan yläluokka, eli papisto ja aatelisto, kuin panttivangeiksi, jotta valloitetun maan asukkaat eivät kykenisi organisoitumaan vastarintaan. Tästä seuraa loogisesti se, että juutalaisuudesta tuli laajempien kansanjoukkojen uskonto vasta Babylonian pakkosiirtolaisuuden päätyttyä ja vielä tämänkin jälkeen se oli jatkuvassa muutoksentilassa aina rabbiinisen juutalaisuuden muodostumiseen asti. Niin ikään on huomattava, että juutalaiskansa viittaa – kuten nimestä voi päätellä – muinaisen Israelin kahdestatoista heimosta (sekä leeviläisistä) vain kahteen: Juudean ja Benjaminin heimoihin.

Advertisements