Rakas päiväkirja, alun perin ajattelin, etten kirjoita mitään Vasemmistoliiton puoluekokouksesta, joka järjestettiin Jyväskylän Laajavuoressa Matti Nykäsen hyppyrimäen varjossa viime viikonloppuna. Mutta en malta pitää näppejäni erossa aiheesta. En ollut puoluekokousedustaja, vaan perjantaiaamuna suuntasin Tampereen linja-autoasemalle seuraajan ominaisuudessa tiedustelle, olisiko varsinaisia kokousedustajia kuljettaneessa bussissa tilaa yhdelle jänikselle – ja olihan siellä. Kiinnostukseni kokousta kohtaan oli lähinnä puoliammatillinen: kyseessä oli ensimmäinen oikea minkään puolueen puoluekokous, jossa olen ollut paikalla henkilökohtaisesti. Tätä ennenhän allekirjoittaneella on kokemusta vain ja ainoastaan vanupallero-organisaation liittokokouksista, jotka muistuttavat monilta osin puoluekokousta. Tosin niissä on puolet vähemmän edustajia (Vasemmistoliiton puoluekokouksessa edustajia on 300, vanupallero-organisaation liittokokouksessa 200) ja viimeksi mainitussa voi jättää aloitteita vielä ensimmäisen kokouspäivän aikana. Se on jotenkin paremmin organisoitu, vähemmän sekava.

Perjantaiaamupäivän ja sunnuntain vietin Laajavuoressa, lauantaina seurasin kokousta Jyväskylän keskustassa baarissa nimeltä Vakiopaine. Sen seinällä olevalle valkokankaalle lähetettiin kuvaa kokouksesta ja kaiuttimista ääntä. Kokousta olisi ollut mahdollista seurata netin kautta myös kotoa käsin. Mutta olin paikalla viettämässä sosiaalista elämää: tapaamassa vanhoja ja uusia tovereita kokouksen yhteydessä järjestetyissä tapahtumissa, halu matkustaa paikanpäälle puolsi paikkaansa. Tunnustan, että kokousta seuratessa teki hetkittäin mieli olla varsinainen kokousedustaja: puoluekokouksissa on kuitenkin aina oma ainutlaatuinen tunnelmansa junttauksineen ja kähmintöineen. Ne ovat mielestäni institutionalisoituneen politiikan suola ja juuri niiden takia olen kiinnostunut politiikasta ja ammatiltani politiikan tutkija tehden väitöskirjaa valtio-oppiin.

Kaikki eivät nähtävästi olleet yhtä innostuneita kähminnästä ja junttaamisesta kuin allekirjoittanut. Itselleni politiikan moralisointi on outoa. Jos esimerkiksi piirit A ja B haluavat tehdä sopimuksen, että äänestävät vastavuoroisesti toistensa ehdokkaita, jotta isomman piirin C edustajat eivät rohmuaisi kaikkia paikkoja, se heille sallittakoon. Tai sanotaan niin, että sillä, onko asia jonkun moralistin mielestä oikein tai väärin, ei ole mitään väliä. Jos junttalistoja haluaa vastustaa, on se tehtävä junttaamalla (eikä se tällöinkään välttämättä onnistu). Puoluekokouksissa kun ihmiset saavat itsenäisesti harkita äänestävätkö he junttalistan mukaan vai sitä vastaan vai jollakin muulla perusteella. Useimmat pienten piirien jäsenet kuitenkin haluavat solmia vaaliliittoja saadakseen edes jonkun oman vaalipiirinsä ehdokkaan johonkin luottamustoimeen. Toiset haluavat äänestää vaikkapa ehdokkaita sukupuolen mukaan, kolmannet niitä, jotka ovat olleet mukana jossain kansalaisjärjestössä jne. Näyttääkin siltä, että junttalistoja vastustavien moralistien todellinen suuttumuksen syy oli se, että heidän suosikkiehdokkaansa eivät tulleet valituiksi. Mutta politiikka on kykyä rakentaa koalitioita, ajaa asioitaan naamioimalla ne ”yhteiseksi hyväksi” – kaikki eivät ole harjaantuneet politiikan jaloon taitoon.

Itse koin Vasemmistoliiton puoluekokouksen ongelmaksi lähinnä sen, että siellä ei kähmitty ja juntattu tarpeeksi. Puoluekokoukselta puuttui – lehtimiesslangia käyttäen – niin sanottu kärki sekä henkilövalinnoissa että asiakysymyksissä. Nykyinen puoluejohto jatkaa sellaisenaan enkä usko kenenkään puoluekokousedustajan oikeasti kuvitelleen, että siihen tulee muutoksia. (Niin huonoa poliittista arviointikykyä tuskin kenelläkään kokousedustajalla oli.) Vasemmistoliiton puheenjohtajistossa kaikki ovat syntyneet 1970-luvulla sekä puoluehallitukseen ja -valtuustoon valittiin ennätysmäärä nuoria – ja päteviä sellaisia. Vaikka puoluekokouksen mediaaniedustaja oli 50+ mies, jolla oli pikkutakki ja paksusankaiset silmälasit, välillä olen melkeinpä huolissaan siitä, että vanhemman ikäpolven vasemmistolaiset ihmiset – he, jotka olivat mukana jo ennen allekirjoittaneen syntymää vaikkapa rauhanliikkeessä, tasa-arvoliikkeessä tai seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ajaneessa liikkeessä – ovat unohdettuina tai aliedustettuina monissa tehtävissä Vasemmistoliitossa nuorten keksiessä pyörän uudelleen. He kun eivät enää jaksa juntata ja kähmiä yhtä tehokkaasti kuin nuoremmat kollegansa.

Kokouksessa hyväksytty puolueen tavoiteohjelma vuosille 2010-2015 on edistyksellinen, mutta toivottoman pitkä: sen enempää politiikan toimittajat kuin valistuneet kansalaiset jaksanevat tutustua siihen. Ainoastaan se, että ohjelma sisälsi esityksen turkistarhauksen kieltämisestä laillisena elinkeinona siirtymäajan jälkeen, on herättänyt joidenkin mielenkiinnon: siitä saatiin uutinen aikaan; tiukan äänestyksen jälkeen kokoussalista poistuin vihaisia ruotsinkielisiä edustajia Etelä-Pohjanmaalta antamaan haastatteluita tiedotusvälineiden edustajille. Tavoiteohjelmaa käytetään ennen kaikkea eduskuntavaalikampanjaa suunnitellessa. Uudella toimintaohjelmalla Vasemmistoliitto haastaa niin Vihreät kuin Perussuomalaiset (puhumattakaan niin sanotuista suurista puolueista). Se sisältää konkreettisia ehdotuksia esimerkiksi luokka- ja siirtolaiskysymysten ratkaisemiseksi tai kuinka elämää leppoistetaan työtä jakamalla tai miten sähköisiin tekijänoikeuksiin olisi suhtauduttava. Tietenkin olisi ollut parempi, jos puolueella olisi ollut valmiiksi esittää vaikkapa perustulomalli hyväksyttäväksi. Nyt ainoastaan allekirjoitettiin ponsi sen kehittämiseksi. Mutta kaikkea ei voi saada kerralla: puolue on jo nyt parissa vuodessa muuttunut yllättävän nopeasti ja todella paljon aikaisemmasta.

Advertisements