Rakas päiväkirja, kun Gösta Sundqvistiin Koe-eläinpuisto-ohjelmaa lähetettiin ensimmäisen kerran perjantai- ja lauantai-iltaisin Radiomafian kanavalla vuosina 1994-2002, jouduin monta kertaa kieltäytymään illanistujaisista kavereiden soittaessa. Koe-eläinpuistonautinto oli tärkeämpi kuin sosiaalinen elämä tuolloin. Kun pari vuotta sitten YleX teki kulttuuriteon ja alkoi lähettämään Koe-eläinpuisto-ohjelmaa uusintana, tilanne on jälleen sama: Koe-eläinpuisto menee kaiken muun edelle; kun lauantai-illan kaksituntinen on ohitse, alan jo odottamaan seuraavan viikon ohjelmaa. Erotuksena on nyt se, että netin kautta on mahdollista kuunnella edellisen viikon lähetystä uusinta kerran tai kaksi – Göstan ohjelmaan sisään kirjoittamien vitsien kaikkien nyanssien ymmärtäminen äänenpainoineen ja ”intertekstuaalisine” viittauksineen vaatii yleensä vähintään kolme kuuntelukertaa. Mutta on jaksoja, joita olen kuunnellut vieläkin useammin kerran ja aina niihin saa uuden näkökulman. Vitsien ymmärtämisen lisäksi Koe-eläinpuistojen ”suorien lähetysten” tunnelma äänimaisemineen on itsessään kokemus joihin jää koukkuun.

Olen miettinyt, onko Koe-eläinpuisto-ohjelma vikuroivine hahmoineen osa suomalaista queer-liikettä? Ohjelman hahmot kun ovat seksuaalisuudeltaan enemmän tai vähemmän kieroutuneita tai äärimmilleen vietyjä. On miesmäistä merikapteeni Monika Aaltosta, keittiömestari ja homoseksuaali Reino Hiltusta, ruotsinsuomalaista dekadenssia edustavaa Freddie Fågelströmiä, joka viihtyy toisten poikien kanssa kuntosalilla (jonne Gösta ja kumppanit aina joskus ”vahingossa” harhautuvat) peilailemassa itseään, vaikka on muodollisesti naimisissa. Naisten suosikkinakin pidetty laulava ratikkakuski Aarne Tenkanen pämpättyään algerialaista punaviintä erehtyy useammin kuin kerran lähtemään ”naisen” matkaan, minkä jälkeen Pasilasta soitetaan vuoden 1998 euroviisut voittanut Dana Internationalin kappale Diva. Kysymykseen, onko Koe-eläinpuisto osa suomalaista queer-liikettä, täytyy vastata myöntävästi. Gösta ei Koe-eläinpuistossa ainoastaan toista heteroseksistisiä stereotypioita henkilögalleriallaan, vaan kierouttaa identiteettejä aktiivisesti. Osa näistä kierouttamisista on itsestään selviä, toiset radio-ohjelman kohtaukset vaativat useamman kuuntelukerran tai tulkittavan ohjelmassa soitettavan musiikin kautta.

Luettuani Santtu Luodon kirjoittaman teoksen Raparperitaivas olen saanut lisätukea tulkinnalleni, että Gösta oli osa suomalaista queer-liikkettä (vaikka tuolloin ei kyseistä sanaa täällä päin käytetty). Kyseinen teos ei keskity sen enempää Gösta Sundqvistiin kuin Koe-eläinpuistoon, vaan Leevi and the Leavingsin vakiomuusikoiden haastatteluihin. Tietenkin kirja sisältää muutaman viittauksen Göstan radio-ohjelmiin ja siitä käy esimeriksi ilmi se, että Gösta kehitteli kavereidensa kanssa jo ennen Mitä kuuluu Marja-Leena? -kappaletta 1970-luvun lopulla outojen henkilöiden galleriaa ja ”radioi” c-kasetille näiden seikkailuja ystäväpiirin ihmeteltäväksi. Vaikka yleinen ohjenuora Leevi and The Leavingsin kappaleiden tulkintaan on se, että ne eivät kerro Göstan omasta elämästä, vaan ovat pastisseja ihmiselämästä yleensä, kappale Poika nimeltä Päivi on sikäli omakohtainen, että Luoto siteeraa Gösta Sundqvistiin haastattelua Soundissa vuodelta 1984: ”Kun kymmenen vuotta siten kävin koulua Espoossa, minulla oli tupeerattu tukka, meikit naamassa ja naisten hameita päällä. Urheilumaikat ajatteli että hulluhan tuo on, se täytyisi saada hoitoon. Silloin olin todella yksin”. Vaikka sittemmin Gösta lopetti meikkaamisen, hameiden käytön, kasvatti parran ja eli porvarillisessa parisuhteessa – tämän ”tiedämme” Göstan yksityiselämästä – , käsitteli hän siitä huolimatta, eli juuri sen takia, ilmiötä, mistä nykyään puhutaan queerina, viikoittain käsikirjoittamissaan Koe-eläinpuistoissa.

PS. Viimeisin lähetys on kohtalainen esimerkki siitä, mitä tarkoitin. Se on ladattavissa ja kuunneltavissa täältä.

Advertisements