Rakas päiväkirja, kristillisdemokraattien kansanedustaja Leena Rauhala on tehnyt lakialoitteen siitä, että kirjoihin olisi asetettava ikärajat ja nuortenkirjat, joissa puhutaan wiccoista, olisi kiellettävä kokonaan. Rauhalan aloitteessa ei ole mitään uutta; se ei mielestäni ole edes mielenkiintoinen. Mutta koska olen väitöskirjani käsikirjoituksen hiomisessa kohdassa, jossa sivuan uskontokritiikkiä spinozalaisesta ja marxilaisesta, eli althusserilaisesta, näkökulmasta, uskon kykeneväni sanomaan asiasta jotain muutakin kuin tekemään retorisen kysymyksen, eikö Raamattuun täysin moraalittomana kirjana pitäisi laittaa ensimmäisenä K-18 merkintä?

Uskontokritiikki on mielestäni huonossa hapessa suomalaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa; hyvää uskontokritiikkiä ei juurikaan harjoiteta. Vapaa-ajattelijoiden kampanjaa en pidä uskontokritiikkinä laisinkaan. Marxin sanoin uskontokritiikki on yhteiskuntakritiikin lähtökohta. Vapaa-ajattelijat savustettuaan vanhat kommunistit ulos järjestöstä, ei ole enää pyrkinyt yhteiskuntakritiikkiin, vaan lähinnä osoittamaan kuinka heikot tiedot heillä on tieteenfilosofiasta ja -sosiologiasta. Uskontoa ei voi tutkia – tutkielma on kritiikin synonyymi – kieltämällä sen yhteiskunnallinen merkitys, vaan ymmärtämällä sitä sen omilla ehdoilla. Tämä on althusserilaisen eli marxilaisen ja spinozalaisen uskontokritiikin lähtökohta siinä missä vapaa-ajattelijoiden kaltaiset julkistuksenomaiset ateistit pyrkivät lähestymään uskontoja ”luonnontieteellisellä menetelmällä” (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan).

Louis Althusser kirjoittaa ideologian eli uskonnon ilmentävän yksilöiden kuviteltua suhdetta heidän olemassaolonsa todellisiin ehtoihin. Althusserin mukaan Marx varhaistuotannossaan ymmärsi uskonnon johtuvan aineellisesta vieraantumisesta seuraten Ludivig Feuerbachia. Uskonto ei siis ole pahansuopien pappien keksintöä (uskonto on oopiumia kansalle) tai ihmisten passiivista mielikuvitusta, vaan materialistisista syistä johtuvaa (uskonto on kansan oopiumia). Althusserin huomauttaa, ettei asia kuitenkaan ole näin yksinkertainen: uskonto ei suinkaan ilmennä ihmisille heidän olemassaolonsa todellisia ehtoja, vaan siinä ilmenee heidän oma suhteensa kyseisiin ehtoihin. Tämän suhteen ympärille rakentuu ihmisten kaikki ideologiset ilmentymät, materiaalinen todellisuus.

Ideologia ei siten ilmaise yksilöiden olemassaoloa hallitsevien todellisten suhteiden järjestelmää, vaan heidän kuvitteellista suhdetta niihin todellisiin suhteisiin, joiden alaisina elävät (Althusser 1970/1984, 120).

Althusserilainen näkemys Marxin uskonkritiikistä tulee ymmärrettäväksi kun muistamme Althusserin itsekritiikissään tunnustaneen olleensa enemmänkin spinozalainen kuin marxilainen kirjoittaessaan teosta Pour Marx ja oppilaidensa kanssa teosta Lire le Capital. Althusserin mukaan Baruch Spinoza ymmärsi ensimmäisenä Teologispoliittisessa traktaatissa (lat. Tractatus Theologico-Politicus) ideologian merkityksen kirjoittaessaan erämaassa vaeltavista heprealaisista ja Mooseksen laista Israelin kuningaskunnan perustuslakina. Spinozan mukaan seremonioilla ja sakramenteilla ole niinkään uskonnollista merkitystä kuin yhteiskunnallista merkitystä. Niiden tarkoitus on kasvattaa kansa kunnioittamaan esivaltaa ja tottelemaan sen käskyjä; marxilaisittain ilmaistuna: pitämään yllä ja uusintamaan vallitsevia tuotantosuhteita ja tuotantovoimia. Kun heprealaiset joutuivat toistamiseen maanpakoon – oletetaan, että sekä Egyptin orjuus että Babylonin pakkosiirtolaisuus ovat tosiasioita – Israelin kuningaskunnan (tai paremminkin Juudean kuningaskunnan) konkreettisen ulkoisen turvallisuuden jo tuolloin rauhattomassa Lähi-idässä taannut Mooseksen (perustus)laki muuttui hengelliseksi kultiksi: juutalaisuudesta tuli uskonto.

Spinoza lukee Raamattua Raamatulla. Hän huomauttaa kuinka sen Jumala-kuva on hajanainen ja vaihteleva, koska Jumala ilmestyy eri henkilöille heidän käsityskykynsä mukaan. Esimerkiksi Aatami lähtee karkuun syötyään ompun paratiisissa koska ei ole tietoinen siitä, että Jumala on kaikkivaltias ja kaikkitietävä. Hän siis antaa Jumalalle vajavaisuuttaan inhimillisiä ominaisuuksia kuten kaikki muutkin Raamatun henkilöt enemmän tai vähemmän Jeesusta lukuun ottamatta. Vielä tänäkin päivänä monet uskovaiset, varsinkin herätyskristilliset, suhtautuvat sikäli Jumalaan halveksien, että liittää Jumalaan antropomorfisia ominaisuuksia – suhtautuvat Jumalaan lapsenuskolla kuvitelle Jumalan olevan parrakas mies pilven reunalla ja hänen olevan välillä iloinen tai vihainen jne. – kieltäen näin Jumalan äärettömyyden. Alamme ymmärtämään miksi Teologispoliittinen traktaatti oli liikaa lähes kaikille ilmestyttyään vuonna 1670.

Spinozan mukaan Jumalan ilmoitus ei voi perustua ihmeisiin eli tietämättömyyteen – ihme on asia tai tapahtuma, jota järki ei tiedon puutteen takia kykene selittämään – , vaan käsitteellisesti selkeään tietoon. Tietämättömyys on kaiken pahan alku ja juuri. Uskonnollisuus, jossa Jumalan olemassaoloa perustellaan ihmeillä tai jopa esitetään ihmisen rukoilemalla kykenevän manipuloimaan Jumalan tekemään ihmeitä, on eettisesti kestämätöntä. Se johtaa yhteiskunnalliseen moraalittomuuteen ja rappioon. Jälleen tulee mieleen kansanedustaja Rauhalankin edustamat herätyskristilliset piirit.

Raamatun ihmekertomukset Spinoza selittää sitten, että Raamattuun päätyneen tekstin kirjoittaja on joko tarkoituksellisesti käyttänyt metaforia tai sitten ei ollut ymmärtänyt ilmiössä olevan täysin luonnollisesta asiasta kyse; Raamatun kirjoittajilla ei ole ollut yliopistokoulutusta takanaan (eikä sekään takaa, että pystyisi selittämään kaikki luonnonilmiöt adekvaatisti). Spinoza osoittaa myös kuinka heprealaiset olivat ottaneet suoraan pakanauskonnoista ja -uskomuksista elementtejä elävöittämään Raamatun kertomuksia. Niin ikään Jeesuksen tapa puhua vertauksin johtui ihmisten tietämättömyydestä; vertausten kautta puhuminen on paras keino vaikuttaa epävakaisiin kansanjoukkoihin. Apostolit julistivat varsin epämääräisin sanakääntein sanomaa ylösnousemuksesta; opetuslapset eivät itsekään oikein tienneet mitä toisena pääsiäispäivänä oli tapahtunut. Käsittääkseni näin opetetaan tänä päivänä eksegetiikan luennolla Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.

Spinozan Raamattu-tulkinta on elimellisessä yhteydessä hänen tietoteoriaansa. Siinä on tunnetusti kolme tiedon lajia: imaginaatio eli mielletieto, rationaalinen tieto ja intuitiivinen tieto (lat. scienta intuitiva). Vanhan testamentin profeetat ovat Spinozalle esimerkki ihmisistä, joilla oli notkea mielikuvitus. Profetoidessaan he eivät niinkään kertoneet ulkoisesta maailmasta kuin omasta mentaalisesta tilastaan eli ensimmäisen lajin tiedosta. Koska suurin osa ihmisistä elää niin ikään imaginaation vallassa, menee profeettojen puheet täydestä. Nokkelimmat ovat varmasti jo huomanneet, että kirjoittaessani esimerkiksi helsinkiläisestä kaupunginvaltuutettu Jussi Halla-ahosta – hän on pitkästä aikaa päässyt julkisuuteen propellipäiden profeettana, käytin ymmärtääkseni sitä, mistä halla-aholaisuudessa on kyse, hyväkseni Spinozan teologista käsitteistöä.

Sen lisäksi, että suurin osa ihmisistä ei koskaan saavuta toisen lajin tietoa, puhumattakaan kolmannen lajin tiedosta, ei kaikkia yhteiskunnallisia kysymyksiä voi edes käsitteellistää rationaalisesti. Toisen lajin tieto, eli rationaalisuus, kun vaatii kirkkaita ja selkeitä, kokemuksesta riippumattomia, käsitteitä ja tällaisia on vain logiikassa ja matematiikassa. Ongelma on se, että silloin kuin käsitteet ja periaatteet ovat selviä ja täsmällisiä kuten logiikassa ja matematiikassa niiden sisältö on tyhjä, eli ne eivät sano mitään todellisuudesta. Vasta kun ne viittaavat kielen ulkopuoliseen todellisuuteen, niillä on jotain selitysarvoa, mutta tällöin on jouduttu turvautumaan jo imaginaatioon. Spinoza itsekin ymmärsi sen, ettei politiikassa ole kyse rationaalisuudesta, järjen käytöstä, vasta kun monarkistien ja kalvinistien kiihottamat kansanjoukot murhasivat Hollannin yleispensiönääri Jan de Wittin vuonna 1672 ja Hollannin tasavallan aika päättyi. Niin ikään Althusser luopuu itsekritiikissään ajatuksesta, jonka mukaan tieteen ja ideologian välinen ero olisi määriteltävissä yhdellä kertaa ja yleisesti. (Althusserin kritiikki oli suunnattu ennen kaikkea marxismi-leninismin kaltaisia oppirakennelmia vastaa, jotka väittivät kykenevän tekemään eron tieteen ja ideologian välillä edustaen itse ensimmäisenä mainittua.) Myöhäisellä Althusserilla tiede on tieteellisyydestä huolimatta – juuri sen takia, koska se määritellään tieteeksi instituutiona – myös ideologiaa.

Sen sijaan, että hyökätään aggressiivisesti uskontoja vastaan väittäen niiden olevan irrationaalisia (minkä uskovaiset itsekin varmasti pääosin myöntävät), olisi mietittävä, kuinka yhteiskunta olisi järjestettävä niin, että destruktiiviset passiot muuttuisivat hyödyllisiksi ja konstruktiivisiksi aktioiksi; imaginaation pimeä puoli minimoidaan korostamalla sen myönteisiä tunteita herättäviä ominaisuuksia; imaginaatio asetetaan ”emuloimaan” rationaalisuutta muodostaen kansanjoukosta multitudon. Se on spinozalaisen valtio-opin ydin. Mielestäni Suomen evankelisluterilainen luterilainen kirkko ja se, että valtion yliopistot antavat teologian opetusta, on kohtalainen kompromissi tähän tarkoitukseen. Se pitää herätyskristilliset, yhteiskunnalle vahingolliset voimat, herran nuhteessa. Tai sanotaan niin, että se, miksi kansanedustaja Rauhala haluaa kontrolloida fiktiivistä kirjallisuutta johtuu siitä, että hän tietää kuinka valtava voima tällaisella fiktiivisellä kirjallisuudella on, kun ihmiset alkavat todella uskoa siihen. Hän on itse varoittava esimerkki tästä.

Mainokset